En rakasta vauvaani

["vieras"]

esikoisrn syntymän jälkeen elin sellaisessa "rakkauskuplassa", olin onnellinen ja rakastin lastani niin paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. Sitten tuli kuopus ja kaikki olikin erilaista. Heti synnärillä tuli jotenkin tyhjä olo. Vauva syntyi ja se siitä. Lueskelin puhelimella iltasanomia, facebookkia ja blogeja. En olisi jaksanut hoitaa vauvaani tai seurustella hänen kanssaan. Päästiin sairaalasta kotiin ja jäin heti yksin. Mies meni töihin jo kotiutumispäivänä. Mua ahdisti ihan mielettömästi jäädä heti lasten kanssa kolmisin, etenkin kun sukulaisetkin asuu kaukana ja ystäviä ei ole. Olin siis aamusta yömyöhään ihsn totaalisen yksin uhmaavan esikoisen ja todella epätyytyväisen vastasyntyneen kanssa. Päivät tuntui ihan uskomattoman rankoilta. Koko kesä pyörittiin kodin ja leikkipuiston väliä kolmisin lasten kanssa. En olisi jaksanut hoitaa vauvaa yhtään. Jokainen itku lähinnä ärsytti. Kadutti että tuli tehtyä koko lapsi. Olin ihan tunnekylmä vauvaa kohtaan. Ei mitään rakkauden, huolen, hoitovietin tai kiintymyksen tunnetta. Vauva tuntui vain painavalta taakalta. Kun vauva oli muutaman viikon, mies kysyi miksi olen niin hiljainen ja omissa maailmoissani. Kerroin (itkin hysteerisesti) että en rakasta vauvas ja mulla on siitä tosi paha mieli. Mies ihmetteli vaan että mitenniin en rakasta, miten voin olla rakastamatta omaa lastani? lohdutti se kuitenkin, että eiköhän se rakkaus pikkuhiljaa löydy, kunhan tutustun vauvaan paremmin. Tänään vauva on 4kk ja huomaan ettei mikään ole muuttunut. Mulla ei edelleenkään ole mitään tunteita vauvaani kohtaan. Ahdistaa, väsyttää, itkettää ja haluaisin vaan jättää lapset miehelle ja lähteä johonkin pois. Vauvan pois antaminen ei ihan rehellisesti tuntuisi missään. Neuvolassa en ole uskaltanut kertoa miten asiat on. Menen sinne aina hymyillen ja juttelen vauvalle teennäisesti mukavia. Tuntuu ihan kamalalta edes kuvitella kertovansa siellä totuutts. Saisin varmaan jonkun tyrannin leiman otsaani. Mä olen jotenkin tosi surullinen että tämä meni näin. Haaveilin raskausaikana onnellisesta elämästä kahden ihanan lapsen äitinä, mutta nyt koen kaiken lähinnä ahdistavana ja stressaavana ja tuntuu että maailma kaatuu niskaan. Ja on mulla myös huono omatubto siitö, että teen lapsen enkä kuitenkaan kykene edes perustoimintoihin kuten äidinrakkauteen. Olenko mä ainoa tällainen, vai onko muitakin vastaavia tunteita kokeneita? ps. en kaipaa mitään saarnas siitä miten kamala ihminen olen, ja miten munlaisteni ei pitäisi lisääntyä. Tiedän sen jo itsekin.

 

["vieras"]

Olisiko aluksia babybluesia ja jäänyt päälle masennuksena? Kannattaisi kuitenkin jollekin taholle kertoa asiasta, kyllähän tuohon apukeinoja löytyy.

 

["Vieras"]

Kuulostaa siltä, että olet masentunut. Hae ihmeessä apua. Soita jo heti huomenna neuvolaan ja kerro tunteistasi. Et todellakaan ole ainoa äiti jolla on tuollaisia tunteita!

Paras teko lapsillesi on se että sanot tunteesi ääneen terveydenhoitajalle!

 

["hei"]

Noille tunteille on nimi, ja se on synnytyksen jälkeinen masennus. Hyvin tavallista! Soitapa neuvolaan ja kerro olostasi! Tsemppiä, kyllä se siitä kirkastuu!

