en rakastakkaan vauvaani...

[hoidoilla raskaaksi tullut]

Minulla siis 1 kk ikäinen vauva. Takana kolme vuotta lapsettomuushoitoja ja ihme raskautuminen. Raskaus oli vaikea ja hermoja koitteleva. Synnytystä käynnisteltiin viisi päivää ja meinasin halvaantua synnytyksessä ja kivut vielläkin helvetillisiä.

Vauvalla on paha koliikki tai ainakin itkee koko valveilla olo ajan. Mikään ei auta, kaikki keinot on kokeiltu. On muutenkin erittäin kiukkuinen ja levoton. Ainoat hyvät hetket päivässä on kun saan sen vihdoin nukkumaan. Eilen sain vihdoin "vapaapäivän" ja pääsin kampaajalle ja mies vahti vauvaa koko päivän. Tajusin kampaajalla ollessani että minulla ei ollut yhtään ikävä vauvaa. Katsoin vain kelloa ja mietin että kohta on taas mentävä kotiin, enkä kotiin tullessani halunnut edes nähdä vauvaa. En tunne mitään vauvaa katsellessani ja öisinkin esitän nukkuvaa ettei minun tarvitse mennä syöttämään sen huutaessa. En vain rakasta häntä...

 

["vieras"]

Anna ajan kulua, kaikki eivät tunne sitä rakkautta heti.

 

["vieras"]

Anna itsellesi aikaa, juttele tunteistasi jos siltä tuntuu. Usein kontakti lapseen syvenee ja vahvistuu kun vauva alkaa kunnolla ottaa katsekontaktia ja hymyilee.
Masennusta?
Tietenkin voit myös rehellisesti miettiä oletko liian itsekeskeinen ihminen. Äitiys on antamista.

 

["vieras"]

Ihan väsymys, raskas synnytys ym. vaikuttavat varmastikin mikset koe rakkautta. Kyllä ne rakastamisen tunteet tulevat! Meillä myös oli koliikkivauva ja nukkui huonosti, en myöskään aluksi kokenut rakkautta. Halusin vain nukkua ja kaipasin omaa aikaa, mutta pikkuhiljaa selvittiin koliikista ja nukkuminenkin on helpottunut, vaikka edelleenkiin nukkuu huonosti. Rakkaudentunteet tulivat ajallaan, alku oli vain selviytymistä. Niin varmasti sullakin on. Älä tuomitse itseäsi, anna ajan kulua.

 

[voih]

Niin tuttua. Meidän esikoinen on suuresti toivottu ja kaivattu lapsi. Kun hän syntyi, en tuntenut mitään. Olin äärettömän kriittinen itseäni kohtaan ja syyllisyys rakkaudettomuudesta oli valtava. Hoidin vauvaa kuin kone. Jälkikäteen ymmärsin, että olin varmaan masentunutkin ja ennen kaikkea tarkkailin itseä ja omia tunteita ihan liikaa. Itsellä tunteet löytyi, kun uskalsin tuntea myös niitä negatiivisia tunteita. Äitiys on iso asia, mutta siihenkin liittyy negatiivisia tunteita, joita ei kannata säikähtää. Anna itsellesi armoa ja aikaa. Jos tunne jatkuu, niin juttele neuvolassa. Itseä auttoi vertaistuki eli puhuin ystävälle ja hän kertoi ajatelleensa samoin esikoisen aikaan. Onnea vauvasta!

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27549979]Anna itsellesi aikaa, juttele tunteistasi jos siltä tuntuu. Usein kontakti lapseen syvenee ja vahvistuu kun vauva alkaa kunnolla ottaa katsekontaktia ja hymyilee.
Masennusta?
Tietenkin voit myös rehellisesti miettiä oletko liian itsekeskeinen ihminen. Äitiys on antamista.[/QUOTE]

Oletpas ilkeä! Jos on ihan uupunut kysymys ei ole itsekkyydestä! Älä tule tuollaista laukomaan, kun itselläsi ei ole kokemusta mitä selvityminen seuraavasta minuutista on. Sitä se pahimmillaan koliikkivauvan kanssa on.

 

["vieras"]

Minä en tuntenut rakkautta esikoistani kohtaan varmaan ensimmäiseen puoleen vuoteen, tai ainakin luulin niin... hoidin vain velvollisuuden vuoksi. Sitten poika sairastui vakavasti ja huomasin olevan kauhuissani ajatuksesta että voisin menettää lapsen, silloin tajusin sen rakkauden häntä kohtaan.

