Eron jälkeen eteenpäin

[Simahtanut]

Tästä asiheestahan täällä on puhuttu kilometrikaupalla ja tuskin tuon mitään uutta kuvioihin, mutta omaa pahaa oloa on jotenkin purettava, vaikka kirjoittamalla.

Minulta on loppunut kolmen vuoden aikanan kolme suhdetta, yksi pitkä ja kaksi lyhyempää. Minut on aina jätetty. Yksi mies muutti pois, toinen löysi uuden, kolmas ei vaan osaa olla parisuhteessa.

Aina jankutetaan että "mikä ei tapa, vahvistaa." Minua nämä erojen kärsimykset eivät ole todellakaan vahvistaneet. Huonompi olo on vain tullut, kerta kerralta lohduttomampi ja epätoivoisempi. Viimeisen eron työstäminen on vasta alussa, mutta muistelen samalla edellistä, kuinka vaikeaa se oli kestää, ja olen aivan murenina. Tekisi mieli vain kuolla pois.

Jos olisin vielä nuori neito, olisi elämä edessä. Mutta olen reilusti 40+, joten aina vaan käy vaikeammaksi aloittaa uusi suhde ja ylipäänsä löytää ketään. Tietenkin yksinkin voi olla ihan ok, mutta kyllä minä olen ihminen, joka kaipaa lähelleen sitä omaa ihmistä. Alkaa tulla olo, että olen täysin viallinen, kun minua ei kukaan voi kestää!? Olen ihan lamassa, enkä jaksa tehdä mitään. En yhtään mitään.

 

[Nyt aikaa itselle]

Sinun kannattaa nyt ehdottomasti pitää taukoa ihmissuhteissa. Oikeasti. Kukaan ei pysty liukuhihnalla etenemään ja vaihtamaan kumppaniaan kuin sukkia. On pelkkää psykologiaa jo se, että terve ihminen reagoi eikä selviä kokemuksista ja menetyksistä hyppäämällä suhteesta toiseen ja taas toiseen.
Jopa tuo voi olla syy suhteidesi loppumiseen. Et ole päässyt entisestä jaloillesi kun jo uutta hamuat. Kuulosta todella oudolta.

Vaikka olet 40v, toisaalta vasta hei!!! Niin mikä paniikki ja kiire sinulla on mihinkään. Ei elämä kiireellä valmiiksi tule. Ottaisit aikaa nyt itsellesi, toivu rauhassa vuosien parisuhdemenetyksistä ja kuuntele itseäsi. Yksin olemiseen ei kuole..vaikka sitä kestäisi muutama vuosikin..se päinvastoin kehittää ja tekee sinusta vahvemman, näet selvemmin ja löydät oikeasti tämänhetkisen itsesi. Ehkä tajuat myös virheitä joita on tapahtunut joita et juuri nyt näe. Ihminen oppii kun ymmärtää. Myöskään kukaan ei ole velvollinen sinua onnelliseksi tekemään. Löydä tasapaino ja kunnioitus itseäsi kohtaan ja rupea enemmänkin miettimään kenet hyväksyt seuraavaksi kumppaniksi. ja treffailekin sitten rauhassa ja heti sitoutumatta. Vielä se löytyy joka on sinun mies. Vaikka maailmanmeno näyttääkin vähän toivottomalta ja pahalta ihmisten suhteen..
Älä vaivu synkkyyteen.

 

[no]

Huomaat kai, että ei sinussa ollut osuutta niiden suhteiden katkeamiseen.
Ja toisaalta ei lyhyistä suhteista jää muuta kuin paha olo, mutta ei niistä mitään suruaikaa tarvitse. Se mitä sinä tarvitset on rohkeutta ja parempaa onnea.

 

[ap**]

Sinun kannattaa nyt ehdottomasti pitää taukoa ihmissuhteissa. Oikeasti. Kukaan ei pysty liukuhihnalla etenemään ja vaihtamaan kumppaniaan kuin sukkia. On pelkkää psykologiaa jo se, että terve ihminen reagoi eikä selviä kokemuksista ja menetyksistä hyppäämällä suhteesta toiseen ja taas toiseen.
Jopa tuo voi olla syy suhteidesi loppumiseen. Et ole päässyt entisestä jaloillesi kun jo uutta hamuat. Kuulosta todella oudolta.

