Toggle sidebar

En tunne mitään lapsiani kohtaan...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ä

äiti

Vieras
Siis onko tämä ihan tabu, vai olenko outo.
Odotimme onnellisena ensimmäisiä lapsiamme, kaksosia.
Tämä on ollut järkytys, miten työläitä ja rasittavia noi vauvat on. Ovat olleet ihan alusta asti itkuisia, huusivat tuntikausia päivässä. No se koliikki on ollut ohi nyt reilun pari kuukautta, mutta ovat edelleen niin kätisijöitä että hulluksi meinaan tulla.
Kun katselen väsyneenä noita lapsia, en tunne yhtään rakkautta. Pelkkää työtä ja vaivaa vaan.
Alkaa ahistamaan aina ihan kamalasti kun itku alkaa, en kestä ollenkaan itkua.

Välillä suunnittelen, että kukahan nuo oikeasti haluais... Mä voisin antaa pois, mutta mies ei anna antaa.
Helpottaako tämä koskaan? Voiko se rakkaus vielä syttyä?Lapset nyt reilun 5 kk.
 
KYLLÄ, kyllä se rakkaus siitä syttyy. Se on jo olemassakin, sinussa, mutta kätinät, vaivalloisuus, rankka arki ovat sen alleen tallanneet. EI siinä ole mitään pahaa, tuntea niin, jos se jossain kohtaa menee ohi. EN usko olevan vanhempaa, joka aina olisi, alusta asti, joka päivä, vain kauniisti rakastanut lapsiaan. Tai jos sellaisia on, he ovat koneita :o ;)

Lapset OVAT ihan hirveän työläitä, mutta silti, sen kaiken alla, kulkee rakkaus. Niin väkevä, että siinä rakkaudessa voi puutua niin, ettei tunne mitään, ehkä hetkittäistä ärtymystä.

Kun oikein väsyy, se jyrää alleen KAIKEN.

Voimia! Puhu asiasta, se helpottaa, se paha möykky sisimmässä saa muotoa, ja alkaa väistyä.
 
Kuule, uskon että se helpottaa ja rakkaus vielä syttyy. :) Muistan kun mun toinen lapsi syntyi, oli koliikkivauva ja muutenkin luonteeltaan kiukkuinen. Häneen oli paljon vaikeampi "luoda suhdetta" kuin vauvana helppoon esikoiseen. Silloin kun kakkonen syntyi niin esikoinen oli 1v9kk ja oli kädet täynnä työtä, vähän unta ja raskauden jälkeistä masennusta. Mutta kyllä se kiintymys syntyi ja uskon että syntyy sinullakin. :)
 
ensimmäisen/ensimmäisten lapsen syntymään on varmasti vaikea sopeutua, lapsistahan todella on aina paljon TYÖTÄ! se on vaan fakta! =) mutta kyllä se siitä se arki lähtee rullaamaan, kuhan itse pääset yli siitä menettämästäsi vapaudesta ja pystyt iloitsemaan siitä, mitä olet saanut tilalle... =) ei ole helppoa, mutta ajan kuluessa sen ymmärrät! =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti:
Mutta onko teillä tullut voimakasta halua oikeasti antaa lapsia pois? Ja sit vielä, että koska on alkanut helpottamaan?
Click to expand...
Ei ole, mutta en toisaalta ihmettele vaikka jollekin tulisikin. Rankkaahan se vauva-aika on kaksosten kanssa. Huomaatko muuten itsessäsi masennuksen oireita?

 
Mulla oli myös ongelmana se, etten osannut rakastaa lastani. Vauva oli koliikkilapsi ja muutenkin vaativa. Mikään ei koskaan ollut hyvin. Mulla oli myös masennusta. Mutta kyllä se siitä, pikku hiljaa :) Nyt lapsi on 2-vuotias ja rakastan häntä kaikista eniten maailmassa!
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti:
Mutta onko teillä tullut voimakasta halua oikeasti antaa lapsia pois? Ja sit vielä, että koska on alkanut helpottamaan?
Click to expand...