 

[Vauva ihminen]

Jos kaikki johtuu siitä että lapsella on koliikki yms. Etkä jaksa hoitaa yksinkertaisesti voimasi eivät riitä? Kannattaa käydä jossain psygologilla tai tyylii tälläsessä!

 

["Heivaan"]

Jospa pääsisit purkamaan vielä lapsettomuus tunteita ja rankkaa synnytystä ammattilaisen kanssa.... Vievät turhaan energiasi etkä pääse yhteyteen vauvan kanssa....

 

[-]

Sinulla on rankat ajat takana ja ei ihme jos olet uupunut. Juttele neuvolassa, pyydä rohkeasti apua.

Mitä synnytyksessä tapahtui kun meinasit halvaantua?

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27550001]Oletpas ilkeä! Jos on ihan uupunut kysymys ei ole itsekkyydestä! Älä tule tuollaista laukomaan, kun itselläsi ei ole kokemusta mitä selvityminen seuraavasta minuutista on. Sitä se pahimmillaan koliikkivauvan kanssa on.[/QUOTE]

En mielestäni ollut ilkeä. Viimeinen lause on ihan hyvä kysymys kaikille meistä äideistä. Joillekin äitiys ei ole sitä mitä on kuvitellut. Itseään ja omiaan tunteitaan voi tarkastella ihan rauhallisesti ja realistisesti ja miettiä mistä kyse, miten jatkaa eteenpäin.

 

["mie"]

Niin tuttua. Meidän esikoinen on suuresti toivottu ja kaivattu lapsi. Kun hän syntyi, en tuntenut mitään. Olin äärettömän kriittinen itseäni kohtaan ja syyllisyys rakkaudettomuudesta oli valtava. Hoidin vauvaa kuin kone. Jälkikäteen ymmärsin, että olin varmaan masentunutkin ja ennen kaikkea tarkkailin itseä ja omia tunteita ihan liikaa. Itsellä tunteet löytyi, kun uskalsin tuntea myös niitä negatiivisia tunteita. Äitiys on iso asia, mutta siihenkin liittyy negatiivisia tunteita, joita ei kannata säikähtää. Anna itsellesi armoa ja aikaa. Jos tunne jatkuu, niin juttele neuvolassa. Itseä auttoi vertaistuki eli puhuin ystävälle ja hän kertoi ajatelleensa samoin esikoisen aikaan. Onnea vauvasta!

Tää on kuin minun kirjoittama. Meillä esikoinen oli lisäksi pahasti koliikkinen. Vasta puolivuotiaana helpotti.

 

["vieras"]

Minulla on jokaisen lapsen kohdalla (yhteensä 3) kestänyt pari kolme kuukautta ennen kun se äidinrakkaus on löytynyt. Siihen asti olen hoitanut heitä konemaisesti puhtaasti "eläimellisen" vaiston varassa, eli tehnyt mitä vain, jotta pysyvät hengissä. Rakkautta se ei ole ollut vaan pikemminkin selviintymiviettiä. Yhtään vauvaa tai lasta en ole vapaapäivinäni kaivannut. Toki yön yli kotoa pois olo meni lähinnä parkuessa ikävää, mutta kaiket päivät voisin hyvin olla kampaajalla, jne., vaikka nuorin on vasta 5kk.

Tänä päivänä äitiys on yhtä suorittamista ja on vain yksi ainoa tapa olla äiti. Oma äitini aikoinaan minulle ensimmäistä lasta odottaessani kertoi, että hän on jokaisen lapsen kohdalla tutustunut vauvoihin ensimmäiset kuukaudet ja sitten vasta kokenut äidinrakkautta. Hän "ihmetteli" niitä naisia jotka rakastuvat vauvoihinsa jo synnytyslaitoksella, koska se oli hänelle vieras ajatusmalli. Muistan kuinka ihmeissäni olin hänen sanoistaan, sillä hän jos kuka oli todellista äidinrakkautta uhkuva äiti!

Kerroin äitini sanoista neuvolassa ja siellä sainkin kuulla, että "kyllä niihin vauvoihin heti rakastuu tai ainakin muutaman päivän sisällä." Samaa luin kaikista oppaista, jne. Ilman viisaan äitini sanoja, olisin ollut hukassa.

Ja ettei jää epäselväksi, rakastan kaikkia lapsiani enemmän kun eläämää itse. Anna rakkauden kasvaa hiljakseen, niin se vain meillä toisilla tapahtuu. Sitten eräänä päivänä huomaat silmät kyynelissä katselevasi vauvaasi ja ajattelevan, että hän on parasta maailmassa ja ilman häntä yksinkertaisesti kuolisit.

