N
nikittä nyt
Vieras
Kun tapasimme, suhteemme eteni todella nopeaan tahtiin. Muutimme pian yhteen, menimme kihloihin ja aloin odottamaan ensimmäistä yhteistä lastamme. Riitoja oli hänen alkoholin käytöstä ja raha-asioista. Hän humalassa uhkaili omalla hengellään, pelasi vähät rahamme jne. Kävimme perheneuvolassa puimassa parisuhdettamme, toisinaan mies jätti tulematta. Hänen kanssaan asioista keskustelusta ei tullut mitään. Istui yleensä hiljaa ja antoi minun joko raivota tai itkeä juurikaan reagoimatta. Henkisesti väsyin ja jäin sairauslomalle työstäni masennuksen takia, johon sain myös lääkityksen. Koin, ettei yhteiselostamme tule mitään. Muutin lapsemme kanssa pois yhteisestä kodista ajatuksena aikalisä ja uuden alku. Jatkoimme perheneuvolassa asiointia, halusin suhteemme kuntoon, mutta tarvitsin myös omaa tilaa ja aikaa käsitellä omia tunteitani.
Alkuun mieheni otti asumuseron lopun alkuna ja riitelimme todella paljon aina kun olimme tekemisissä. Kun hän huomasi, että todellakin ajatuksena on aikalisä, hän muuttui suopeammaksi. Näimme lähes viikoittain, hän tuli lastamme tapaamaan. Kertaakaan ns. etävanhemman viikonloppua ei ollut. Olimme olleet melkein vuoden erossa, kun suhteemme oli todella hyvässä kunnossa. Juominen oli vähentynyt reippaasti, raha-asiat saatu selviksi, osasimme riidellä rakentavasti ja sopia riitamme. Pystyimme puhumaan!!! Muutimme uudelleen yhteen ja toinen lapsemme syntyi. Muutaman vuoden kaikki meni suhteellisen hyvin. Riitoja oli, mutta asioista puhuttiin ja riidat saatiin selvitetyksi.
Muutama kuukausi sitten mieheni petti luottamukseni raha-asioiden suhteen. Asiaa ei koskaan kunnolla käsitelty läpi. Sen jälkeen olemme etääntyneet toisistamme. Riitoja on pienistäkin asioista, eikä puhumisesta tule mitään. Olen taas henkisesti aivan loppu. Ahdistukseni on erittäin voimakasta ja vakavaa. Mitä mieheni tekee, ei niin yhtään mitään. En tiedä mitä tässä oikein pitäisi tehdä, kerran jo olemme olleet tässä samassa tilanteessa. En usko että hetkellinen asumusero enää muuttaa mitään, enkä voi lapsiani riepotella miten sattuu.
Se, että emme pysty asioista puhumaan ahdistaa todella paljon. En tiedä mitä hän ajattelee asioista, tajuaako hän edes, että kaikki ei todellakaan ole hyvin. Tulevaisuutta olen miettinyt monelta eri kantilta, välillä ero tuntuu parhaalta (ehkä myös ainoalta) ratkaisulta. Kuitenkaan en haluaisi luovuttaa helposti, onko meillä enää toivoa?! Onko rakkautta enää? Noh, paljon toki vaikuttaa mitä mieltä mieheni asioista on, onko hän valmis näkemään vaivaa suhteemme ja perheemme eteen. Haluaako hän enää tämän liiton jatkuvan. Näitä asioita voin vain pähkäillä tällä hetkellä. En tiedä milloin hän mahdollisesti kotiutuu ja missä merkeissä pääsemme asiasta keskustelemaan. Paljon on negatiivisia muistoja tulvinut mieleeni, koetan myös ajatella niitä hyviä. Koen itseni vain niin yksinäiseksi, eikö hän oikeasti enää rakasta, välitä, ole kiinnostunut. Tietää henkisestä pahasta olostani, kertaakaan ei ole kysynyt jaksamistani. Tätä on nyt kestänyt toista viikkoa. Jokin muutos asioihin pitäisi tulla, mutta mikä? Yksin en tätä parisuhdetta voi ylläpitää, mutta en tällaisessakaan voi elää. Koko suhteemme ajan jonkinlaista välinpitämättömyyttä on ollut, yleensä aina silloin kun tukea eniten tarvitsisin. Hän on nyt ainakin iltaan asti poissa. Tähän asti olen lasten kanssa jaksanut paremmin, nyt kun mietin tuleeko hän, jos tulee mihin aikaan, olen taas todella ärsyyntynyt ja hermostun joka asiasta.
Kiitos että jaksoit lukea pitkän sepustukseni, helpotti kun sain purkaa ajatukset sanoiksi. Paljon jäi kertomatta, ehkä oleellisiakin, mutta kovin pitkäksi menisi.