 

["kaffe"]

vertaistukipuhelin -

 

[Neuvolalääkäri]

Ensinnäkin kahden pienen lapsen hoitaminen vastuineen ja valvomisineen on raskasta ja ajoin jopa uuvuttavaa. Jokainen tarvitsee siitä välillä taukoa ja hetkiä vain itselleen ja omille ajatuksilleen. Tekstissä kuvaamasi tunnot kuulostavat tyypilliseltä synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Soita ihmeessä neuvolaan jo heti huomenna, niin saat apua ja asiaasi eteen päin. Usein jo jutteleminenkin auttaa hiukan! Tyrannin leimaa et taatusti saa, sen voin luvata jopa tuntematta neuvolasi henkilökuntaa, mutta apua toivottavasti kylläkin. Synnytyksen jälkeinen masennus on hyvin yleistä ja autettavissa. Jaksamista sinulle ja muillekin pienten lasten vanhemmille! Itselläni on pienet kaksoset ja voin sanoa, että sitä kyllä välillä tarvitaan...

 

["kohtalotoveri"]

Heips! Voin kertoa että et ole ainut. Itse olen tällä hetkellä samassa jamassa joskin vielä pahemmassa. Vauva on todella itkuinen on allergiaa ja refluksia. Itsellä ilmenee vielä fyysisiä oireita kuten tärinää ja unettomuutta vaikka väsymys on koko ajan hirveä. Minä menin vauvan kanssa lastenosastolle ja sanoin etten selviä ja tarvin apua. Vauva oli viikon osastolla, jolloin itse nukuin kotona ja olin esikoisen kanssa. Sain myös lääkkeet unettomuuteen, joskaan ei auta enään. Rohkeasti vain apua hakemaan! Sairaalasta järjestivät meille pojan päivähoitoon, jotta jaksaisin edes joten kuten. Vaikeaahan tämä on vaikka järki sanoo että tulee vielä se hyväkin päivä... Viimeksi eilen sanoin miehelle että haluan antaa vauvan pois ja etten halua enään hoitaa lasta. Nämä tunteet kuuluu taudin kuvaan ja tiedostan sen kyllä itsekin. Tästä selvitään vielä vaikka ahdistavaksi pitää vauvaa sylissä...

 

["kohtalotoveri"]

Niin ja olisin mielelläni tukenasi jos haluaisit jutella toiselle samoista asioista kärsivälle. Meillä ei tuomita. Voitaisiin miettiä yhdessä, että miten tästä selvitään.

 

["vieras"]

Mitä helvettiä teidän miehet tekee työkseen, jos te mammat joudutte olemaan yötä päivää yksin lasten kanssa?????

 

["kohtalotoveri"]

Minun mieheni tekee normaalia päivätyötä ja osallistuu kyllä vauvan ja esikoisen hoitoon kaikella mahdollisella tavalla. Silloin kun on masentunut niin ei sillä ole väliä vaikka mies lasta hoitaakin se ei poista sitä ahdistusta ja masennukseen liittyviä tunteita.

 

[Hmmmmmn]

Voi ap :hug:

Meillä eskari-esikonen ja 4kk vanha vauva. Ja mua kaduttaa, että tuli tehtyä tuo toinen. En koe olevani masentunut, en vain jaksa. Ja meillä kuitenkin nukutaan. Ei nyt ihan tarpeideni mukaisesti, mutta hyvin. Eikä oikeastaan ole mitään sellaista apua mitä en jo saisi. Tosin jos saisin tehdä töitä rauhassa ja yksin kolmen viikon urheilu-löhöloman lämpimässä niin lähtisin riemusta kiljuen. Ei tuntuisi missään.

Esikoinen oli refluksinsa kanssa todella vaativa vauva. Olimme todella lujilla silloin jaksamisen kanssa, mutta äidiksitulo ja rakkaus olivat niin järisyttäviä että sitä vain jaksoi. Nyt vauva on helppo ja tuntuu että helppo vauva saa niin paljon vähemmän huomiota.

Rakastan miestäni, enkä halua hänestä erota. Kuitenkin ero tuntuisi TODELLA houkuttelevalta; osaisin todellakin nauttia vapaudesta jokatoinen viikko. Väittäisin rakastavani kuitenkin vauvaa, mutta olen vain jotenkin pihalla: olen mm. unohtanut vauvan olemassaolon muutamassa tilanteessa, mitä ei esikoisen kohdalla tapahtunut.

Olin ja olen esikoisen kanssa ylisuojeleva. Tämä vauva kiertää kinkereissä sylistä syliin. Toisaalta jos vauva itkee on minulla tarve olla heti paikalla lohduttamassa.

 

[astrolabe]

Suosittelen, että puhutte asiasta neuvolassa. Kiintymyssuhde vauvaan on häiriintynt, oletettavasti raskaudenjälkeisen masiksen takia, mutta tuo kiintymyssuhde on hyvin tärkeö asia ja siksi se pitää hoitaa kuntoon. Keskimmäiseni synnyttyä kävin masennuksen takia terapiassa ja neuvola tarjosi myös ryhmäterapiaa äideille vauvoineen, jos kiintymyssuhde puutteellinen.