-Joka suhteen välillä on ollut yksinäinen vuosi, eli en ole hamunnut suhteita. Tuo kolme vuotta nyt oli semmoinen ympäripyöreä kuvaus. En ole hyppinyt suhteisiin vaan mennyt vakailla aikeilla. En ole heitukka, en.



[/quote]Vaikka olet 40v, toisaalta vasta hei!!![/quote]

-Olen vahvasti 40+ eli 45. Huokaus, keski-ikäinen kääkkä. vaikkakin ihan vetreä yhä.


Niin mikä paniikki ja kiire sinulla on mihinkään. Ei elämä kiireellä valmiiksi tule. Ottaisit aikaa nyt itsellesi, toivu rauhassa vuosien parisuhdemenetyksistä ja kuuntele itseäsi. Yksin olemiseen ei kuole..vaikka sitä kestäisi muutama vuosikin..se päinvastoin kehittää ja tekee sinusta vahvemman, näet selvemmin ja löydät oikeasti tämänhetkisen itsesi. Ehkä tajuat myös virheitä joita on tapahtunut joita et juuri nyt näe. Ihminen oppii kun ymmärtää. Myöskään kukaan ei ole velvollinen sinua onnelliseksi tekemään. Löydä tasapaino ja kunnioitus itseäsi kohtaan ja rupea enemmänkin miettimään kenet hyväksyt seuraavaksi kumppaniksi. ja treffailekin sitten rauhassa ja heti sitoutumatta. Vielä se löytyy joka on sinun mies. Vaikka maailmanmeno näyttääkin vähän toivottomalta ja pahalta ihmisten suhteen..
Älä vaivu synkkyyteen [/quote]


-Kiitos kannustuksesta. pakkohan sitä on yrittää pärjätä, vaikka sydäntä riipii.

 

[ap**]

Huomaat kai, että ei sinussa ollut osuutta niiden suhteiden katkeamiseen.
Ja toisaalta ei lyhyistä suhteista jää muuta kuin paha olo, mutta ei niistä mitään suruaikaa tarvitse. Se mitä sinä tarvitset on rohkeutta ja parempaa onnea.

Kyllä vuodenkin mittaisesta suhtesta jää kova kaipaus ja ahdistus ja suruaika kestää sen toisen vuoden. Olen kai vähän liian herkkä... Hämmennys on kova ja pallo hukassa. On vain odotettava, että aika parantaa.

 

[~~.~~]

Oli suhde pitkä tai lyhyt, hyvä tai huono, aina se jälkensä jättää. Voi jäädä isotkin kolhut, taikka ihan hyvä mieli että tuli sekin ihminen tunnettua. Jokainen on yksilö ja jonkinlainen surutyö on aina käytävä läpi kun juttu loppuu.

 

[ap **]

Mihin te muut samaa kokeneet kanavoitte surunne ja ahdistuksenne? Minä kun olen ihan lyöty, ei jaksa innostua mistään. Hyvä kun saa vähän imuroitua ja tiskattua, koti alkaa metsittyä. Töissä olen kuin kummitus, huuhailen epämääräisenä ympäriinsä ja vain odotan kotiinpääsyä.

Toiset kertovat suruissaan touhuavansa tauotta ja sillä helpottavat oloaan.Minä en sitä jaksa, oksettaa ja pyörryttää ja konkreettisesti heikottaa. Mikään ei inspiroi. Kaupassa saattaa iskeä pakokauhu ja kotiin on päästävä ihmisten ilmoilta. Pelkään, että pimahdan.

En pysty kenekään kanssa edes juttelemaan, sillä en halua vielä kertoa tapahtuneesta kenellekään; en halua sääliä ja "viisaita" neuvoja kasvokkain keneltäkään. Itku voi tulla liian herkästi.

