L
loppu
Vieras
Punnitsen jo eron ja yhdessäolon hyötyjä/haittoja.
Meillä on miehen kanssa yhteistä taivalta (avoliitto) melkein 5 vuotta ja yksi puolitoistavuotias lapsi.
Mies on niin laiska paska, tai siis ei ota ollenkaan huomioon minua ja lasta.
Jos häntä väsyttää, hän nukkuu. Jos häntä huvittaa jokin, hän tekee sen. Hän, hän, hän. Itseään täynnä näyttäisi olevan eikä asiaan ole tulossa mitään muutosta, sen näkee.
Raskauden aikana eipä juurikaan tukenut minua. Ei kannustanut tai huolitellut mitenkään, alkuraskauden pahoinvointi ei hetkauttanut häntä mitenkään ja loppuraskauden närästykset ja muut eivät estäneet häntä loukkaantumasta kun halusin ajoissa kotiin lepäämään/nukkumaan kun olin ystävällisesti kuskina hänelle ja kaverilleen.
Pidin kyllä puoliani jo silloin mutta tuntui että aina sai taistella itsestäänselvyyksien puolesta, eli oman jaksamisen ja hyvinvoinnin puolesta jos ne olivat ristiriidassa hänen mielitekojensa kanssa.
Synnytyksessä mies oli mukana hyvänä tukena mutta kotiuduttuamme jouduin heti vastaamaan taas kaikesta esim ruoanlaitosta, siivoamisesta, lapsen hoidosta, imetyksestä, vatsavaivojen yövalvomisista.
Mies piti viikon isyyslomaa ja luuhaili siinä kotona ja palasi sitten töihin.
Nyt jatkuu sama meininki. Mies nukkuu viikonloput, hyvin harvoin nousee minun ja lapsen kanssa. Käymme molemmat jo töissä mutta siitä huolimatta minä vastaan lapsen hoidosta lähes 100%.
Pyynnöstä mies tekee asioita lapsen kanssa mutta pitkäjänteisyyttä ei ole. Ei vaan viitsi. Keskittyy vain omiin asioihinsa kuten telkkarin katseluun, urheiluun ja tietokoneella hengailuun.
Nyt olemme kipeinä mahataudissa. Lapsi sairasti jo viikko sitten ja on nyt terve. Miehen kanssa jo kolmatta päivää kipeinä ja hän vaan makaa ja minä hoidan lasta. Ilmoitin hänelle aamulla olevani yhä kipeä, no niin on kuulemma hänkin ja jäi makaamaan kun minä nousin ja väsäsin lapselle aamupalan ja nyt tätä kirjoittaessani viihdytän lasta joka leikkii tuossa ja mies edelleen vain makaa sängyssä.
En voinut aamulla vessassakaan asioida rauhassa kun lapsi roikkui ja ulvoi minussa kiinni mutta silti ei elettäkään mieheltä että tulisi avuksi.
Viime kesänä annoin jo miehelle yhden varoitus-herätyksen että jos ei ala osallistumaan asioihin niin vakavasti harkitsen eroa. Se auttoi silloin mutta nyt tilanne on luisunut takaisin samaksi kuin ennen.
Silloin kun mies itse haluaa, hän osallistuu ja auttaa, esim siivouksessa, mutta tätä tapahtuu harvoin ja se on aina kiinni siitä että mies sattuu olemaan sillä tuulella että nyt hän niin päättää tehdä.
Pakolliset jokapäiväiset velvoitteet hoidan minä, ihan yksin.
En ole niinkään loppuunkulutettu työn määrästä, mutta enemmän siitä ärsytyksestä mieheen kun käytännössä nyt jo olen kuin yh - olisi vaan yksi vähemmän kasvattamassa pyykkivuorta jne jos mies lähtisi.
Vastaavassa tilanteessa olleet, kannattaako erota?
Meillä on suunnitelmissa toinen lapsi ja oman asunnon hankinta mutta välillä tuntuu siltä että en halua - en todellakaan jos homma jatkuu näin ja miksi se ei jatkuisi? Ei tuollaiseen persoonallisuuteen tule muutosta, jos tulisi niin se olisi nähty jo...
