Erota vai ei?

[Ancelina]

Taidan tietää jo vastauksen, mutta haluan kai varmistella ystävien lisäksi täysin ulkopuolisiltakin... Olen vajaa 30-kymppinen nainen, seurustellut useamman vuoden. Suhde ei ole johtanut muuhun kuin avoliittoon. Mies ei tunnu haluavan edes kihloihin, mutta haluaa kuitenkin jatkaa yhdessä. Minä taas olen tyytymätön suhteeseen, haluan lähiaikoina perustaa perheen ja mennä ainakin kihloihin, tai jopa naimisiin.
Rakastan miestä, mutta en ehkä niin paljon kuin voisin rakastaa, enkä koe hänen olevan minulle se oikea. Suhde on kuitenkin ollut helppo ja mukava, siksi olen tässä niin kauan ollut. Ongelmiakin on, etenkin miehen perheen kanssa. Mies ei myöskään ole aikuistunut ja kypsynyt (muuttunut?) niin kuin olisin toivonut, vaan hän tuntuu jämähtäneen parikymppisen tasolle, vaikka on minua pari vuotta vanhempi.
Mielestäni tuo kihloihin menokin on sellainen asia, jonka pitäisi tapahtua ihan luonnostaan, jos toisen kanssa haluaa olla. Ei siitä pitäisi joutua kyselemään vuosien päästä, ei vuosikausia miettiä että ollako yhdessä vai eikö olla...
Tiedän, että oikea ratkaisu olisi päättää suhde, mutta pelkään katuvani sitä, ainakin siinä vaiheessa kun huomaan, etten löydä edes ketään yhtä hyvää ja jään lapsettomaksi
Mitä tekisit minun sijassani?

 

[Mardi]

Ainahan sitä voi kompromisseja elämässään tehdä ja jotkut miehet vaan tarvii vähän potkimista. Mutta mä haluan kertoa tarinan ystävästäni.

Lukioiässä aloitettu suhde päättyi kun ystäväni oli 28v. Muistan sen keskustelun tapahtuneen jälkeen, hän sanoi "kaikki yrittää lohduttaa, että jonkun ajan päästä olet onnellinen että asiat meni näin mutta ihan just nyt v*ttaa."

Vuoden päästä hän sanoi, että ei olisi uskonut, mutta niin vaan ne kaikki olivat oikeassa. Siinä pitkässä suhteessa hän ei ollut oikeastaan saanut kasvaa, vaan he olivat aina olleet Markku&Mirkku, yksikkö.

Eron jälkeen ystäväni otti määrätietoisen deittailurupeaman (siis sen jälkeen, kun oli ensin viettänyt hiukan vastuutonta sinkkuelämää...) ja jos kolmessa kuukaudessa ei ruvennut tuntumaan oikealta, niin sitten seuraava. (Mikä on kunnioitettavaa ja rehellistä, jos kerran on etsimässä kumppania loppuiäksi niin miksi valehdella itselleen)

Hänen taktiikkansa toimi. Alle vuodessa hän oli löytänyt Sen Oikean, vuotta myöhemmin viettivät häitä (ja muutenkin happily ever since).

Terkkui jos tunnisti itsensä. Tuo on mun mielestä kuitenkin niin hieno tarina, että kohtalo voi todellakin olla omissa käsissäsi.

 

[Ancelina]

Mulla on kyllä suunnitelmat eron varalle tehty: juuri noin toimisin itsekin! Mutta toisaalta kuinka paljon kunnollisia, kivoja, kivannäköisiä kolmikymppisiä lapsettomia sinkkumiehiä on??
Ja tiedän että ero tulee joka tapauksessa ottamaan sitä koville

 

[Mardi]

Erot ottaa aina koville. Mutta tuossa vaiheessa, jos jo ennen todellista vakiintumista (kyllä, tarkoitan avioliittoa enkä pelkkää mukavuudenhaluista kimppakämppäasumista) tuntuu tuolta niin parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.

Jos sisälle jää tunne, että olisi ehkä sittenkin valinnut toisin niin kannattaa antaa sille mahdollisuus. Alle kolmikymppisenä sulla on vielä aikaa niille lapsillekin. Jos sitten vähän vanhempana tuntuu siltä, että keskinkertaisempaakin miestä kestää sen takia, että saa tehtyä ne lapset, niin sitten tekee sen valinnan.

