Eriarvoinen kohtelu sisaruksille..

[Äidin blogi]

[QUOTE="Krisse";30262278]Hei! Olipa lohdullista lukea, että en ole ainoa ihminen, joka on saanut eriarvoista kohtelua omalta äidiltään. Itse olen keski-ikäinen, muusta sisarusparvesta huomattavasti nuorempi, vahinkolapsi (näin kerrottu) ja isä oli minun syntymän aikoihin käynyt vieraissa. Siinäpä sitä olikin äidillä syytä pistää lapset arvojärjestykseen, vaikka syytönhän se pieni vauva oli tilanteeseen.

Vanhemmat lapset olivat prinssejä ja prinsessoja ja minulle lankesi se Tuhkimon rooli. Sisareni valmistuttua opistosta, äitini järjesti suuret juhlat, osti kultakellon ym. Kun valmistuin useampaankin ammattiin hyvin paperein, ei juhlista ollut tietoakaan. Siskon opiskellessa toisella paikkakunnalla, äiti pesi pyykit, silitti, pakkasi sisareni laukun, valmisti viikon eväät mukaan. Minä sain pestä itse pyykkini ja hommata ruokani. Sisareni käyttäytyivät, nauroivat samoille asioille ym. aivan kuten äitini. Veljeni kiusasi minua itkuun asti lapsena; äiti ei koskaan puuttunut siihen, naureskeli vain. Isä onneksi joskus pisti kiusaamiselle stopin.

Naimisiin mennessä äiti ei halunnut osallistua häihin; syytä en tiedä. Äiti sanoi minulle häitä edeltävänä päivänä, että sisareni olisi saanut olla minun sijalla menossa naimisiin. Äiti ei osallistunut esikoislapseni kastetilaisuuteen; hän vaan jäi pois juhlasta ilmoittamatta mitään. Veljeni lasten syntymät olivat äidilleni suuren juhlan ja kehumisen aihe. Esimerkkejä olisi yhden romaanin verran. Tämä eriarvoisuus on jatkunut koko elämäni ajan. Laitoin välit poikki sisaruksiini ja äitiini kymmeniä vuosia sitten isän nukuttua pois. Sisaruksillani on edelleen napanuora katkaisematta äitiinsä; sisarukset tekevät tietyt asiat niin kuin äitikin, ajattelevat asioista samalla tavalla eivätkä kyseenalaista mitään äidin tekoja tai sanomisia.

Olen onnellinen tästä omasta irtiotosta; olen pystynyt tarjoamaan lapsilleni tasa-arvoisen lapsuuden. Olen kyynel silmässä, kun nään omat lapseni nyt jo liki aikuisena harrastavan yhdessä, pitävän huolta toisistaan. Niinä hetkinä olen enemmän kuin ylpeä tekemästäni päätöksestä.

Olen saanut elämäni aikana kuulla tästä välirikosta ulkopuolisten nokittelua. Jotkut ihmiset eivät usko sitä, että oma äiti voi oikeasti kohdella lapsiaan törkeän eriarvoisesti. Olen onnellinen myös siitä, etten ole lähtenyt samalle linjalle äitini käytöksen kanssa.

Voimia teille kaikille, jotka ovat kokeneet eriarvoista kohtelua.[/QUOTE]
Voimia sulle:heart:

 

[vierailija]

Olipa vanha ketju, mutta eksyin tänne, kun tulin hakeneeksi vertaistukea googlettamalla.

Olen keski-iässä ja eipä tuosta eriarvoisesta kohtelusta ole vieläkään yli päässyt, kun se jatkuu edelleen. Se ei häiritse enää niin paljon, kun on oma elämä ja yhteydenpito on aivan olematonta. Surullista tietenkin, ettei enää pidetä minkäänlaista yhteyttä. Isovanhemmat käyvät pari kertaa vuodessa lasten synttäreillä ja onhan se omanlaistaan teatteria. Mutta on niin paljon kevyempää minulle, kun ei tarvitse kuunnella sitä alituista hehkutusta nuoremmasta veljestäni.

