V
"vieras"
Vieras
esikoisrn syntymän jälkeen elin sellaisessa "rakkauskuplassa", olin onnellinen ja rakastin lastani niin paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. Sitten tuli kuopus ja kaikki olikin erilaista. Heti synnärillä tuli jotenkin tyhjä olo. Vauva syntyi ja se siitä. Lueskelin puhelimella iltasanomia, facebookkia ja blogeja. En olisi jaksanut hoitaa vauvaani tai seurustella hänen kanssaan. Päästiin sairaalasta kotiin ja jäin heti yksin. Mies meni töihin jo kotiutumispäivänä. Mua ahdisti ihan mielettömästi jäädä heti lasten kanssa kolmisin, etenkin kun sukulaisetkin asuu kaukana ja ystäviä ei ole. Olin siis aamusta yömyöhään ihsn totaalisen yksin uhmaavan esikoisen ja todella epätyytyväisen vastasyntyneen kanssa. Päivät tuntui ihan uskomattoman rankoilta. Koko kesä pyörittiin kodin ja leikkipuiston väliä kolmisin lasten kanssa. En olisi jaksanut hoitaa vauvaa yhtään. Jokainen itku lähinnä ärsytti. Kadutti että tuli tehtyä koko lapsi. Olin ihan tunnekylmä vauvaa kohtaan. Ei mitään rakkauden, huolen, hoitovietin tai kiintymyksen tunnetta. Vauva tuntui vain painavalta taakalta. Kun vauva oli muutaman viikon, mies kysyi miksi olen niin hiljainen ja omissa maailmoissani. Kerroin (itkin hysteerisesti) että en rakasta vauvas ja mulla on siitä tosi paha mieli. Mies ihmetteli vaan että mitenniin en rakasta, miten voin olla rakastamatta omaa lastani? lohdutti se kuitenkin, että eiköhän se rakkaus pikkuhiljaa löydy, kunhan tutustun vauvaan paremmin. Tänään vauva on 4kk ja huomaan ettei mikään ole muuttunut. Mulla ei edelleenkään ole mitään tunteita vauvaani kohtaan. Ahdistaa, väsyttää, itkettää ja haluaisin vaan jättää lapset miehelle ja lähteä johonkin pois. Vauvan pois antaminen ei ihan rehellisesti tuntuisi missään. Neuvolassa en ole uskaltanut kertoa miten asiat on. Menen sinne aina hymyillen ja juttelen vauvalle teennäisesti mukavia. Tuntuu ihan kamalalta edes kuvitella kertovansa siellä totuutts. Saisin varmaan jonkun tyrannin leiman otsaani. Mä olen jotenkin tosi surullinen että tämä meni näin. Haaveilin raskausaikana onnellisesta elämästä kahden ihanan lapsen äitinä, mutta nyt koen kaiken lähinnä ahdistavana ja stressaavana ja tuntuu että maailma kaatuu niskaan. Ja on mulla myös huono omatubto siitö, että teen lapsen enkä kuitenkaan kykene edes perustoimintoihin kuten äidinrakkauteen. Olenko mä ainoa tällainen, vai onko muitakin vastaavia tunteita kokeneita? ps. en kaipaa mitään saarnas siitä miten kamala ihminen olen, ja miten munlaisteni ei pitäisi lisääntyä. Tiedän sen jo itsekin.