(Ja kyllä, mä tiedän ettei se ole ihan pelkästään siitä kiinni, mitä haluaa ja valitsee. Joskus elämä kuljettaa vastoin kaikkia käsikirjoituksia.)

Jos se mies ei siitä pikkuisen potkimalla lähde mukaan ja osallistu elämiseen, niin on tuolla maailmalla kunnollisia kolmekymppisiäkin. Tosin osa saattaa olla jo toisella kierroksella, että miten paljon menneisyyttä on sitten valmis ottamaan vastaan...

Itse olin aivan varma tuossa vuosikymmen sitten, että olen kohdannut sen oikean. No, olen yhä samaa mieltä, mutta samalla mieleeni on hiipinyt ajatus, että hän on se tähän elämäntilanteeseen oikea; hän on se mies, jonka kanssa elämme perhe-elämää.

Ehkä tapaan vielä joskus jonkun, joka olisi toinen oikea. En etsi sitä uutta, mutta minulla on tunne, että edessä on vielä kolmas elämä.

Ihmiselämä on siitä kätevä, että se on kertakäyttöinen. Sitä ei voi elää oikein tai väärin, elämän voi vain käyttää. Itselläni on ollut intohimosuhteita, mukavuussuhteita ja kaikenlaista siltä väliltä. Luulin, että opin tuntemaan itseni - ja ehkä silloin tiesinkin, kuka olen.

Nyt, kun on eletty perhe-elämää ja lapset ovat sen verran isoja että joudun uudelleen katsomaan peiliin, olenkin toinen ihminen. Tämä ihminen siirrettynä menneeseen tekisi toisenlaisia ratkaisuja (mm. osaisi olla lankeamatta niihin typeryyksiin mihin tuli langettua) tällä elämänkokemuksella.

Sitten ihan off-topic: ihan yleisesti minusta tuntuu, että parinvalinnassa ei vaadita tasoa. Siitä johtuu, että monikaan ei vaadi itseltään puolisona kovin paljoa. Miehenä ollessa riittää, että roikottaa jotain jalkovälissään... Nainen on kuin koiranpentu: hän ei välttämättä halua kaikkea valtaa, mutta joutuu kantamaan vallan ja vastuun.

Johon mies reagoi painelemalla kapakkaan.

Henkinen yhteys toimii tasa-arvoisesti. Se tekee, joka osaa ja ehtii ja huomaa asian ensin. Toisen huomioiminen tulee automaattisesti, eikä pyytämisen kautta. (Nyt lähti rönsyämään.)

Mutta Ancelina, toivottavasti saat muiltakin pohdintoja tuohon tilanteeseen. Se ehkä auttaa päättämään.

 

[rehellisyydestä]

Näytä pohdintasi miehelle. Ehkä hänkin haluaa jonkun toisen, jonka kanssa perustaa se perhe. Olisi reilua miestä kohtaan, että hän tietää ajatuksistasi, ja pääsee itsekin deittailemaan ja etsimään sitä oikeaa. Pahinta epärehellisyyttä parisuhteessa on pitää toista varalla, vaikka suunnitteilla on ero, jossitella jos parempaa ei löydykään. Mies voi silloin olla jo toisen oma, kun huomaat oliko se toinen parempi vai pahempi.

 

[Erilainen näkökulma]

...Mies ei tunnu haluavan edes kihloihin, mutta haluaa kuitenkin jatkaa yhdessä. Minä taas olen tyytymätön suhteeseen, haluan lähiaikoina perustaa perheen ja mennä ainakin kihloihin, tai jopa naimisiin.

...Mielestäni tuo kihloihin menokin on sellainen asia, jonka pitäisi tapahtua ihan luonnostaan, jos toisen kanssa haluaa olla. Ei siitä pitäisi joutua kyselemään vuosien päästä, ei vuosikausia miettiä että ollako yhdessä vai eikö olla...

...Tiedän, että oikea ratkaisu olisi päättää suhde, mutta pelkään katuvani sitä, ainakin siinä vaiheessa kun huomaan, etten löydä edes ketään yhtä hyvää ja jään lapsettomaksi
Mitä tekisit minun sijassani?