On. Mutta sitten multa otettiinkin lapsi pois masennuksen takia ja et uskokaan, miten paljon hävetti nuo tuollaiset asiat. Silloin vasta huomasin, että kyllähän mä tota pientä kiukuttelijaa oikeasti rakastan, enhän mä muuten sitä ikävöisi!
 
luettuani teksisi minusta vaikuttaa, että olisit hieman masentunut ja yliväsynyt. ei ole pahaa tuntea ettei rakastaisi lapsiaan varsinkin yliväsyneenä itku sattaa ärsyttää ja ajattella että voi olisit jo hiljaa. oletko ajattelut pyytää kodinhoitajaa avuksesi päivisin, kun miehesi on töissä? saatko muilta apuja miten? ja annan voima halin sulle, kyllä se rakkaus sieltä vielä tulee kun saat uni velat nukuttua pois ja hieman aikaa itsellesi ilman lapsia. pyydä ihmeessä neuvolan kautta kodinhoitajaa avuksesi tai muilta sukulaisilta. apua pitää osata pyytää silloin kun sitä tarvitsee ja itse sen aina tietää miten tarpeellista apu oikeasti on! voimia!
 
niin, masentunut kait olen. apua tosi huonosti.anoppi huonokuntoinen ja miehellä ei muita sisarruksia. oma äiti asuu kaukana ja on vielä työelämässä. mun siskot perheellisiä, eivät jouda meille apuun.
 
Joo...samaa täällä toitotan, eli apua nyt vaan...lastenhoitoapua, että saat elämänilon takasi ja kykenet nauttimaan lapsistasi. Tuo on jo varhaisen vuorovaikutuksen kehittymisen kannalta aika hälyttävää, kun äiti ei aidosti kykene olemaan läsnä vaikkakin hoitohommat sujuu...

Kuten RouvaRajatapaus sanoi...ei kannata päästää itseään liian piippuun, tiedän kokemuksesta!
 
Kyllä minullakin oli., Halusin antaa vauvan pois heti kun laitokselta kotiin päästiin, vaikka kovasti odotettu ja pitkään tehty tämä vauva oli. Vauva oli todella helppo eli ei huutanut kuin nälkäänsä, kakkavaippaa ja seurustelunhalua ja itku loppui heti kun tarve tyydytettiin. En minäkään silti rakastanut vauvaa pätkääkään. Minulla syy oli masennus, johon apua (lääkitys + terapia) sain kun vauva oli reilu 2 kk. Vasta viikon verran lääkkeitä syötyäni syttyi rakkaus vauvaan, ja voi miten se oli hieno tunne!! Joillakin se kestää pitempään, mutta kaikille äideille se jossain vaiheessa tulee, joillekin vasta kun lapsi on yli 1-vuotias.
 
Komppaan edellisiä kirjoittajia. Pieni vinkki: käytä korvatulppia niin itku on helpompi kestää. Kannattaa myös nukkua tulpat korvissa, vauvojen heräämisen kuulee silti. Laittakaa vauvat mielellään omaan huoneeseensa nukkumaan, niin saatte nukkua paremmin rauhassa. Koeta järjestää itsellesi omaa aikaa edes pieniä aikoja.
 
Mulla oli just samanlaiset tuntemukset kymmenen vuotta sitten kun omat kaksosvauvat oli pieniä. Ne huusi ja huusi huutamasta päästyään. Olin niin poikki, etten muista kunnolla siltä ajalta kuin sen jatkuvan huudon. Mulle hoettiin, että se helpottaa kunhan vauvat on kolme kuukautta. Ja mä ajattelin etten elä enää siinä vaiheessa. Se tosiaan helpotti, mutta sitten kun vauvat oli puoli vuotta tai vähän yli, niin tunsin että voin jopa nauttia lapsistani. Meillä oli vauvat sairaalassakin kolme yötä, koska olimme kumpikin miehen kans täysin loppu.
Pyydä apua kaikilta sukulaisilta, jos vain mahdollista ja yritä levätä kaikki ylimääräinen aika. Tiedän kyllä ettei sitä ylimääräistä aikaa juuri ole, mutta kuitenkin. Teet vain välttämättömimmän, muu joutaa odottamaan.
Mulle sattui sopivasti vielä murjaisemaan linja-autossa aikoinaan yksi mummo, että olenpa helpolla päässyt kun olen kaks vauvaa saanut kerralla. Se kun kuulemma menee niinkuin yhtä hoitais. Olin niin väsynyt, että en jaksanut tintata sitä ämmiä nokkaan. Muuten olis kyllä tuntenut nahoissaan.
 
Olin jo täällä näsäviisaana alkamassa sanoa että en minä vaan tuollaista omalta kohdaltani muista mutta sitten luinkin että sulla on kaksoset.
Väsymys ja univelka saavat ihan taatusti aivoissa aikaa mitä tahansa, myös tuollaisen tunteen ettei jaksa tuntea kiintymystä saati rakkautta.
Täällä on neuvottukin hakemaan apuja. Yritä hoitaa itsesi kuntoon äläkä nyt stressaa enempää sillä kiintymyksen puuttumisella, se tulee sitten itsestään kun olet levännyt tarpeeksi.
 
