Olen 31 vuotias. Yritimme ex avomieheni kanssa lasta vuosia, aloitimme lapsettomuustutkimukset jotka jäivät kesken kun sain selville että exälläni oli suhde. Erosimme ja muutin pikku yksiöön.
Nyt, 4 kk myöhemmin, olen raskaana miehelle jonka tapasin kuukausi sitten. Sovimme jo ettemme tapaile enää (alkuhuuma lopahti), kunnes kaksi viivaa pätkähti tikkuun... Yritämme nyt uudestaan lapsen vuoksi. En tunne mitään tätä miestä kohtaan. Inhoan itseäni etten ollut vastuullinen aikuinen ja huolehtinut ehkäisystä riittävästi.
Huomaan toivovani joka päivä että lapsi olisikin exäni, joka olisi halunnut palata luokseni ja yrittää uudestaan. En edes tunne tätä uutta miestä!
Tulevaisuus näyttää tässä vaiheessa kovin harmaalta. En osaa iloita sisälläni kasvavasta elämästä. Olen mieli maassa ja kaikki luppoaikani ja vapaapäiväni kuluvat sohvalla makaamiseen tai nukkumiseen. En halua usein tavata lapseni isää, hän on surullinen koska haluaisi meidän perustavan perheen, ja muuttavan saman katon alle.
Jotenkin tunnen olevani loukussa. Pahinta on että tästä saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Eikö tämän ikäisen ihmisen jo olisi pitänyt tajuta olla hyppäämättä heti toisen punkkaan, kun edellinen suhdekin oli vielä käsittelemättä. No..., life goes on... I guess.
Nyt, 4 kk myöhemmin, olen raskaana miehelle jonka tapasin kuukausi sitten. Sovimme jo ettemme tapaile enää (alkuhuuma lopahti), kunnes kaksi viivaa pätkähti tikkuun... Yritämme nyt uudestaan lapsen vuoksi. En tunne mitään tätä miestä kohtaan. Inhoan itseäni etten ollut vastuullinen aikuinen ja huolehtinut ehkäisystä riittävästi.
Huomaan toivovani joka päivä että lapsi olisikin exäni, joka olisi halunnut palata luokseni ja yrittää uudestaan. En edes tunne tätä uutta miestä!
Tulevaisuus näyttää tässä vaiheessa kovin harmaalta. En osaa iloita sisälläni kasvavasta elämästä. Olen mieli maassa ja kaikki luppoaikani ja vapaapäiväni kuluvat sohvalla makaamiseen tai nukkumiseen. En halua usein tavata lapseni isää, hän on surullinen koska haluaisi meidän perustavan perheen, ja muuttavan saman katon alle.
Jotenkin tunnen olevani loukussa. Pahinta on että tästä saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Eikö tämän ikäisen ihmisen jo olisi pitänyt tajuta olla hyppäämättä heti toisen punkkaan, kun edellinen suhdekin oli vielä käsittelemättä. No..., life goes on... I guess.