Taitaa miehesi olla niinkuin minä: olen onnellisessa parisuhteessa, mutta minulla ei ole mitään mielenkiintoa mennä kihloihin tai naimisiin. Minun mielestäni moiset instituutiot ovat täysin turhia: kun toista rakastaa niin ei siihen sormuksia tarvita. Olen todella tarkka omasta itsemääräämisoikeudestani ja jo pelkkä kihloihin meno tuntuisi siltä, että en ole siinä suhteessa enää täysin vapaa, että minua sidotaan. Siksi ei siis rengastuksia.

Eikä muuten lapsiakaan meikäläiselle, kiitos.

Onneksi olen kohdannut ihmisen, joka ajattelee näistä asioista samalla tavalla kuin minä. Ei ehkä yhtä jyrkästi, mutta ymmärtää täysin minun pointtini ja kunnioittaa mielipidettäni. Yhdessä voi olla ilman virallisia sitoumuksiakin, eikös se ole sitä suurinta rakkautta, että ei pyri millään tavalla sitomaan toista itseensä!

Ehkä miehesi ajattelee näin? Jos tällainen ajatustapa on sinulle täysin vieras, niin ei kai auta sitten kun vaihtaa miestä...

 

[Ancelina]

Kiitos kaikille mielenkiintoisista ja ajatuksia herättävistä kirjoituksista. Se, mitä mies on sanonut, on että haluaa JOSKUS, mutta en mä halua odottaa kymmentä vuotta... Eikä lasten tekokaan nelikymppisenä välttämättä ole kovin terveellistä tai edes onnistu.
Mutta kyllä mulle on tärkeää mennä naimisiin, ehkä olen sitten sen verran vanhanaikainen..?
Pitää vaan yrittää kerätä rohkeutta, että saisin lopetettua tämän. Toisaalta tuntuu vaan typerältä luopua kuitenkin ihan hyvästä suhteesta. Monella muulla naisella on paljon paljon huonompiakin miehiä, joiden kanssa vaan ovat vuodesta toiseen...

 

[kylmä nenä]

Kävin itse samanlaista sisäistä kamppailua muutamia vuosia sitten.
Ero lopulta tapahtui rauhallisesti puhuen ja rehellisesti kertomalla mistä asioista en suostu neuvottelemaan. Olen aina ollut "kiltti tytto" ja yrittanyt loytää kompromissin mutta jotkut asiat ovat niin tärkeitä että niissä ei voi olla joustava. Mies ymmärsi ja ero oli loppujen lopuksi paljon helpompi kuin osasin odottaa. Eron jälkeen kasvoin paljon ja mielestäni parempaan suuntaan. Uusi partneri loytyi omalla ajallaan ja tässä suhteessa tein asiat selväksi heti alusta. Uusi mies ei olen sen parempi kuin entinen (entinen oli hyvä kumppani monella tavalla) mutta haluaa samoja asioita kuin minä. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Tämä ei ole ainoastaan miehen ansioita. Olen oma itseni tässä suhteessa ja siksi myös parempi kumppani.

 

[Free Bird_]

Kuulostaapa tilanteesi tutulta

Mitäpä, jos keskustelisit miehen kanssa vakavasti asiasta ja kerrot rehellisesti tunteistasi? Saattaahan olla, että mieskin on vähän kyllästynyt ja kaipaisi elämäänsä lisää säpinää. Tai sitten miehesi on vain tottunut sinuun niin paljon, että pitää sinua itsestäänselvyytenä. Varsinkin niiden touhukkaiden äitien pojat ovat oikeita mammanpoikia, kun ovat aina tottuneet siihen, että kyllä äiti hoitaa asiat. Sitten omassa elämässä he eivät osaa mennä elämässä eteenpäin, kun ei ole kukaan potkimassa eteenpäin. Joskus myös miehet pelkäävät nolatuksi tulemista ja liiallista esillä oloa, jonka vuoksi häät voivat tuntua kauheilta, kun pitäisi olla illan päätähtenä morsiamen kanssa.

Jos haluat naimisiin ja lapsia, niin tee se ehdottomasti tässä järjestyksessä. Jos miestä on vaikea potkia eteenpäin, niin lasten tultua maailmaan häntä on lähes mahdoton saada enää naimisiin.