Mä tutustuin lapseeni vasta, kun koliikki loppui. Inhosin ja vihasin vauvaa, joka huusi, huusi ja huusi. Kukaan ei uskonut, että vauva huusi 13 tuntia putkeen ja nukkui vain torkkuja. Meinasin heittää huutajan ikkunasta ulos. Sairaalassa jo aloin inhota kitisevää vauvaa. En voinut sille mitään. Halusin, mutta en voinut. Inhosin itseäni ja jaksamattomuuttani. En saanut apua, tukiverkkoja ei ollut. Mies teki kolmivuorotyötä ja työmatkaa oli yli 100km. Neuvolassa sanoin, että vauva itkee aina, kun ei nuku ja nukkuu vain sylissä ja pikku pätkiä. Olin LOPPU. Rakkaus lapseen tuli pikkuhiljaa ja nyt tämä esikoinen on rakas kouluunmenijäni. Ei eroa muista lapsista mitenkään. Tämän kokemuksen jälkeen halusimme lisää lapsia. Se kannatti, vaikka kahdella seuraavalla oli koliikki... Neljäs, kuopuksemme oli helpompi vauva. Jaksamista. Ei se aina mene, kuten elokuvissa ja kirjoissa.
 
Niin, ja lisäisin vielä, ettei se suinkaan aina jätä lapseen mitään "jälkiä", jos äiti/isä on niin piipussa jonkin aikaa, että "tuntee tunteiden puutetta" lapsiaan kohtaan. Nehän ovat kuitenkin "vain" tuntemuksia, teot ovat asia erikseen. MIKSI NIIN USEIN syytetään negatiivisten tunteiden tuntemisesta/niiden tuntijaa, kasataan niillä lisää painolastia jo valmiiksi väsyneen vanhemman niskaan? Ei lapsi mikään ajatustenlukija ole, eikä vahingoitu, jos saa "vain" perushoivan hetkellisesti eikä vanhempi jaksa rypeä positiivisten tunteiden aallokossa. Kun minä näen niin, että onhan se rakkaus siellä, se ei vain jaksa kellua päällimmäisenä, kun väsymys/uupumus/ärtymys, tms. painaa sitä alas, hetkellisesti. Näkisin tässä yhtenä avainasiana sen, kuinka kauan se "tunteettomuus" kestää.... Mutta en siis pidä sinällään pahana sitä, ettei ihminen ole kone, ja uupuu, eikä jaksa tuntea koko ajan rakastavansa.... Lapsethan suinkaan eivät aina, eikä lapsiperheen elämä aina ole, mitään niinkään uppoihanaa.
 
Kun lapsi/lapset on tosi vaikeita ja väsyttäviä, ei ole ihmekään että et tunne mitään heitä kohtaan. Omani huusi ensimmäiset neljä kuukautta ja en todellakaan tuntenut rakkautta. Eräs naapuri aikojen takaa sanoi että hän ei rakastanut lastaan ensimmäiseen vuoteen, mutta sitten se rakkaus löytyi. Älä huolehdi, rakkaus löytyy ja tulee aikanaan. Et ole huono äiti vaikka et tuntisi mitään nyt.
 
en mäkään tuntenut mitään rakkautta tohon esikkoon, vaikka olin ihan todella nuoresta asti vauvaa halunnut ja toivonut ja asennoitunutkin iahn niin ettei se pelkää söpöstelyä ole se lapsiarki: en siinä vaiheessa vielä pahemmin masentunutkaan ollut, ihan suunnilleen oli asiat mallillaan. Mutta se lapsi oli ihan niin kuin joku muukalainen joka tuli meille asumaan ja sotki kaikki päälaelleen: tuntui ett mikään ei sujunut, ei ainakaan niin enää kun mä olin suunnitellut ja toivonut, ja kaikki meni päin seiniä. Kyllä se siitä. Nyt tuo neiti on viisi vuotias, ja rakas, tosin: mä olen aina kuvitellut että omaa lasta rakastaisi enemmän, välillä mun pitää tosissani yrittää ja oikeasti asennoitua. Mutta mähän sen teen nyt, hammasta purren vaikka. Eli jotenkin se on kaiketi vaikuttanut tähän tilanteeseen nyt se etten vauvana neitiä kohtaan mitään oikeen tuntenut.. oon jotenkin vähän tavallaan epä-äidillinen tunteissani kai vieläkin. Mutta sitten taas, en mitään antaisi ikinä sille tapahtuakaan. Jos joku yrittäisikin.... :kieh:
 
Vauvana heitä oli helppo rakastaa, heti laitoksella rakastuin ja olisin voinut tuijottaa lumoutuneena heitä koko vauva-ajan. (tosin minulle syntyi vain yksi kerrallaan, joten työmäärä pienempi).
Mutta minun tilanne ei taida olla normaali: lapset väsyttävät ja rasittavat mitä enemmän kasvavat.
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa