E
"epätoivo"
Vieras
Minusta on tullut vähän aikaa sitten yksinhuoltaja(4 kk sitten). Poika on vuoden vanha ja viime aikoina minusta on vahvasti alkanut etten enää pärjää tässä äitiydessä. Asioiden selvittely mieheni kanssa on kesken koska hän on ulkomaan komennuksella. Minulla ei ole esimerkiksi isovanhempia auttamassa pojan hoidossa. Parhaat naisystäväni myös ovat puolen vuoden työkomennuksella ulkomailla. Olen hakeutunut tukirinkiin ja psykologille. Ei vaan auta. Rahojen väsyys on jatkuva huolenaihe. En pysty enää nukahtamaan illalla kun ajatukset eivät lopu. Vaikeinta on jatkuva turvattomuuden tunne. Pelkään koko ajan kaikkea. Olen väsynyt ja kykenemätön ajattelemaan selkeästi. Ajatukset vain poikkoilevat enkä luota itseeni. Olen neuroottinen joissakin asioissa kun en luota muistiini. Nyt olen alkanut purkaa pahaa oloani lapseen ja siitä seuraa kauhea syyllisyys. En kykene tuntemaan sitä "äidin lämpöä"enää. Olen vain ärsyyntynyt ja kylmä kun hän tarvitsee minua. Itsemurha-ajatukset pyörivät mielessä. Mietin lapsen antamista adoptoitavaksi. Minusta on väärin lasta kohtaan että en jaksa rakastaa häntä tarpeeksi. Tähän on toki vaikuttanut monta asiaa. Osa läheisistäni on "kiusannut" minua eron jlkeen. Kyttäämällä, arvostelemalla, alistamalla yms. Yksi teki aiheettoman lastensuojeluilmoituksen. Vaikka lastensuojeluilmoitus selvitettiin viranomaisten kanssa, se vei kaiken itsetuntoni äitinä. Väsymyksen hetkinä ajattelen että no, minähän olen huono äiti joka tapauksessa, siitähän on oikein virallinen merkintä. Olen yrittänyt kaikenlaista ja nyt keinot alkavat loppua. Millä löytäisin sen reippaan oman itseni, joka katosi jonnekin? Arki on yhtä taistelua ja minä alan väsyä niin pahasti etten välitä enää mistään. Tämä on kauheaa. Tänä yönä kun poika on heräillyt huutamaan, en osaa ollenkaan suhtautua kärsivällisyydellä, vaan ajatukset on siihen suuntaan, että mitäs vittua sinäkin siinä huudat. Teoriassa tiedän aivan hyvin että tämä ei ole se ihminen joka minä olen. Minä haluan kiihkeästi olla hyvä äiti, mutta kaikkien vaikeuksien keskellä en jaksa. Olen yksin ja tarvitsisin lepoa, toivoa ja hyväilyjä. Kesällä vielä olin puuhakas superäiti joka innostui kaikista kehitysvaiheista ja jaksoi valmistaa soseita pakkaseen. Nyt en enää edes ole ihan perillä mitä ja milloin lapseni pitäisi syödä. Eilen tuuppasin hänelle sukat käteen ja vasta hetken päästä tajusin että hän ei osaa niitä itse laittaa jalkaan. Olen aivan sekaisin ja ystävällisetkin kommentit saavat minut itkemään. Nykyään on vakiota että kun kävelen ystävän luota tai muualta kotiin itken matkalla ja joudun monta kertaa pysähtyä kokoamaan itseäni, jotta ohikulkijat eivät huomaisi vollottavaa äitiä. Kaipaan miestäni vaikka yhteiselo ei vain toiminut. Olen niin yksin. Enkä siis ole majoittunut neljän seinän sisälle. Joka päivä käydään jossakin ja olen kertonut läheisille ystäville tunteistani. Kaikilla vaan on kiire ja oma elämä. Haluaisin pärjätä ja sisulla ja tarmolla olen tullut tähän asti, mutta miksi on näin paha olla.. Poika on terve ja ihana lapsi. Mulla vaan hermot ja itsetunto riekaleina. Tuntuu etten osaa elää. En vain osaa
