En osaa iloita ystävän puolesta.

["kala"]

Hirveää huomata olevansa katkera. Meillä on pitkä ystävyys takana, eikä se ole ollut aina ihan mutkaton vaikka ollaan oltu läheisiä, sydänystäviäkin. Kun mulla oli vaikeaa, huomasin että ystävä otti etäisyyttä. Ja sitten toisaalta, kun hänellä meni hyvin, niin otti silloinkin etäisyyttä. Aloin kelvata ystäväksi vain silloin, kun hänellä meni huonommin ja minulla paremmin, eli silloin kun minä olin olkapäänä ja tukemassa, neuvomassa ja auttamassa. Ystävä on joitain kertoja myös pettänyt mun luottamukset todella törkeällä tavalla.

Nyt ystävällä menee todella hyvin. Ongelmalliset parisuhteet on vaihtuneet sellaiseen, joka näyttää kaikin puolin hyvältä, mies on fiksu, kivan näköinen, kunnioittaa ystävääni, kohtelee hyvin, tunnepuoli on hyvä. Vaikuttaa siis oikeasti hyvältä (en tunne häntä vielä kovin hyvin, sillä minulle ei taas ole oikein tilaa heidän elämässään, kun menee hyvin, mutta se vähä mitä tunnen, vaikuttaa hyvältä). Lasten asiat ovat alkaneet sujua, entinen aviopuoliso on viimeinkin ottanut isän roolin, on kiva työ, ihan talo piakkoin ja niin edelleen.

Ja mä oon niin katkera. Siis oikein oksettavan katkera. Mua suututtaa se, etten taas mahdu siihen elämään kun hänellä menee hyvin, että minä saan olla vain se jolle itketään miessuruja tai paskaa elämää, muttei muuta. Mua suututtaa se, että se on tehnyt mulla todella rumia temppuja, ja silti sillä menee hyvin. Mua suututtaa se, että oon niin lapsellinen itse. Mua suututtaa mun katkeruus. Mua suututtaa ihan kaikki, ja huomaan ajattelevani ettei ystäväni ole ansainnut sitä kaikkea minkä saa.

Tämä on ihan kamalaa En minä ole ennen ollut tällainen, kenellekään. Yököttävä ihminen.

 

[Niin...]

Eikö tuo ystävyyssuhde olisi aika jo haudata...

 

["kala"]

Eikö tuo ystävyyssuhde olisi aika jo haudata...

Varmaankin on. Mä luulinkin, että olin tän asian jo käsitellyt, kun huomasin minkälaiseksi meidän ystävyys oli muuttunut. Tuli oikein sellainen rauha, kun tajusin että tämä oli tässä ja meidän ystävyys on nyt muuttunut tuttavuudeksi, eikä kuuluta sillä tavalla toistemme elämään enää.

Mutta ilmeisesti en kuitenkaan ollut tämän kanssa sinut. Katkeruus nosti taas päätään

 

["Vieras"]

Toi luottamuksen pettäminen on kyllä aika ikävä juttu, mutta kaikesta ei kannata kaunaa lopun elämää... Ihmiset usein muuttuvat, ja toivottavasti parempaan suuntaan... Se juttu on vaan sillä tavalla, että silloin kun ollaan sinkkuja tai menee huonosti parisuhteessa ym., niin sitten joillain tulee herkemmin puitua niitä asioita ystävien kanssa, kun ei ole oikein ketään muutakaan kenelle puhua. Silloin taas kun menee hyvin, niin se aika vietetään sen puolison ja perheen kanssa, eikä jää ystävien kanssa asioita puitavaksi. Sääli kyllä, jos hän ei osaa olla sinulle olkapäänä tarvittaessa. Minä kyllä mielelläni kuuntelen, jos kavareilla painaa jokin mieltä, ja koitan tsempata. Jotkut vaan on niin keskittyneitä siihen omaan elämään, ettei tajua loukanneensa käytöksellään muita. :/

 

["Tiiu"]

Mulle kävi vastaavanlainen homma. Olen tuntenut ystäväni 10 vuotta ja siihen on mahtunut monenlaista. Kun olimme molemmat sinkkuja tai suhteet lähinnä epämääräisiä ja lyhytkestoisia, meillä oli hauskaa ja ymmärsimme toisiamme todella hyvin. Sitten yks kaks ystäväni löysi miehen, kohta menivät kihloihin, sitten naimisiin, enkä saanut edes kutsua häihin. Ystäväni oli alkanut vakiinnuttuaan hengailla vain toisten vakiintuneiden kanssa ja kutsui juhliinsa muita yhteisiä ystäviämme, mutta ei minua, joka olin sinkku. Ajattelin että okei, yritin muutaman kerran ottaa ystävääni yhteyttä, mutta hän piti välimatkaa eikä halunnut tavata.

Myöhemmin lähennyimme uudestaan. Sain tietää, että ystävälläni on ongelmia ja yritin tukea häntä monin tavoin. Puhuimme tuntikausia, kävimme kävelyillä, oluilla, kahveilla, mitä milloinkin. Asiaa edesauttoi ehkä myös se, että minä olin myös vakiintunut, ja saatoimme hengailla "neljästään". Olin tosi onnellinen kun sain ystäväni takaisin, koska olin jo alusta asti kokenut ystävyytemme erityislaatuiseksi. En ajatellut menneitä.

Näin meni pari vuotta. Meillä molemmilla oli murheemme, mutta ystäväni kuunteli minua ja minä häntä, saatoimme aina soittaa toisillemme jos oli vaikeaa.

Mutta nyt. Ystäväni tuli raskaaksi ja katkaisi yhteydenpidon kuin seinään. Soittelin hänelle muutaman kerran ja ehdotin tapaamisia, ja sain vastaukseksi vain kohteliaita ympäripyöreyksiä. Eli ystäväni dumppasi mut taas. Olen erityisen surullinen siksi, että sattuman oikusta myös minä olen raskaana - kuinka ihanaa olisi olla ystävän kanssa yhtä aikaa raskaana ja jakaa kokemuksia ja käydä yhdessä vaikka lastentarvikeostoksilla. Mutta minä en enää kelpaa. Mulle menetys on raskas, koska mulla ei ole oikein mammakavereita, joten vertaistuki olisi ollut paikallaan. Ystävälläni kuitenkin on - siis sellaisia, jotka ovat jo saaneet lapsen tai lapsia.

Olen tästä tosi surullinen ja tunnen itseni harvinaisen hölmöksi kun luotin "sydänystävääni" joka oli heivannut mut jo kerran uusien, parempien tieltä. Musta tää tuntuu käsittämättömältä, sillä itse en tunne käsitettä "katkaista välit", ei se silleen kuulu mun mielestä aikuisiin ihmissuhteisiin. Mä ainakin olen onnellinen ystävistäni enkä missään nimessä halua menettää heitä. Onneksi mulla on monta muuta ystävää, vaikka lapsettomia ovatkin.

Tää yks... no, oon lakannu soittelemasta, eikä kyllä hänestäkään ole kuulunu yhtään mitään.