 

[ap:lle]

Kuule, sure surusi ihan kaikessa rauhassa pois. Itke jos itkettää, itke niin paljon kuin huvittaa, itke suru ulos itsestäsi. Sen jälkeen keskity itseesi ja omaan hyvinvointiisi. Tee kaikkea, mistä sinulle tulee hyvä mieli, mistä nautit. Aloita pienistä asioista, pian ne ovatkin jo suuria asioita. Raitis ilma on muuten hyvä pään tuuletuskeino, käy kävelyillä. Ota aikalisä suhteissa, opi arvostamaan ja rakastamaan itseäsi, vaikka väkisin. Kun saat itsesi taas tasapainoon, hehkut itsevarmuutta ja iloisuutta ja se jos mikään tuo luoksesi uuden rakkauden, usko pois. Muista kuitenkin, ettei periaatteessa kukaan toinen voi onnellisuuttasi taata, se lähtee itsestäsi. Kun olet onnellinen ja iloinen itsesi seurassa, siinä seurassa sitten viihtyy oikein hyvin toinenkin. Mitä vähemmän haikailet rakkauden perään, sen varmemmin se kohdallesi osuu.
Ja pöh...nuori olet vielä, nainen parhaassa iässä.

 

[jollain tapaa eteenpäin]

Oli suhde pitkä tai lyhyt, hyvä tai huono, aina se jälkensä jättää. Voi jäädä isotkin kolhut, taikka ihan hyvä mieli että tuli sekin ihminen tunnettua. Jokainen on yksilö ja jonkinlainen surutyö on aina käytävä läpi kun juttu loppuu.

AINA surutyö jää läpi käytäväksi, olipa suhde pitkä tai lyhyt. TOTTA! Miten kaikesta selviää onkin niin yksilöllistä. Jokainen omalla tavallaan. Toiset lähtee äkkiä etsimään uutta, korviketta, toiset bailaa yötä päivää, joku nukkuu, joku syö suruunsa, joku liikkuu jne..
Itse olen eronpartaalla. mietin myös kuinka pääsen yli koska suhteessa ollut paljon pahaa. Mutta jotenkin mennään, koska ei voi antaa elämän pysähtyä tähänkään.

 

[Kysyn tätä]

Mietin tässä... "Mitä vähemmän haikailet rakkauden perään, sen varmemmin se kohdallesi osuu." Mihin tämä perustuu? Onko teille muille käynyt näin? Mitä ajattelitte, miltä tuntui kun se rakkaus osui kohdalle? Kysyn tätä siksi, että minä olen myös juuri eronnut ja fiilikset ovat kuten ap:lla. Kumppanin löytäminen on niin tahmeaa, kaikki muut ovat naimisissa ja minä vain porhallan suhteesta toiseen ja tulen aina jätetyksi. Olen aina (siis ihan aina!) haikaillut hyvää ja rakastavaa suhdetta.

 

[ajatuksiani asiasta]

Mietin tässä... "Mitä vähemmän haikailet rakkauden perään, sen varmemmin se kohdallesi osuu." Mihin tämä perustuu? Onko teille muille käynyt näin? Mitä ajattelitte, miltä tuntui kun se rakkaus osui kohdalle? Kysyn tätä siksi, että minä olen myös juuri eronnut ja fiilikset ovat kuten ap:lla. Kumppanin löytäminen on niin tahmeaa, kaikki muut ovat naimisissa ja minä vain porhallan suhteesta toiseen ja tulen aina jätetyksi. Olen aina (siis ihan aina!) haikaillut hyvää ja rakastavaa suhdetta.