Ps. Minullakaan ei koskaan ole ollut pakonomaista tarvetta hoitaa vauvaa, sillä mielummin minä nukun kun valvon. Edelleenkin oikein ärsyttää se kuopuksen yöllinen pärähdys ja silti voin sanoa rakastavani sitä pärisijää yli kaiken.

 

["rakastava äiti"]

En osaa asettua aloittajan tilanteeseen sillä minä olen rakastanut lapsiani jo ennen heidän syntymäänsä riippumatta siitä kuinka "hankalia" ovat olleet sitten synnyttyään.

Mutta; hakeudu hyvä ihminen johonkin hoitoon ettet jossain vaiheessa tee jotain peruuttamatonta lapsellesi.

Jokaisen eläinpienokaisen hengissäselviytymisen tärkein ehto kun on emä joka puolustaa, huolehtii ja rakastaa poikastaan. Jos emältä jokin noista vieteistä puuttuu on jälkeläisen elämän jatkuminen ihan tuurista kiinni...

 

["vieras"]

Voi, niin tuttua. Mullakin oli kurja raskausaika, vaikea ja pitkä synnytys ja kroppaan tuli vahinkoja joiden takia kärsin edelleen ajoittain kovista kivuista jne. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vauvalla oli refluksi minkä takia oli täysin sylissä kannettava ja jatkuvasti huutava ensimmäiset puoli vuotta. Mä jätin vauvan hyvällä miellellä miehen kanssa tai joskus anopille hoitoon käydäkseni vaikka lenkillä tai vaikka pitkässä suihkussa rauhassa ja vauvan huuto herätti usein vain kiukun ja vihan tunteita - eikö sille mikään riitä? Mies oli paljon vauvan kanssa, koska onneksi tajusi että mä olen ihan loppu niin henkisesti kuin fyysisesti, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna olen siitä todella iloinen - mies on alusta asti saanut osallistua täysillä lapsen elämään eikä mun ole koskaan tarvinnut kirjoitella kotoa lähtiessäni mitään typeriä ohjeita (aikuiselle ihmiselle!) miten hänen pitäisi pukea oma lapsensa ulos tai mitä sille voi antaa ruuaksi. Nukuttajaksi kelpaa iskä siinä missä äitikin jne.

Nyt tuo "vauva" on 2-vuotias ja mietin joka päivä, miten jotain voikin rakastaa niin paljon. Lapsi muuttuu päivä päivältä rakkaammaksi. Rakkaus rakentui pikkuhiljaa ja jossain vaiheessa tunsin pahaa syyllisyyttä siitä, että en alusta asti ole ollut sillä tavalla henkisesti läsnä vauvalle kuin olisin halunnut, vaan hoitaminen oli välillä mekaanista suorittamista. Mua auttoi se, että sain ihan konkreettista apua vauvan hoidossa, ettei mun tarvinnutkaan olla yksin vastuussa 24/7, ja sain lääkityksen ja keskusteluapua masennukseen sekä apua ja hoitoa fyysisiin vaivoihin.

 

["vieras"]

[QUOTE="rakastava äiti";27550141]En osaa asettua aloittajan tilanteeseen sillä minä olen rakastanut lapsiani jo ennen heidän syntymäänsä riippumatta siitä kuinka "hankalia" ovat olleet sitten synnyttyään.

Mutta; hakeudu hyvä ihminen johonkin hoitoon ettet jossain vaiheessa tee jotain peruuttamatonta lapsellesi.

Jokaisen eläinpienokaisen hengissäselviytymisen tärkein ehto kun on emä joka puolustaa, huolehtii ja rakastaa poikastaan. Jos emältä jokin noista vieteistä puuttuu on jälkeläisen elämän jatkuminen ihan tuurista kiinni...[/QUOTE]

Tässä taas tyyppiesimerkki puusilmästä, jonka itse pitäisi mennä hoitoon...

 

["vieras"]

Minulla siis 1 kk ikäinen vauva. Takana kolme vuotta lapsettomuushoitoja ja ihme raskautuminen. Raskaus oli vaikea ja hermoja koitteleva. Synnytystä käynnisteltiin viisi päivää ja meinasin halvaantua synnytyksessä ja kivut vielläkin helvetillisiä.

