Sama vika minulla, ikää on yli neljännesvuosisata ja seurustellut en ole kertaakaan. Veikkaisin johtuvan ujoudesta ja syrjäänvetäytyvästä luonteesta. Miehiä pitäisi osata lähestyä ja tutustua, jotta jotain voisi syntyä. Myös pelkkä ihastuminen saattaa vaatia syvemmän tutustumisen toiseen. Itse en ole vuosiin edes lievästi ihastunut keneenkään.
Ehkä jonkun joskus löydän jos se toinen tekee aloitteen ja persoonallisuus ja olemus sattuu natsaamaan? Kavereitakaan en ole koskaan löytänyt oma-aloitteisesti (edes lapsena) vaan aina joku toinen on löytänyt minut.
Ulkonäöllä ja vastaavalla en usko olevan suurta merkitystä, koska likipitäen kaiken näköiset ja kokoiset ihmiset todistettavasti pariutuvat.
Toisaalta olen ajatellut viime aikoina paljon sitäkin, että haluaisinko oikeasti jonkun kanssa treffeille ja sitten parisuhteeseen? Omasta vapaudesta ja yksityisyydestä pitäisi tinkiä aika paljon, olla sen toisen saavutettavissa, pitää yhteyttä säännönmukaisesti ym ym. Tuo tuntuu aika isolta kynnykseltä, vaikka jos siihen toiseen on oikeasti kovaa ihastunut tai rakastunut, niin ehkä se tulee sitten luonnostaan se yhteydenpito ja läheisyys toiseen eikä tuntuisi hankalalta tai ahdistavalta? Vaikea sanoa, kun en ole kenenkään suhteen koskaan sillä lailla tuntenut.
