Eronneet,millainen "paikka" se henkisesti oli?

["Vieras"]

Eli avo tai avioliitosta eronneet,jossa yhteisiä lapsia,millaisia tunteita?
Epäonnistumista,voisi vielä yrittää,heloptusta,vihaa? mitä vain...?

Meillä on useita vuosia mennyt hyvin,välillä kuten esim eilen illalla alkoi molemmin puolinen vanhojen kaivelu,mies aloitti riidan kun olin menossa nukkumaan,no minä palasin miehen menneiseen,koska mies rupesi syytelemään ihan aiheetta minua,lähinnä miehen toilailut ovat olleet minulle rankkoja...Mies otti hyvin marttyyriasenteen ja "teki" minusta syntipukin,niinkuin siinä joka kerta käy. Tässä nyt saattaa mennä taas pari päivää että,tilanne tasaantuu. Tosin ekaa kertaa mies sanoi haluavansa erota...
Meillä on mennyt aika hyvin ja kun ollaan aikuistuttu.Mies jätti minut yksin raskausaikana ja pikku vauva aikana. Ravasi joka viikonloppu baareissa,huiteli ties missä.Minulle tuo aika oli äärettömän raskasta.Piti huolehtia vauvasta ja osittain miehestä,minulla viikonloput meni valvoessa miehen takia. Lisäksi hän tiesi etten välttämättä katso hänen toimintaansa niin lapsellisesti hän piti jotain txtailusutinoita yllä yms varavaihtoehtoa...'
Minun olisi jo tuolloin pitänyt lähteä,en vain halunnut rikkoa lapselta heti alkuunsa mahdollisuutta ehjään perheeseen.
Hänellä on voimakas taipumus juoda liikaa ja liian usein. Edelleen,mutta se ei enää haittaa perhe-elämää niin paljoa.Mutta aiheuttaa harmaita hiuksia toki,koska itse en käytä juuri ollenkaan alkoholia.

No tuosta kaikesta kaaoksesta aikaa useita vuosia,mies on eri ihminen nyt,mutta ei osaa edelleenkään kauhena rakentavasti riidellä,hän inttää ja maalaa minut pahikseksi,kääntää asioita...

Esim puhuin naimisiinmenosta,hän tyrmäsi sen ja kohta riita olikin siinä tilassa että,muka minä en ole valmis sitoutumaan ja haluaisin vielä ehkä tavata jonku toisen...siis olin ihan että mitä??? olen ollut hyvin sitoutunut suhteeseen ja uskalsin siksi alkaa puhua naimisiin menosta...tuo tuo oli nyt vaan esimerkki miten hän kääntää asioita.

Nyt jotenkin tuntuu ettei voimat riitä tähän.Viime öinen riita oli todella uuvuttava...
Mutta olenko nyt sitten liian helpolla miettimässä eroa? Matka yhdessä on ollut pitkä ja mutkikas....taustalla painaa edelleen hieman katkeruus miehen toimintaan kun aloin odottamaan lastamme... (niin ja jos joku nyt sanoo palstan tyyliin olisitte miettineet ennen kun aloitte tekemään lasta,niin pikkuinen tuli täydellisenä yllärinä meille) Olin itseasiassa tyyliin lähdössä suhteesta jo pois kun huomasin olevani raskaana,joten päätin vielä katsoa...

raskaita juttuja...mutta millaiset asiat teillä on painaneet vaakakupissa kun olette lähteneet?
Niin ja kiva jos joku jaksoi lukea...

 

["Anne"]

Samaa se meilläkin oli kun odotin vauvaa ja ensimmäisen vauvavuoden. Mies meni missä meni, ei pitänyt lupauksistaan kiinni.
Lähdin, en jaksanut tapella ja olin henkisesti lopussa. Luottamuspula aiheutti myös sen, että mietin mihin toista ihmistä tarvitsen. Siivosin, kokkasin, hoidin raha-asiat ja lapsen mutta en kuitenkaan saanut toisen aikuisen tukea arkeen.
Muutto oli alkuun iso homma yksin järkättäväksi mutta kiitos ystävien onnistui. Alku omassa kotona oli rauhallinen ja helppo. Alku ei ollut raskas koska yksin olin asiat hoitanut jo muutenkin. Minulla oli myös sukulaisia ja ystäviä tukena/apuna/seurana, se helpotti.
Mietin joskus luovutinko liian helpolla. En. En voi olla suhteessa yksin enkä voi pakottaa toista ottamaan vastuuta enkä voi olla suhteessa henkilön kanssa johon en voi luottaa edes arkisissa asioissa.

 

["Vieras ap"]

[QUOTE="Anne";23385788]Samaa se meilläkin oli kun odotin vauvaa ja ensimmäisen vauvavuoden. Mies meni missä meni, ei pitänyt lupauksistaan kiinni.
Lähdin, en jaksanut tapella ja olin henkisesti lopussa. Luottamuspula aiheutti myös sen, että mietin mihin toista ihmistä tarvitsen. Siivosin, kokkasin, hoidin raha-asiat ja lapsen mutta en kuitenkaan saanut toisen aikuisen tukea arkeen.
Muutto oli alkuun iso homma yksin järkättäväksi mutta kiitos ystävien onnistui. Alku omassa kotona oli rauhallinen ja helppo. Alku ei ollut raskas koska yksin olin asiat hoitanut jo muutenkin. Minulla oli myös sukulaisia ja ystäviä tukena/apuna/seurana, se helpotti.
Mietin joskus luovutinko liian helpolla. En. En voi olla suhteessa yksin enkä voi pakottaa toista ottamaan vastuuta enkä voi olla suhteessa henkilön kanssa johon en voi luottaa edes arkisissa asioissa.[/QUOTE]


Olet varmasti tehnyt oikean ratkaisun,ihmettelen edelleen miten jaksoin katsoa sitä menoa mitä mies eli.No en ehkä jaksanutkaan,laihduin huomattavasti,ruoka ei maistunut,oli uni-ongelmia,masennusta yms... Sitten kun hetkittäin hän oli "kunnolla" niin ikäänkuin unohti kaiken pask..n ,mutta eipä kait sitä koskaan unohdakkaan. On vaan katkera miksei toinen välittänyt,auttanut,tajunnut... Puheissaan oli niin että perhe on kaikki kaikessa ja lupaa muuttua...no tuota muutosta jouduin odottaa useita vuosia ja siltikään asiat ei ihan niin kuin pitäisi.... Jos mies olisi vielä pari päivää reissuillaan ja ei vastaisi minulle puhelimeen niin varmasti en enää katsoisi. ...niin rankkoja muistoja ne ovat.
Mies on työssä käyvä ja hoitanut aina työnsä kunnolla niin ihmettelen miksei "jaksanut" panostaa perheeseen,kaverit ja viina oli se ykkönen.

En luota täysin mieheen edelleenkään.Mutta jos minä lähden,niin minua varmaan painaisi syyllisyys rikkoessani perheen...

 

["Anne"]

Sitä minäkin ajattelin, että rikon perheen. Mutta mikäs perhe siinä rikki meni, kun perhe olin minä ja lapsi ja mies oli satunnainen kotona nukkuja/valittaja/tms turhake.
Ex-mies puhui myös kuinka perhe on tärkeä, sanoja kyllä riitti mutta teot olivat aivan toista.
Töissä oli paljon, vaikka vähemmälläkin olisi päässyt, vapaa-aikana piti taas päästä rilluttelemaan aina kun jaksoi kun töissä oli niin rankkaa.
En minä sitä jaksanut, helpompi yksin lapsen kanssa, kun oikeasti on vain me ja meidän asiat hoidettavana.