Vauvalla on paha koliikki tai ainakin itkee koko valveilla olo ajan. Mikään ei auta, kaikki keinot on kokeiltu. On muutenkin erittäin kiukkuinen ja levoton. Ainoat hyvät hetket päivässä on kun saan sen vihdoin nukkumaan. Eilen sain vihdoin "vapaapäivän" ja pääsin kampaajalle ja mies vahti vauvaa koko päivän. Tajusin kampaajalla ollessani että minulla ei ollut yhtään ikävä vauvaa. Katsoin vain kelloa ja mietin että kohta on taas mentävä kotiin, enkä kotiin tullessani halunnut edes nähdä vauvaa. En tunne mitään vauvaa katsellessani ja öisinkin esitän nukkuvaa ettei minun tarvitse mennä syöttämään sen huutaessa. En vain rakasta häntä...

et rakasta...lähinnä sinua pelottaa miks vauva huutaa. Toisilla koliikki tai kipuja.

se heijaus auttaa joillekin ja on niitä sittereitä jotka (sähkösesti) keinuttaa.

 

["mmm"]

Niin tuttua. Meidän esikoinen on suuresti toivottu ja kaivattu lapsi. Kun hän syntyi, en tuntenut mitään. Olin äärettömän kriittinen itseäni kohtaan ja syyllisyys rakkaudettomuudesta oli valtava. Hoidin vauvaa kuin kone. Jälkikäteen ymmärsin, että olin varmaan masentunutkin ja ennen kaikkea tarkkailin itseä ja omia tunteita ihan liikaa. Itsellä tunteet löytyi, kun uskalsin tuntea myös niitä negatiivisia tunteita. Äitiys on iso asia, mutta siihenkin liittyy negatiivisia tunteita, joita ei kannata säikähtää. Anna itsellesi armoa ja aikaa. Jos tunne jatkuu, niin juttele neuvolassa. Itseä auttoi vertaistuki eli puhuin ystävälle ja hän kertoi ajatelleensa samoin esikoisen aikaan. Onnea vauvasta!

Sama täällä. Viisi vuotta lapsettomuutta ja kun vihdoin esikoinen syntyi lapsettomuushoidoilla, en tuntenut rakkautta. Vasta kun lapsi oli n. 6kk aloin kokea rakkautta lasta kohtaan, samalla kun arkikin alkoi helpottua vauvan kanssa. Seuraavia lapsiani olenkin rakastanut jo synnytysosastolta saakka ja nykyään kaikkia lapsiani ihan yhtä paljon ja koko sydämestäni rakastankin!!

Ap:lle; anna ajan kulua, kyllä ne rakkauden tunteet sieltä vielä tulevat. Toisilla vasta kuukausien ja jopa vuosien päästä vasta.

 

["vieras"]

[QUOTE="mmm";27551325]Sama täällä. Viisi vuotta lapsettomuutta ja kun vihdoin esikoinen syntyi lapsettomuushoidoilla, en tuntenut rakkautta. Vasta kun lapsi oli n. 6kk aloin kokea rakkautta lasta kohtaan, samalla kun arkikin alkoi helpottua vauvan kanssa. Seuraavia lapsiani olenkin rakastanut jo synnytysosastolta saakka ja nykyään kaikkia lapsiani ihan yhtä paljon ja koko sydämestäni rakastankin!!

Ap:lle; anna ajan kulua, kyllä ne rakkauden tunteet sieltä vielä tulevat. Toisilla vasta kuukausien ja jopa vuosien päästä vasta.[/QUOTE]

1 kk no kuinka nopeasti luulet hormooni tasa painon asettuvan? Hormoonit on osa meidän aivo tuotetta. esim: elimistössä liikaa streoidia niin äkki herkkä suuttumuun....

 

[Kuin itse olisin kirjoittanut]

Minullakin oli ihan samanlaisia tunteita, kun vauva oli pieni. Muistan kun tultiin sairaalasta ja mietin mitä ihmettä olin ajatellut kun halusin vauvan ja mietin jopa vauvan pois antamista(!!!). Nyt poika on 1,5 v ja rakastan häntä yli kaiken. Minulla ainakin auttoi kun puhuin mieheni ja neuvolan terkan kanssa rehellisesti tunteistani

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27549979]
Tietenkin voit myös rehellisesti miettiä oletko liian itsekeskeinen ihminen. Äitiys on antamista.[/QUOTE]

Ja lässynlässyn. Nostetaanpa äitiys jalustalle. Miksi joillekin naisille äitiys ei itsessään riitä, vaan se pitää nostaa jalustalle, aivan kuin äiti olisi suurikin pyhimys? Ihan arkistahan se äitiys vain on.

