H
Hajoan
Vieras
Mulla on ihan lähteny käsistä tää avunpyytämisen kynnys. Huomasin äsken ruokapöydässä et mietin tosi pitkään, viittinkö vaivata miestä niin että pyytäisin häntä ojentamaan suolan. Hän joutuisi kuitenkin nousemaan ylös sen suolan takia, koska se oli hänen takaan hyllyssä.
Olen miettinyt monena iltana, että olisipa kiva, jos mies hieroisi niskaa, mutta en ole kehdannut pyytää. Kerran pyysin, varmaan 2 viikkoa sitten, ja mies hieroi erittäin vastentahtoisesti kaksi minuuttia ja häippäsi. Tunsin itteni maailman surkeimmaksi ja päätin etten kyllä enää kehtaa pyytää kun oli niin vaikeeta se pyyntöön vastaaminen.
En pyydä miestä koskaan tuomaan itselleni mitään kaupasta. Jos mies menee kauppaan, kirjoitan listaan vaan tasan koko perheen pakolliset asiat, ja mieluummin sitte meenkin yksin kauppaan jolloin voin tehdä ostoksia "vapaasti". Jos me mennään yhdessä, niin sittenkään en laita kärryyn mitään mikä tulisi lähinnä minulle. Jos laitan sinne esimerkiksi paketin terveyssiteitä, tunnen itteni jo suorastaan hurjapäiseksi.
Mieskään ei pahemmin pyydä asioita kyllä minulta. Olen yrittänyt kysellä häneltä, mitä hän toivoisi ja haluaisi, mutta hän on vähän sellainen "ihan sama"-mies. Se on vähän ärsyttävää. Mutta ärsyttävää on oma toimintanikin, olenhan itse nainen, joka ei uskalla kysyä mitään. Eikä pyytää. Ja kun tarpeeksi kauan miettii, että kehtaako jotakin pyytää vai ei, niin sitten päätyy lopputulokseen että pärjäähän sitä ilmankin.
En voi syyttää omasta asenteestani tietenkään ketään muuta kuin itseäni. Olen ollut tällainen aina. Jos esimerkiksi joku tarjoaa ruuan ravintolassa, otan aina halvimman annoksen, koska en halua olla ahne ja rasite. Näin toimin jo lapsena kun kävimme perheen kanssa joskus jollakin huoltoasemalla syömässä.
Olen joskus hullutellut ja antanut joskus miehen ostaa minulle jotain, kuten kerran esimerkiksi mekon, mutta siitä tuli niin kova morkkis, etten ole pystynyt käyttämään sitä mekkoa. Se kirkuu, että olin ahne ja itsekäs nainen joka ostatti miehellä mekon.
Joskus on kyllä myös tilanteita, joissa mies on mielestäni epäasiallisesti torjunut minun avunpyyntöni. Pelkään lentämistä, tai siis nousuja, joten pyysin kerran, että mies olisi hereillä kanssani sen aikaa, että lentokone on noussut, ja alkaisi vasta sitten nukkua. Tämä ei käynyt, mies tokaisi että "hei anna mun olla". Olin aika pettynyt. Toisen kerran pyysin, että saisin autossa nukkua, koska olin tosi tosi väsynyt, niin mies sitten herätti mut joka kerta ojentamaan hänelle kolikoita, kun tuli tietulli. Olin ne kolikot kyllä laittanut jo hänen kätensä ulottuville, mutta se ei kuulema riittänyt. Oli itsekästä alkaa nukkua kun olisin voinut nopeuttaa kaikkien matkaa laskemalla kolikot joka kerta ja ojentamalla valmiin tasasumman miehelle. Henk koht olen sitä mieltä, että matka-ajassa erotus olisi ollut enimmilläänkin joitain minuutteja.
Olen tänään menossa kuuntelemaan elävää musiikkia ystäväni kanssa. Olen todella ahdistunut, koska en haluaisi jättää miestä yksin hoitamaan lastamme. Ei siksi etteivätkö he pärjäisi, mutta koen että olen itsekäs, kun lähden kaupungille. Vastahan minä tammikuussa kävin.
