I
ikuisesti yksin?
Vieras
Erosta aikaa pian 10 vuotta, enkä ole vieläkään päässyt suhteesta yli. Ei siis erosta vaan suhteesta. Ero oli ehdottomasti elämäni paras päätös. Olimme yhdessä 11 vuotta ja suhteeseen liittyi mm. molemminpuolista pettämistä, miehen puolelta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksuaalista ja muuta hyväksikäyttöä, kotiin sitomista, mustasukkaisuutta, miehen videopeliriippuvuus, alkoholin käyttöä, työttömyys ja öiden valvominen, minun rahoilla eläminen. Saimme 2 ihanaa lasta, joiden hoitoon mies ei juurikaan osallistunut. Sairastuin itse kuopuksen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen eikä mies auttanut minua millään tavalla. Elimme ensimmäiset 5 vuotta hyvin vahvassa ”me vastaan muu maailma”-asetelmassa ja minä olin ”umpirakastunut” mieheen. Mies sanoi, etten ikinä pärjäisi ilman häntä tai löytäisi toista miestä ja uskoin sen itsekin. Ensimmäinen ei pitänyt paikkaansa mutta jälkimmäiseen uskon edelleen. Olisi pitänyt ymmärtää asian todellinen laita jo siitä, että petimme toisiamme alle vuoden seurustelun jälkeen. Silti jatkoimme ja saimme lapsia nuorena. Masennuksen kokeminen ja siitä toipuminen kylmetti tunteeni häntä kohtaan, tai oikeastaan kunnolla avasi silmäni, ja aloin tehdä eroa.
Varsinainen ongelma on siis se, etten vieläkään ole päässyt yli tuosta suhteesta. Teini-ikäiset lapseni valittavat isässään samoista asioista kuin minä aikanaan, ovat jo huomanneet millainen hän on. (En ole itse puhunut miehestä pahaa lapsille, vaan olen omalta osaltani yrittänyt ylläpitää heidän suhdettaan. Miehellä on uusi vaimo ja lapsi eikä hän käytä enää alkoholia. Silti noita muita ongelmia hänellä on edelleen, työttömyys, peliriippuvuus jne.). Lasten puheet ja isän ongelmien miettiminen heidän kanssaan eivät päästä minua unohtamaan miestä. Näen silloin tällöin painajaisia siitä, että joudun menemään hänen kanssaan naimisiin. Suhde ja sen ongelmat pyörivät mielessäni viikoittain enkä ole halunnut aloittaa uutta suhdetta. Jotain lyhyitä säätöjä on kyllä ollut, mutta ei enää moneen vuoteen. Haastava työ ja perheen harrastukset pitävät huolen siitä, ettei ole aikaa treffailla. Enkä edes haluaisi. Pelkään edelleen, etten kelpaa kenellekään, mutta vielä enemmän pelkään sitä, että isken uudelleen käteni paskaan. Minulla ei ole kokemusta hyvästä parisuhteesta ja pelkään etten sellaisessa osaisi ollakaan. Ennen lasten isää oli yksi epäluuloinen ja mustasukkainen tapaus ja yksi väkivaltainen. Varmasti, jos minua joku joskus aidosti rakastaisi, ajaisin hänet pois, koska en osaisi ottaa vastaan sitä. En haluaisi olla loppuelämääni yksin, mutta olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Onko minulla toivoa enää? Voisinko vielä löytää hyvän miehen ja rakastavan parisuhteen? Tiedän, että teitä on, jotka olette kokeneet samantapaista kuin minäkin. Oletteko löytäneet hyvän miehen huonon jälkeen?
Sivuhuomautus: Kokemani fyysinen väkivalta on ollut avokämmenellä läpsimistä ja tavaroiden paisimista/rikkomista. Kerran tuli nyrkki pään viereen ja ovesta läpi, mutta siihen se oli kai tähdättykin. Tuntuu ehkä liioitellulta kutsua tuollaista väkivallaksi, mutta sitä se kai on.
Varsinainen ongelma on siis se, etten vieläkään ole päässyt yli tuosta suhteesta. Teini-ikäiset lapseni valittavat isässään samoista asioista kuin minä aikanaan, ovat jo huomanneet millainen hän on. (En ole itse puhunut miehestä pahaa lapsille, vaan olen omalta osaltani yrittänyt ylläpitää heidän suhdettaan. Miehellä on uusi vaimo ja lapsi eikä hän käytä enää alkoholia. Silti noita muita ongelmia hänellä on edelleen, työttömyys, peliriippuvuus jne.). Lasten puheet ja isän ongelmien miettiminen heidän kanssaan eivät päästä minua unohtamaan miestä. Näen silloin tällöin painajaisia siitä, että joudun menemään hänen kanssaan naimisiin. Suhde ja sen ongelmat pyörivät mielessäni viikoittain enkä ole halunnut aloittaa uutta suhdetta. Jotain lyhyitä säätöjä on kyllä ollut, mutta ei enää moneen vuoteen. Haastava työ ja perheen harrastukset pitävät huolen siitä, ettei ole aikaa treffailla. Enkä edes haluaisi. Pelkään edelleen, etten kelpaa kenellekään, mutta vielä enemmän pelkään sitä, että isken uudelleen käteni paskaan. Minulla ei ole kokemusta hyvästä parisuhteesta ja pelkään etten sellaisessa osaisi ollakaan. Ennen lasten isää oli yksi epäluuloinen ja mustasukkainen tapaus ja yksi väkivaltainen. Varmasti, jos minua joku joskus aidosti rakastaisi, ajaisin hänet pois, koska en osaisi ottaa vastaan sitä. En haluaisi olla loppuelämääni yksin, mutta olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.
Onko minulla toivoa enää? Voisinko vielä löytää hyvän miehen ja rakastavan parisuhteen? Tiedän, että teitä on, jotka olette kokeneet samantapaista kuin minäkin. Oletteko löytäneet hyvän miehen huonon jälkeen?
Sivuhuomautus: Kokemani fyysinen väkivalta on ollut avokämmenellä läpsimistä ja tavaroiden paisimista/rikkomista. Kerran tuli nyrkki pään viereen ja ovesta läpi, mutta siihen se oli kai tähdättykin. Tuntuu ehkä liioitellulta kutsua tuollaista väkivallaksi, mutta sitä se kai on.
