Entä jos en koskaan tunne tätä toista lasta kohtaan samoin kuin esikoista?

["Leyla"]

Esikoinen on tuleva ekaluokkalainen. Meillä on myös 2.5 kk ikäinen vauva. Tuntuu että elämä on aivan pilalla nyt. Päivät ovat yhtä nukuttamistavja syöttämistä. Tajuan kuinka hyvin elämäni ennen oli. Uskon kyllä että helpottaa vuoden kahden päästä mutta se on pitkä aika. On käytävä taas läpi kaikki sairastelut, hoidon aloitukset yms. Pelkään etten jaksa.

Sain lopputarkastuksessa masennuslääkkeet ja olenkin kyllä kovin masentunut. Entä jos tunteeni eivät muutukaan. Pelottaa.

 

[chef]

Jos itse tuntisin noin, en osaisi huolestua.

Mutta tuo masennus on tietenkin nyt asia, joka saattaa vähän muuttaa pakkaa.

Mun mielestäni on ihan ymmärrettävää ja jopa normaalia tuntea noin. Onhan se iso muutos entiseen, eikä tietenkään pelkästään vain positiivinen. Itsekin kolmen äitinä välillä mietin, miten oma aika on kortilla...ja sitten neljännen satuani huomasin, että olin ollut väärässä. Ei se oma aika mitään kortilla ollut silloin, kun perheessä ei vielä ollut vauvaa. Mutta vauvan tulon jälkeen se todella oli aina toisinaan asia, jota ei vaan ollut silloin, kun mies oli töissä. Ihminen yleensä huomaa hyvän vasta silloin, kun sen menettää

Kyllä, kaksi vuotta on pitkä aika. Mutta eiköhän siihen kahteen vuoteen kuitenkin tule sisältymään myös paljon kaikkea hyvää ja kivaa. Itse en niin vauva-ajasta välitä ja se olikin alkuun iso pala purtavaksi, kun haaveilin neljännestä lapsesta. En halunnut vauvaa, vaan suoraan sen 1v + lapsen. Mutta kun niitä ei ole tarjolla

Tehtiin sitten kuitenkin päätös neljännestä ja olen yllättynyt varsin positiivisesti. Ei kaikki tietenkään mitään ruusunpunaa ole, mutta kun sieltä arjesta poimii niitä positiivisia hippusia, on kokonaiskuva kuitenkin melko pinkki.

En oikein neuvoja taida osata antaa. Pidä huolta itsestäsi, hoida masennustasi, äläkä stressaa tunteistasi. Kyllä ne yleensä siinä vauvan kasvaessa vahvistuu

 

[vieras...]

Minä ajattelin toisen lapsen ollessa noin 1kk, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään esikoiselle ja meidän onnelliselle kolmen hengen perheelle. Jankutin miehelle itku kurkussa että muista hymyillä vauvalle, muista hymyillä vauvalle, kun itseltä ei hymyä juuri irronnut.

Vauva on nyt 6kk ja kaikki on hyvin. En tiedä miten tuo masennus vaikuttaa kuvioon, mutta periaatteessa epävarmuus, katumus, vauvaan liittyvien lämpimien tunteiden puuttuminen tai vähyys on, jos nyt ei normaalia tai ok, niin ainakin melko tavallisia ja yleensä itsekseen ohimeneviä ongelmia.

 

["Leyla"]

Jos itse tuntisin noin, en osaisi huolestua.

Mutta tuo masennus on tietenkin nyt asia, joka saattaa vähän muuttaa pakkaa.

Mun mielestäni on ihan ymmärrettävää ja jopa normaalia tuntea noin. Onhan se iso muutos entiseen, eikä tietenkään pelkästään vain positiivinen. Itsekin kolmen äitinä välillä mietin, miten oma aika on kortilla...ja sitten neljännen satuani huomasin, että olin ollut väärässä. Ei se oma aika mitään kortilla ollut silloin, kun perheessä ei vielä ollut vauvaa. Mutta vauvan tulon jälkeen se todella oli aina toisinaan asia, jota ei vaan ollut silloin, kun mies oli töissä. Ihminen yleensä huomaa hyvän vasta silloin, kun sen menettää

Kyllä, kaksi vuotta on pitkä aika. Mutta eiköhän siihen kahteen vuoteen kuitenkin tule sisältymään myös paljon kaikkea hyvää ja kivaa. Itse en niin vauva-ajasta välitä ja se olikin alkuun iso pala purtavaksi, kun haaveilin neljännestä lapsesta. En halunnut vauvaa, vaan suoraan sen 1v + lapsen. Mutta kun niitä ei ole tarjolla

Tehtiin sitten kuitenkin päätös neljännestä ja olen yllättynyt varsin positiivisesti. Ei kaikki tietenkään mitään ruusunpunaa ole, mutta kun sieltä arjesta poimii niitä positiivisia hippusia, on kokonaiskuva kuitenkin melko pinkki.

En oikein neuvoja taida osata antaa. Pidä huolta itsestäsi, hoida masennustasi, äläkä stressaa tunteistasi. Kyllä ne yleensä siinä vauvan kasvaessa vahvistuu

Kiitos sinulle! Esikoisen vauva-aika oli myös hankalaa aikaa minulle. Tilanne helpottui kun hän oli noin 1-vuotias. Minuakaan varten ei kyllä tämä vauva-aika ole. Esikoinen on kovin rakas minulle ja järki tietysti sanoo että mikseipäs tästä toisestakin tulisi yhtälailla minulle rakas ja tärkeä, nyt vaan se ei vielä tunnu siltä

 

["huomio"]

Ei minusta ole tarkoituskaan tuntea samoin. Kukin lapsi on yksilö ja heitä kohtaan on erilaisia tunteita. Eikä sitä rakkauden määrää voi eikä kannata laskeskella, jos ei nyt ole kyse siitä, että toisesta ei huolehdi ja toisesta huolehtii.

 

["leyla"]

Minä ajattelin toisen lapsen ollessa noin 1kk, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään esikoiselle ja meidän onnelliselle kolmen hengen perheelle. Jankutin miehelle itku kurkussa että muista hymyillä vauvalle, muista hymyillä vauvalle, kun itseltä ei hymyä juuri irronnut.

Vauva on nyt 6kk ja kaikki on hyvin. En tiedä miten tuo masennus vaikuttaa kuvioon, mutta periaatteessa epävarmuus, katumus, vauvaan liittyvien lämpimien tunteiden puuttuminen tai vähyys on, jos nyt ei normaalia tai ok, niin ainakin melko tavallisia ja yleensä itsekseen ohimeneviä ongelmia.

Hyvä kuulla sinunkim tarinasi! Täysin samoja tunteita minulla!! Toivottavasti minullakin kävisi kuten sinulla

 

[((:66]

Mulla oli samat fiilikset kun vauva syntyi ja esikko oli 2v.

Nyt kuopus 1v ja rakastan molempia yhtälailla. Ehkä n6kk kohdilla helpotti itsesyytökset toisen lapsen teosta.Ei se äidinrakkaus tuhlaamalla lopu <3