Ehdota siis miehelle, että mitkä ovat ne asiat, joita sinä haluat suhteelta. Kysy sitten mieheltä, onko sinun vaatimukset kohtuullisia vai eikö mies mitenkään halua niitä. Tietysti sinä haluaisit, että mies olisi aktiivisempi, mutta jos mies on muuten hyvä, niin miksi häiden on pakko olla miehen aloitteesta tapahtuva, jos kerran sinäkin osaat asian hoitaa? Meillä naisilla taitaa olla sellainen perinteinen toive, että mies hoitaisi kosinnan. Täytyy kuitenkin muistaa, että entisaikana miehelle vasta avioliitto tarkoitti yleensä seksisuhteen alkamista, joten miehelle naimisiinmeno oli tärkeä asia jo ihan seksinkin takia. Nykyään sellaista tarvetta naimisiinmenolle ei enää ole miehen osalta, koska välttämättä sitä romanttista puolta monikaan mies ei osaa kaivata.

Jos miehesi ei halua samoja asioita elämältään kuin sinä, niin ero lienee ainoa vaihtoehto (tai ainakin esim. mietintätauko ja väliaikainen ero, jotta kumpikin voi miettiä, mitä elämältään haluaa).

Itse vaihdoin saamattoman miehen uuteen. Tämä uusi on romanttisempi ja hänessä on paljon hyvää, mutta sain tilalle absolutistimiehen tilalle tuurijuopon. Haluan tällä sanoa sitä, että vaikka joku asia nykymiehessäsi ärsyttäisi, niin ei ole takeita, että uusi olisi samoissa asioissa parempi/pahempi kuin vanhakaan.

 

[pöljää]

" Yhdessä voi olla ilman virallisia sitoumuksiakin, eikös se ole sitä suurinta rakkautta, että ei pyri millään tavalla sitomaan toista itseensä!"

No ei ole, se joka pelkää sitoutua, ei ole elämänkumppani. Hän on vain _tämänhetkinen_ kumppani.
Mitä on vapaus? MIhin sitä tarvitaan, jos haluaa kuitenkin jakaa elämänsä toisen kanssa?
Onko toisella enemmän "määräämisoikeutta" sinuun sormuksen myötä, menetätkö sinä jotain hurjia seikkailuja? Käsittääkseni kuitenkin sitä myötä kun vapaus "menee" tulee myös velvollisuuksia ja toisen elämää ei saa rajoittaa liikaa. Oletko vähemmän tilivelvollinen kumppanillesi ilman sormusta ? Kiva.

 

[Erilainen näkökulma]

"No ei ole, se joka pelkää sitoutua, ei ole elämänkumppani. Hän on vain _tämänhetkinen_ kumppani.
Mitä on vapaus? MIhin sitä tarvitaan, jos haluaa kuitenkin jakaa elämänsä toisen kanssa?
Onko toisella enemmän "määräämisoikeutta" sinuun sormuksen myötä, menetätkö sinä jotain hurjia seikkailuja? Käsittääkseni kuitenkin sitä myötä kun vapaus "menee" tulee myös velvollisuuksia ja toisen elämää ei saa rajoittaa liikaa. Oletko vähemmän tilivelvollinen kumppanillesi ilman sormusta ? Kiva.

En kyllä oikein tajua, mitä viestilläsi ajat takaa, mutta muutamia pointteja:

- Emme ole vähemmän tai enemmän tilivelvollisia ilman sormuksia. Lähteminen suhteesta, jossa ei kaikki ole kohdallaan (pettämistä tai muuta ikävää) on kuitenkin helpompaa kun "virallisia" sitoumuksia ei ole. Ja kyllä, tämän mahdollisuuden haluamme molemmat säilyttää!
- Haluamme jakaa elämämme toistemme kanssa. Emme tarvitse sormuksia siitä merkiksi muistuttamaan. Toinen on kyllä mielessä muutenkin, koko ajan.
- Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa kun on kuullut näitä: "Pe**** kun on alkanut toi ukko / akka kyllästyttää, mutta kai se on tässä suhteessa roikuttava, kun kerran naimisiinkin mentiin". Ollaanko silloin enää "omasta vapaasta tahdosta" yhdessä? Me olemme yhdessä, koska haluamme olla, emme, koska tuli sormukset hankittua. Olemme vapaita lähtemään milloin vain. Minusta ainakin tuntuu hyvältä tietää, että toinen on kanssani koska haluaa olla, ei koska tuli kirkossa kuulutettua kaikille, että "me ollaan muuten pari".
- Jos haluaa mennä ja esim. pettää, niin rajoittaako se sormus jotenkin? Ei. Eli siinä mielessä ihan sama, onko sormukset sormessa vai ei.

