en vaan tajua tätä onnea - pakko hehkuttaa

["äitiiii"]

... lapsi on kohta 4 kk ja edelleen vielä tulee näitä hetkiä että tajuaa: minulla todella on lapsi, tuo ihana pieni otus on mun oma lapseni. Asia ei ole vieläkään oikein täysin iskostunut aivoihini. Samalla sa tietysti pelottaa myös, että minäkö muka äiti? tunne on sellainen hämmästynyt rakkaus. Vaikka suurin Onko muilla samoja tunteita?

 

[a.p.]

Senat sekaisin tuossa lopussa.

 

[Muua]

Kylla mulla ainakin oli just tommosia tuntemuksia ensimmaisen lapsen saatuani. En kertakaikkiaan voinut kasittaa sita onnea.

 

[Aurinkoisia ajatuksia]

Mulla on myös nuorimmainen 4kk ja usein on samanlainen olo. Joskus ihan sydäntä särkee rakkaus jokaista neljää lasta kohtaan. En ole mitenkään erityisesti tunneihminen, mutta jos joku asia oikein koskettaa, niin sillä tunteella ei ole mitään rajaa!
:heart:

Just muutama päivä sitten kerroin pojalle 12v. kuinka onnellinen olen hänestä ja kuinka tuntuu, että äidinrakkaus repii sydämen kahtia. Poika katsoi hitaasti ja pitkään ja totesi: "Hullu..."

 

[Sisar Ponteva]

Mä olen hyperonnellinen vielä kakkosenkin jälkeen. Harva se ilta tulee ihasteltua miehen kanssa kuinka meillä on ihanat lapset.

 

["..."]

Kyllä Mä nuo olot tunnistan. Mutta olin enimmäkseen niin väsynyt ja stressaantunut, että suurin osa kaikesta meni ohi. Surku.

 

[riiviöiden äiti]

:heart:
Tuttuja tunteita, mutta niistä on mukava lukea =)

 

["femin"]

Niiiin tuttu tunne... Vieläkin jaksan joka päivä tuntea noin, vaikka meiän 2v:llä hirveä uhma menossa.

Välillä vaan hirvittää, kun pian syntyy toinen lapsi, että miten sitä rakkautta voi riittääkään niin paljon? Varmaan halkean onnesta, kun pieni on tullut maailmaan! <3

 

["Iines"]

Samoja tunteita kaikkien lasten kohdalla mutta nyt kolmannen kanssa olen jotenkin ihan ylionnellinen. Ilmeisesti kolmas kerta toden sanoo ja nyt se rakkaus on täysin puhdasta, ilman ihmetystä ja pelkoja tai epäluuloja. <3 kun ois ollu näin viisas ja valmis jo sen ekan kohdalla

 

[tägi]

Jep,tuttu tunne Poika 2 v ja jokaikinen päivä ihmettelen miten rakas voi pieni olla ja miten suuri on äidin rakkauden määrä... Ja toki kerronkin sen lapselleni.

 

[kauan odottanut]

Uskon, että varsinkin perheissä, joissa lapsen saaminen ei olekaan ollut itsestäänselvyys vaan lapsen saaminen on kestänyt kauan, lapsi on sanoinkuvaamattoman suuri lahjavja onni. Sain lapseni vuosikausien epätoivoisen adoptioodotuksen jälkeen ja välillä nimenomaan pelkään, että tapahtuu jotain kauheaa kun olen nyt niin äärettömän onnellinen. Huomaan myös, että välillä entiset kipeät lapsettomuusmuistot kummittelevat ja kroppa ja pää luulee vieläkin odottavansa ja seuraan ihan epäterveellisen paljon muiden adoprosesseja ym. En siis ole ikinä yrittänyt tulla raskaaksi vaan adoptio oli alunperinkin toiveeni. Nyt olen aivan ihanimmista ihanimman lapsen äiti. Muistan kun aika pian lapsen saamisen jälkeen olin juuri nukahtamaisillani ja horteessa säpsähdin mikä kumma ääni huoneessa kuului. Se oli pikkuiseni kuorsaus. Nauroin aika lailla kun sen tajusin.

 

[Joxu]

Oli/on noita tuntemuksia. Alussa oli todella voimakkaita tuntemuksia kun katselin tytärtäni lattialla, kun nukkui tai kun vaihdoin vaippaa. Saatoin liikkuttua niin, paljon että aloin itkemään . Nykysin tulee noita puristavia rakkauden tunteita kun tytär sanoo aamulla äiti rakas tai äiti kulta ja halaa oikein kunnolla. Tänä aamuna pääs itku ja selitin tyttärelle samalla miks äiti alko itkemään ja tytär vaan hymyili veikeesti :heart:. Muistais sen vaan myös, sillä hetkellä kun saa tää meijän päivänpaiste sen uhma raivarin. Luoja, että voi olla iso luonne ja noin pienellä, molemmat aina ihan uuvuksissa tahtojen taiston jälkeen. Sit onkin ihana tollasen jälkeen köllitellä vierekkäin ja halitella, yleensä menee siihen että tehään hullukurisia irvistyksiä ja väännellään naamaamme ja käkätetään niin, et mahaan sattuu. Näin unohtuu kiukut ja raivoomiset .