Tämä kuulostaa ihan älyttömältä mutta joka sana on valitettavasti totta. Olen niin valtavan ahdistunut, että haluaisin mennä puhumaan miehelle, mutta hän on päiväunilla. En tietenkään kehtaa mennä herättämään häntä vain itseni takia.
Olen miettinyt monena iltana, että olisipa kiva, jos mies hieroisi niskaa, mutta en ole kehdannut pyytää. Kerran pyysin, varmaan 2 viikkoa sitten, ja mies hieroi erittäin vastentahtoisesti kaksi minuuttia ja häippäsi. Tunsin itteni maailman surkeimmaksi ja päätin etten kyllä enää kehtaa pyytää kun oli niin vaikeeta se pyyntöön vastaaminen.
En pyydä miestä koskaan tuomaan itselleni mitään kaupasta. Jos mies menee kauppaan, kirjoitan listaan vaan tasan koko perheen pakolliset asiat, ja mieluummin sitte meenkin yksin kauppaan jolloin voin tehdä ostoksia "vapaasti". Jos me mennään yhdessä, niin sittenkään en laita kärryyn mitään mikä tulisi lähinnä minulle. Jos laitan sinne esimerkiksi paketin terveyssiteitä, tunnen itteni jo suorastaan hurjapäiseksi.
Mieskään ei pahemmin pyydä asioita kyllä minulta. Olen yrittänyt kysellä häneltä, mitä hän toivoisi ja haluaisi, mutta hän on vähän sellainen "ihan sama"-mies. Se on vähän ärsyttävää. Mutta ärsyttävää on oma toimintanikin, olenhan itse nainen, joka ei uskalla kysyä mitään. Eikä pyytää. Ja kun tarpeeksi kauan miettii, että kehtaako jotakin pyytää vai ei, niin sitten päätyy lopputulokseen että pärjäähän sitä ilmankin.
En voi syyttää omasta asenteestani tietenkään ketään muuta kuin itseäni. Olen ollut tällainen aina. Jos esimerkiksi joku tarjoaa ruuan ravintolassa, otan aina halvimman annoksen, koska en halua olla ahne ja rasite. Näin toimin jo lapsena kun kävimme perheen kanssa joskus jollakin huoltoasemalla syömässä.
Olen joskus hullutellut ja antanut joskus miehen ostaa minulle jotain, kuten kerran esimerkiksi mekon, mutta siitä tuli niin kova morkkis, etten ole pystynyt käyttämään sitä mekkoa. Se kirkuu, että olin ahne ja itsekäs nainen joka ostatti miehellä mekon.
Joskus on kyllä myös tilanteita, joissa mies on mielestäni epäasiallisesti torjunut minun avunpyyntöni. Pelkään lentämistä, tai siis nousuja, joten pyysin kerran, että mies olisi hereillä kanssani sen aikaa, että lentokone on noussut, ja alkaisi vasta sitten nukkua. Tämä ei käynyt, mies tokaisi että "hei anna mun olla". Olin aika pettynyt. Toisen kerran pyysin, että saisin autossa nukkua, koska olin tosi tosi väsynyt, niin mies sitten herätti mut joka kerta ojentamaan hänelle kolikoita, kun tuli tietulli. Olin ne kolikot kyllä laittanut jo hänen kätensä ulottuville, mutta se ei kuulema riittänyt. Oli itsekästä alkaa nukkua kun olisin voinut nopeuttaa kaikkien matkaa laskemalla kolikot joka kerta ja ojentamalla valmiin tasasumman miehelle. Henk koht olen sitä mieltä, että matka-ajassa erotus olisi ollut enimmilläänkin joitain minuutteja.
Olen tänään menossa kuuntelemaan elävää musiikkia ystäväni kanssa. Olen todella ahdistunut, koska en haluaisi jättää miestä yksin hoitamaan lastamme. Ei siksi etteivätkö he pärjäisi, mutta koen että olen itsekäs, kun lähden kaupungille. Vastahan minä tammikuussa kävin.
Tämä kuulostaa ihan älyttömältä mutta joka sana on valitettavasti totta. Olen niin valtavan ahdistunut, että haluaisin mennä puhumaan miehelle, mutta hän on päiväunilla. En tietenkään kehtaa mennä herättämään häntä vain itseni takia.