 

[mymmelinäiti]

"No ei ole, se joka pelkää sitoutua, ei ole elämänkumppani. Hän on vain _tämänhetkinen_ kumppani.
Mitä on vapaus? MIhin sitä tarvitaan, jos haluaa kuitenkin jakaa elämänsä toisen kanssa?
Onko toisella enemmän "määräämisoikeutta" sinuun sormuksen myötä, menetätkö sinä jotain hurjia seikkailuja? Käsittääkseni kuitenkin sitä myötä kun vapaus "menee" tulee myös velvollisuuksia ja toisen elämää ei saa rajoittaa liikaa. Oletko vähemmän tilivelvollinen kumppanillesi ilman sormusta ? Kiva.

En kyllä oikein tajua, mitä viestilläsi ajat takaa, mutta muutamia pointteja:

- Emme ole vähemmän tai enemmän tilivelvollisia ilman sormuksia. Lähteminen suhteesta, jossa ei kaikki ole kohdallaan (pettämistä tai muuta ikävää) on kuitenkin helpompaa kun "virallisia" sitoumuksia ei ole. Ja kyllä, tämän mahdollisuuden haluamme molemmat säilyttää!
- Haluamme jakaa elämämme toistemme kanssa. Emme tarvitse sormuksia siitä merkiksi muistuttamaan. Toinen on kyllä mielessä muutenkin, koko ajan.
- Eipä ole yksi eikä kaksi kertaa kun on kuullut näitä: "Pe**** kun on alkanut toi ukko / akka kyllästyttää, mutta kai se on tässä suhteessa roikuttava, kun kerran naimisiinkin mentiin". Ollaanko silloin enää "omasta vapaasta tahdosta" yhdessä? Me olemme yhdessä, koska haluamme olla, emme, koska tuli sormukset hankittua. Olemme vapaita lähtemään milloin vain. Minusta ainakin tuntuu hyvältä tietää, että toinen on kanssani koska haluaa olla, ei koska tuli kirkossa kuulutettua kaikille, että "me ollaan muuten pari".
- Jos haluaa mennä ja esim. pettää, niin rajoittaako se sormus jotenkin? Ei. Eli siinä mielessä ihan sama, onko sormukset sormessa vai ei.

No voi kun se sormus on sen avioliiton pienin osa.
Aiotteko hankkia yhteistä omaisuutta? Asunnon? Jo siksi kannattaa mennä naimisiin.
Jos haluaa kumppaninsa jälkeen leskeneläkkeen, kannattaa mennä naimisiin ennen 50-vuotispäivää.
Avioliitosta eroaminen on helppoa. papreit sisään, 6kk odotus ja siinä!
Ja sormusta ei tarvitse edes hankkia, jos se niin ahdistaa!

 

[Erilainen näkökulma]

Aiotteko hankkia yhteistä omaisuutta? Asunnon? Jo siksi kannattaa mennä naimisiin.

Onkos mymmelinäiti koskaan kuullut keskinäisestä testamentista? Taitaa se "omaisuuden hankinta" tosin olla monilla yksi erittäin hyvä syy mennä naimisiin, ainakin jos oma pankkitilin saldo näyttää nollaa ja toisen osapuolen vähän enemmän...

 

[Tsta]

Aiotteko hankkia yhteistä omaisuutta? Asunnon? Jo siksi kannattaa mennä naimisiin.

Onkos mymmelinäiti koskaan kuullut keskinäisestä testamentista? Taitaa se "omaisuuden hankinta" tosin olla monilla yksi erittäin hyvä syy mennä naimisiin, ainakin jos oma pankkitilin saldo näyttää nollaa ja toisen osapuolen vähän enemmän...