Omalla kohdallani tuo periaate juontaa ihan kokemuksesta, omasta ja ystäväni. Olen luonteeltani sellainen itseksenikin viihtyvä, sillä tavalla hassu, että nautin omasta seurastani ja rauhastakin. En ole siis hakemalla hakenut itselleni koskaan kumppania, mutta aina ne ovat siihen jostain tarttuneet mukaan. Älä käsitä väärin, niitä ei todellakaan ole montaa, suhteet ovat olleet jokseenkin kestäviä. Toinen mottoni on, etten väkisin ala ketään tapailemaan, se pitää jysähtää ja kovaa, joten sellaiset turhat kokeilut ovat jääneet väliin.
Ystävättäreni on jokseenkin samanlainen. Hänet jätettiin toisen naisen vuoksi pari vuotta sitten pitkästä avioliitosta. Aatteli siinä sitten koota itseään ja surra surunsa rauhassa pois. Ei miehet sillä hetkellä kiinnostaneen. No siinähän se sitten tuli...elämänsä rakkaus, on onnellisempi tänään kuin koskaan elämänsä aikana. Näin elämä voi siis kääntyä, kun antaa sen rennosti viedä eteenpäin.
Tiedät miltä se tuntuu, kun tapaat oikean tyypin. Siinä ei tarvitse toisen motiiveja ja tunteita pähkäillä, vaan kaikki on selvää alusta lähtien. Aivan kuin olisi tuntenut tuon toisen jo ikuisuuden. vaikka vasta olisi tavannut.
Tämä nyt on omaa ajatuksen juoksuani, mutta näillä eväillä olen elämääni elänyt ja tyytyväinen siihen ollut. Tulikohan kovin sekava sepustus

 

[Kysyn tätä]

Kiitos! Tuossa on kyllä järkeä. Olen itse taas sellainen, että menen ihan paniikkiin, kun ero tulee. Ihan niinkuin ap., masennun, haen itsestäni vikaa, mökkiydyn jne. Kun olen jossain, missä on vapaita miehiä, olen heti valppaana "sen oikean" suhteen. En vaan koskaan, ikinä, ole tavannut "sitä oikeaa", vaan itse järkkäillyt asioita (esim. nettideitit) ja sitten ollaan oltu yhdessä ihan väärin perustein. En jotenkin osaa luottaa, että rakkaus voisi yllättää, tuntuu että se tapahtuu aina jossain muualla ja muille kuin minulle

 

[ajatuksiani asiasta]

Kiitos! Tuossa on kyllä järkeä. Olen itse taas sellainen, että menen ihan paniikkiin, kun ero tulee. Ihan niinkuin ap., masennun, haen itsestäni vikaa, mökkiydyn jne. Kun olen jossain, missä on vapaita miehiä, olen heti valppaana "sen oikean" suhteen. En vaan koskaan, ikinä, ole tavannut "sitä oikeaa", vaan itse järkkäillyt asioita (esim. nettideitit) ja sitten ollaan oltu yhdessä ihan väärin perustein. En jotenkin osaa luottaa, että rakkaus voisi yllättää, tuntuu että se tapahtuu aina jossain muualla ja muille kuin minulle

Ensinnäkin, parisuhde on kahden kauppa. Miksi se vika olisi juuri sinussa, ehkä ette vain olleet yhteensopivat? Jokaisen täytyy saada olla ihan oma itsensä suhteessa, se piirre mitä toinen ei ehkä hyväksy, toiselle on ihastuttava. Voisitko ajatella siihen suuntaan suhteen päättymisestä, että näin ei ollut sitten tarkoitettu ja kylmästi jatkat elämääsi. Toki surukin on hyvä läpikäydä, jos siltä tuntuu, mutta ei hautautua siihen kovin pitkäksi aikaa, vaan jatkaa matkaa eteenpäin. Jättää vanha taakseen. Jokaisesta suhteesta kuitenkin oppii jotain uutta, ainakin itsestään, joten pääomaahan se vain tuo. Kun olet ihmisten seurassa, opettele ottamaan löysin rantein mitä elämä eteen heittää. Eikä nettideittailussa mitään vikaa ole, kunhan ottaa senkin hieman rennommin. Jos ei natsaa, niin jatka rohkeasti vain matkaa. Arvosta itseäsi niin paljon, ettet ala seurustelemaan väärin perustein, vaan vaadi itsellesi sitä juuri sopivaa, sitä oikeaa. Kyllä se rakkaus voi sinutkin yllättää, ihan siinä missä jonkun muunkin, älä vähättele itseäsi.
Kunhan tässä omia mietteitäni höpöttelen mutta toivottavasti saat niistä jotain apua.

 

[Kysyn tätä vastaa...]