Meillä on miehen kanssa yhteistä taivalta (avoliitto) melkein 5 vuotta ja yksi puolitoistavuotias lapsi.
Mies on niin laiska paska, tai siis ei ota ollenkaan huomioon minua ja lasta.
Jos häntä väsyttää, hän nukkuu. Jos häntä huvittaa jokin, hän tekee sen. Hän, hän, hän. Itseään täynnä näyttäisi olevan eikä asiaan ole tulossa mitään muutosta, sen näkee.
Raskauden aikana eipä juurikaan tukenut minua. Ei kannustanut tai huolitellut mitenkään, alkuraskauden pahoinvointi ei hetkauttanut häntä mitenkään ja loppuraskauden närästykset ja muut eivät estäneet häntä loukkaantumasta kun halusin ajoissa kotiin lepäämään/nukkumaan kun olin ystävällisesti kuskina hänelle ja kaverilleen.
Pidin kyllä puoliani jo silloin mutta tuntui että aina sai taistella itsestäänselvyyksien puolesta, eli oman jaksamisen ja hyvinvoinnin puolesta jos ne olivat ristiriidassa hänen mielitekojensa kanssa.
Synnytyksessä mies oli mukana hyvänä tukena mutta kotiuduttuamme jouduin heti vastaamaan taas kaikesta esim ruoanlaitosta, siivoamisesta, lapsen hoidosta, imetyksestä, vatsavaivojen yövalvomisista.
Mies piti viikon isyyslomaa ja luuhaili siinä kotona ja palasi sitten töihin.
Nyt jatkuu sama meininki. Mies nukkuu viikonloput, hyvin harvoin nousee minun ja lapsen kanssa. Käymme molemmat jo töissä mutta siitä huolimatta minä vastaan lapsen hoidosta lähes 100%.
Pyynnöstä mies tekee asioita lapsen kanssa mutta pitkäjänteisyyttä ei ole. Ei vaan viitsi. Keskittyy vain omiin asioihinsa kuten telkkarin katseluun, urheiluun ja tietokoneella hengailuun.
Nyt olemme kipeinä mahataudissa. Lapsi sairasti jo viikko sitten ja on nyt terve. Miehen kanssa jo kolmatta päivää kipeinä ja hän vaan makaa ja minä hoidan lasta. Ilmoitin hänelle aamulla olevani yhä kipeä, no niin on kuulemma hänkin ja jäi makaamaan kun minä nousin ja väsäsin lapselle aamupalan ja nyt tätä kirjoittaessani viihdytän lasta joka leikkii tuossa ja mies edelleen vain makaa sängyssä.
En voinut aamulla vessassakaan asioida rauhassa kun lapsi roikkui ja ulvoi minussa kiinni mutta silti ei elettäkään mieheltä että tulisi avuksi.
Viime kesänä annoin jo miehelle yhden varoitus-herätyksen että jos ei ala osallistumaan asioihin niin vakavasti harkitsen eroa. Se auttoi silloin mutta nyt tilanne on luisunut takaisin samaksi kuin ennen.
Silloin kun mies itse haluaa, hän osallistuu ja auttaa, esim siivouksessa, mutta tätä tapahtuu harvoin ja se on aina kiinni siitä että mies sattuu olemaan sillä tuulella että nyt hän niin päättää tehdä.
Pakolliset jokapäiväiset velvoitteet hoidan minä, ihan yksin.
En ole niinkään loppuunkulutettu työn määrästä, mutta enemmän siitä ärsytyksestä mieheen kun käytännössä nyt jo olen kuin yh - olisi vaan yksi vähemmän kasvattamassa pyykkivuorta jne jos mies lähtisi.
Vastaavassa tilanteessa olleet, kannattaako erota?
Meillä on suunnitelmissa toinen lapsi ja oman asunnon hankinta mutta välillä tuntuu siltä että en halua - en todellakaan jos homma jatkuu näin ja miksi se ei jatkuisi? Ei tuollaiseen persoonallisuuteen tule muutosta, jos tulisi niin se olisi nähty jo...