 

["vieras"]

Älä huolestu. Itse kuvittelin aina olevani sellainen äiti, joka silmät kyynelissä tuijottaa umpirakastuneena vastasyntynyttä lastaan ja olisi valmis vaikka kuolemaan tämän puolesta. Todellisuudessa lapsi syntyi keskosena, en ollut ehtinyt henkisesti valmistautua siihen (vaikka olihan siinä monta kuukautta jo mennyt raskaana). Lapsi joutui keskolaan viikoksi ja minä vierailin siellä kyllä monta tuntia päivässä ja pumppasin osastolla maitoa minkä kerkesin. Tein tämän kaiken lähinnä velvollisuudesta, en rakkaudesta. Se lapsi siellä keskolassa oli aivan eri ihminen, kuin se, jota olin odottanut. Olimme miehen kanssa monet kerrat kuvitelleet, miten meidän lapsemme on isoin ja äänekkäin koko osastolla, ja miten raskaus kuitenkin menee pari viikkoa yli ja tulee tuskaista. Tämä kaikki oli aivan erilaista, kuin se todellisuus: laiha, heikko ihmistaimi keskolan kaapissa. Osastolla kerroin yhdelle hoitajalle, että vauva tuntuu vieraalta (noin kaksi päivää kiireellisestä sektiosta), eikä hoitaja osannut oikein sanoa mitään. Seuraavana päivänä sama hoitaja kysyi, että eikö niin että nyt se tuntuu jo ihan omalta lapselta. Mitä siihen voi sanoa? Tuntuu, joo. Mutta ei se tuntunut.

Pääsimme nopeasti kotiin keskosuudesta huolimatta. Keskolassa minua ei suuremmin ahdistanut jättää vauvaa hoitajien kontolle. Kotona en halunnut jättää vauvaa lähinnä siksi, että halusin olla hyvä äiti vaikken rakkautta tuntenutkaan. Tunsin kamalaa syyllisyyttä asiasta, vaikka miehellä oli paljon samoja tunteita. Puolen vuoden kohdalla huomasin yhtäkkiä, etten voinut jättää lasta hoitoon siksi, etten halunnut olla erossa hänestä. En halunnut esittää hyvää äitiä, vaan yksinkertaisesti erossa oleminen tuntui minusta pahalta.

En usko, että olin masentunut. Tilanteen käsittämiseen vain meni kauan, kun lapsi syntyi kuusi viikkoa ennen odotettua. Ja lohdutuksena vielä: rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Rakkaus syttyi arjessa. Ei se tee minusta, eikä sinusta huonompaa äitiä. Jos lapsen hoitaminen on mekaanista tarpeisiin vastaamista, mutta teet parhaasi, se riittää. Yritä löytää joku avuksi kotiin silloin tällöin, jotta itse saat levätä. Väsyneenä tuntuu, ettei tästä ikinä tule mitään.

 

["vieras"]

[QUOTE="rakastava äiti";27550141]En osaa asettua aloittajan tilanteeseen sillä minä olen rakastanut lapsiani jo ennen heidän syntymäänsä riippumatta siitä kuinka "hankalia" ovat olleet sitten synnyttyään.

Mutta; hakeudu hyvä ihminen johonkin hoitoon ettet jossain vaiheessa tee jotain peruuttamatonta lapsellesi.

Jokaisen eläinpienokaisen hengissäselviytymisen tärkein ehto kun on emä joka puolustaa, huolehtii ja rakastaa poikastaan. Jos emältä jokin noista vieteistä puuttuu on jälkeläisen elämän jatkuminen ihan tuurista kiinni...[/QUOTE]
Ei se noin yksiselitteistä ole. Vaikeissa tilanteissa selviytymisen keino voi olla nimenomaan se, ettei kiintymystä synny heti vaan äiti voi ensisijaisesti huolehtia omasta ja muun perheen selviytymisestä. Kun oma lapseni syntyi, niin en edes halunnut kiintyä häneen, koska en tiennyt, jääkö hän eloon.

 

["mmm"]

[QUOTE="vieras";27551429]1 kk no kuinka nopeasti luulet hormooni tasa painon asettuvan? Hormoonit on osa meidän aivo tuotetta. esim: elimistössä liikaa streoidia niin äkki herkkä suuttumuun....[/QUOTE]

En nyt ymmärrä miten tämä liittyy kirjoitukseeni? Itse kirjoitin, että rakkaus voi syttyä KUUKAUSIEN, en kuukauden, päästä. Olen kyllä tietoinen ihmisen hormonitoiminnasta jo koulutuksenikin puolesta sekä neljän lapsen äitinä myös...

 

["vieras"]

[QUOTE="mmm";27551596]En nyt ymmärrä miten tämä liittyy kirjoitukseeni? Itse kirjoitin, että rakkaus voi syttyä KUUKAUSIEN, en kuukauden, päästä. Olen kyllä tietoinen ihmisen hormonitoiminnasta jo koulutuksenikin puolesta sekä neljän lapsen äitinä myös...[/QUOTE]

jotkut vaan haluaa tietää miks tunnen näin?