Tosi hyvä kirjoitus! Ehkä ongelma minulla ja kenties ap:lla häntä nyt yhtään tuntematta on se, että ei ole jaksettu odottaa oikeaa miestä. Jotenkin itsearvostus on ollut niin vähissä, että ensimmäinen itsestäni kiinnostunut ja minua kiinnostava mies on minussa saanut aikaan halun sitoutua. Ihan siitä huolimatta, että kaikki asiat eivät ole ollenkaan mätsänneet.

Esimerkki: viimeisin eroni johtui siitä, että mies oli tosi töykeä, negatiivinen ja itse asiassa ihan uskomattoman saita. Ihmettelin tätä käytöstä pienessä mittakaavassa jo alussa, mutta ummistin silmäni, kun miehessä oli niin paljon muka hyvää. No, tietäähän sen, miltä tuo tuntuu, kun suomut putoavat silmiltä... Oikeasti minun kai pitäisi olettaa voivani löytää ystävällisen, positiivisen ja anteliaan ihmisen ja sanoa ei muille.

 

[ap**]

Kiitos monista tosi hyvistä ja fiksuista kommenteista. Olen todella ajatellut asioita ja tuuminut, että ehkä pikkuhiljaa hyväksyn ja kestän tilanteen, ja pääse suruni yli.

Viimeiseen seurustelusuhteeseen olen ollut yhteydessä ja ollaan ihan kavereita, että missään verisessä riidassa ei erottu. Ehkä meitä ei todella ollut tarkoitettu pariksi, mutta kavereina ollaan ihan ok? Enpä tiedä, onko fiksua kaveerata eksän kanssa (täällä on ollut noita hirmuisia ketjuja aiheesta) mutta meillä tuntuu synkkaavan ihan hyvin, kun jätetään parisuhdevelvollisuudet ja romantiikka pois. Jospa tää onkin se meidän kahden kohtalo? Meistä oli tarkoitus tulla kaverukset?

Uutta romanssia en haikaile, vaan aion ihan järjestelmällisesti pitää ainakin puolen vuoden paussin, jolloin miehet saavat pysyä etäällä. Enpä muutenkaan liiku hirveästi missään, en ole kapakkalintu, enkä työn tai harrastusten parissa paljoa uusia ihmisiä tapaa. No, ehkä sit joskus vaikka parkkihallissa tai postilaatikolla tapaa sen elämänsä miehen

 

["3]

Olen itse juuri sellainen nainen, jonka on aina ollut vaikea löytää kunnollista miestä. Huonoja en huoli ja hyviä en saa. Keskinkertaisista miehistä on ollut vaikea löytää sellaista miestä, jonka kanssa olisi vetovoimaa, rakkautta ja kyvykkyyttä elää tavallisessa parisuhteessa.

Toisaalta minusta elämässä pitää olla haaveita ja unelmia. Jos en koskaan löydä elämäni miestä, niin ainakin se matka on ollut kiinnostava. Jos luovutan enkä enää usko rakkauteen, niin jääkö elämästä enää paljon mitään todella merkittävää tavoittelemisen arvoista asiaa jäljelle?

Kun etsii, niin siinä samalla vuosien varrella oppii itsestään hirmuisesti. Enää en etsi epätoivoisena, vaan olen oppinut rakastamaan itseäni. Jos minä en kelpaa toiselle, niin en kyllä varmasti ala itseäni muuttamaan ja mielistelemään toisen tähden vain siksi, että rinnallani olisi joku. Haluan edelleen uskoa sielunkumppanuuteen, rakkauteen, seksuaaliseen vetovoimaan ja ystävyyteen. Se haave pitää minut liikkeessä.

Olen itsekin jo ylittänyt neljänkympin rajapyykin enkä tosiaankaan ole mikään kaunotar. Nykyaikana korostetaan seksuaalisuutta ja ulkonäköä. En halua esitellä rintavarustustani kaikelle kansalle enkä varsinkaan halua etsiä itselleni miestä baareista kulkemalla pornahtavissa vaatteissa tyrkyttämässä kehoani. Ehkä olen vanhanaikainen, kun kuvittelen, että jossakin olisi se mies, joka jaksaisi olla kiinnostunut minusta ihmisenä. Sitä seksiä ja seksuaalisuutta on kyllä tarjolla yltäkylläisesti, kunhan mies osoittautuisi sen arvoiseksi.