Vaikka surutyö on tehtynä, ei asia siltikään ole yhdentekevä. Tiedostan, että ihmiset voivat olla tunne-elämältään hyvin eri tavalla kehittyneitä ja korkeampi ikä ei aina takaa viisautta ja kypsyyttä. Sydämeni on valinnut muista sukulaisista hahmoja, jotka ovat sellaisia, joita voin kunnioittaa aidosti. Olen joskus ajatellut, että ehkä moni vanhempi sukulainen omaa näkemyksen tästä tilanteesta, mutta ei vaan ota sitä esille, kun ovat hienotunteisia. Itse arvelen tärkeäksi syyksi tilanteeseeni sitä, että varmaan äiti kärsi jonkunlaisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta minun, esikoisen jälkeen. Moni havaintoni tukee tätä seikkaa.

Kaikenkaikkiaan tämä elämän kulku on tuonut elämääni myös hyvää. Minulla on ollut kunnia tutustua empaattisiin ihmisiin, jotka näkevät asian oikean laidan. Siis olen saanut tukea ja kehittyä ihmisenä sellaiseksi, mihin ei materian keskellä elävä veljeni pääsisi käsiksi. Minulla on siis henkistä pääomaa.

Olen pärjännyt suht mukavasti työelämässä. Erinomaisesti varmaan olisin pärjännyt, jos osaisin arvostaa itseäni, eli omaisin hyvän kyynärpäätaktiikan. Ehkä olisin toisenlaisella kasvatuksella oppinut olemaan sellainen; pitämään itseäni ja omia tarpeitani tärkeänä.

Monen olen kuullut sanovan, että ymmärtää omia vanhempiaan vasta sitten, kun itse on vanhempi. No, tuossa tilanteessa minulle alkoi vasta valjeta, miten kauheaa minulla oli oikeasti ollut. Murrosiässä teki kipeää huomata, miten hataralla pohjalla minun elämäni oli muihin nuoriin verrattuna.

suurin juttu oli se, kun tietoisesti katkaisin välit. Sanoin suoraan, miltä minusta tuntuu. Vastauksen perusteella ymmärsin, ettei maailmassa ole niin paljoa rautalankaa, että vanhempani ymmärtäisivät. Se on niinkuin kvanttifysiikka tavalliselle pulliaiselle Vasta välien katkaisun jälkeen aloin pikkuhiljaa vapautua. Löytää itseni. Oppia rakastamaan itseäni ja kehittymään. Aloin muuttua avoimemmaksi ja etsimään omia rajojani.

Mutta joskus vielä tulee hetkiä, että tuntuu pahalta. Ne tulee yllättäen jossakin tilanteessa ja taas joudun läpikäymään sen saman vanhan. Silloin itken aivan rehellisesti ja haluan olla yksin.

 

[vierailija]

Minun äiti kohtelee minun lisäksi 2 muuta lasta epä tasa-arvoisesti. esikois poikaa hän lellii ja antaa kaiken anteeksi mutta minua 2 vanhinta hän ei, eikä mikään minuun littyvä asia kiinnosta tai mikään pyyntö hetkauta. 2 asuu hänen luonaan (niitä hän lellii) ja loput 2 toisen vanhemman luona välimatka on 30min ajomatka. meitä 2 muuta jotka asumme muualla hän ei lelli muutako nuorinta (tyttö) minä jään aona ilman huomiota ja esim jos kysyn haluaako joku vaikka viimeisen mandariinin kakki sanoo ei ja kun olen ottamassa sitä tulee nuorin ja vie sen kädestä vaikka juuri sanoi ei. hänelläkin ikää on jo 10.v. ja sitten se mukama äiti tulee ja raivoaa kuinaka pienemmälle ois pitäny antaa ja blaa blaa blaa.