 

[Parisuhde liian tärkeä?]

Jos elää elämäänsä ajatellen että kaiken onnellisuuden a j o on parisuhde, niin ei ihme että takertuu miehiin ja paniikki ja pahoinvointi iskee kun ero tulee. Ero uhkaa silloin vahvasti koko elämän perustaa ja kaikki muu tuntuu turhalta.

Parasta olisi yrittää eroon tästä pakkomielteestä ja oppia rakastamaan itseään ja elämäänsä ihan sinkkunakin ja se on pitkä prosessi. Itse olin nuorempana tuossa samassa kierteessä, kunnon miestä ei tuntunut sattuvan kohdalle sitten millään. Lueskelin siihen aikaan kaikenlaisia parisuhdekirjoja, ja vaikka monet ovat hömppää, niin kyllä niistä sai ajateltavaakin. Lopetin itse deittailun ja aloin tehdä kaikenlaista mukavaa jota olin aina halunnut kokeilla. Matkustelin, harrastin aikaa ja keskittymistä vaativia juttuja, kuntoilin ja hemmottelin itseäni monella tavalla. Löysin pikkuhiljaa ihan uudenlaisen elämäntavan, jossa jonkun toisen ihmisen oikut ja mielialat eivät enää uhanneet perusturvallisuuttani. Pääsin henkiseen tasapainoon ensimmäistä kertaa elämässäni.

Aloin sitten pikkuhiljaa taas tapailla miehiäkin, mutta tavoitteena oli lähinnä käydä mukavilla treffeillä ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä, ei niinkään vakavan suhteen löytyminen. Muutaman vuoden kuluttua tulikin eteen yllättäen mies jonka kanssa olen sitten jakanut elämäni.

 

[ap**]

Muutama päivä on kulunut, eikä ole olo pahemmin parantunut, vaikka olen näitä fiksuja viestejänne lukenut ja yrittänyt itseäni psyykata. Pitäisi rakastaa itseään, se on totta ja siitä kaikki lähtee. Kun on tasapainossa niin elämä sujuu, oli yksin tai kaksin. Mutta on niin pirun vaikeaa löytää se itsensä rakastaminen ja rakentaa terve itsetunto, kun on aina ollut ujonpuoleinen ja epävarma.

En ajattele, että pakkomielteenomaisesti pitäisi roikkua parisuhteessa ja vain sen kautta voisin elää, mutta rakastaminen tuntuu niin hyvältä ja ja lämmittää sielua, ja toisen ihmisen seura on kivaa. Elin lähes 20v suhteessa, jonka loppupää meni aika kehnoksi ja loppu oli tottapuhuen helpotus, vaikka minut jätettiin. Kaksi lyhyempää suhdetta jäi vain seurusteluasteelle,mutta silti sydämeni särkyi. Toiseen suhteeseen hupsahdin ihan vahingossa ja olin jo varma, että nyt löytyi onni, mutta mutta toisin kävi. Vuoden kokosin itseäni ja tästä kolmannesta jutusta toivoin sitten jopa sitä lopullista, mutta miehelle en sitten riittänyt. Olimme liian erilaisia ja hän tahtoi lopettaa turhan yrittämisen.

Tämän kolmannen miehen kanssa ollaan yhä tapailtu; käyty syömässä ja hän on auttanut minua kotona parissa ihan käytännön asiassa. Olemme jutelleet ja itkeskelleet ja miettineet, mitä tehdä. Pitäisikö laittaa ihan stoppi yhteydenpidolle vai ajan kanssa hiljalleen irtautua. Eka vaihtoehto tuntuu liian raskaalta, vaikka kai olisi järkevämpi. Harmittaa, kun sitten on niin kivaa yhdessä, mutta jokin silti tökkii.

Olen jämähtänyt paikalleni ja ryven itsesäälissä. Vieläkään en jaksa puhua tästä kenenkään kanssa, vaan haluan ensin päästä pahimman yli yksin. Pikkuhiljaa.