Keskinäinen testamentti on muuten ihan hyvä, mutta verottaja vie melko reippaan siivun, jos ei ole naimisissa.

 

[naimisiin naimisiin]

Avioliitto on todellakin laillinen sopimus oikeuksineen ja velvollisuuksineen, vaikka sitä moni tuntuukin pitävän tunteellisena sormustenvaihtotraditiona.

 

[Anna mennä!]

Hei... Kannattaa lähteä nyt kun on kuitenkin vielä suht koht nuori. Älä jää tohon, kun miehillä alkaa usein siinä 30 paikkeilla menojalka vipattaa ja hän kerkeekin lähteä ennen sua. Noita 30 v sinkkumiehiä ihan oikeasti löytyy... Monella on käynyt silleen, että on ollut sen yhden saman tutun tantan kanssa monta vuotta ja oikeasti siina 30 paikkeilla on alettava tekemään päätöksiä. Miehet lähtevät siinä vaiheessa hakemaan sitä "oikeaa" vaimoa.

Monen monen kaverini kohdalla näin on käynyt, että mies onkin 30 iässä ottanut ja pakannut, vaikka on ollut monta vuotta takana.

Kyllä sanoisin, että tosiaan 3 kuukaudessa huomaa, jos jutussa on mitään perää, mikäli on vietetty aikaa yhdessä suht koht tiiviisti. Minä kerkesin naimisiinkin tuossa ajassa ja lapsikin on meille siunaantunut ja onnellisia ollaan! Kyllä näitä "ihmeitä" tapahtuu.

 

[Ancelina]

kirjoitin miehellä kirjeen, jossa kerroin että haluan erota ja perusteelliset syyt siihen. Vielä en ole sitä hänelle antanut, kerään voimia ja rohkeutta koitokseen. Välillä tuntuu, että olen hullu jos jätän hänet, välillä taas että olen hullu, jos en jätä häntä . Ahdistaa ja itku on kurkussa koko ajan, mutta onneksi tämä henkinen prosessini on kuitenkin koko ajan edennyt. Haluan miehen, joka tahtoo mut ihan kokonaan, en mitään puolikasta suhdetta. Toivottavasti en ala epäröidä viime hetkellä!!

 

[tanjuska]

minä tanja en haluaisi otaa markosta eroa kun me ollaan kihloissa aika kauan tulee 4vuotta kihlauksesta juhanuspäivänä ja se on komee mies minulle

 

[utelias]

kirjoitin miehellä kirjeen, jossa kerroin että haluan erota ja perusteelliset syyt siihen. Vielä en ole sitä hänelle antanut, kerään voimia ja rohkeutta koitokseen. Välillä tuntuu, että olen hullu jos jätän hänet, välillä taas että olen hullu, jos en jätä häntä . Ahdistaa ja itku on kurkussa koko ajan, mutta onneksi tämä henkinen prosessini on kuitenkin koko ajan edennyt. Haluan miehen, joka tahtoo mut ihan kokonaan, en mitään puolikasta suhdetta. Toivottavasti en ala epäröidä viime hetkellä!!

Mitenköhän menee Ancelinalla nykyään? Tuliko ero ja jos, niin miltä nyt tuntuu?

terv. utelias

 

[Riinaliina]

Avopuolisoni kanssa aloimme seurustelun todella nuorina, ja hän oli oikeastaan ensimmäinen/toinen todellinen seurustelukumppanini. Olemme olleet yhdessä todella pitkään ja välillä minusta tuntuu, että olisin jäänyt jostain paitsi. Välillä toivoisin, että olisimme tavanneet myöhemmin. Mieheni on todella ihana, huomaavainen. Uskon todella hänen rakastavan minua, mutta itse en ole enää niin varma tunteistani.

30 ikävuoden lähestyessä pikkuhiljaa uhkaavasti en tiedä mitä oikein haen, sillä jos eroan hänestä (sillä periaatteessa hän on ihana mies) tai löydänkö koskaan niin hyvää miestä kuin hän. Jollain tavalla meillä on erilaiset intressit, mutta kuitenkin paljon samaa (mm. huumorintaju), mutta toisaalta ole usein ihastunut muihin miehiin, mutten koskaan tehnyt asian suhteen mitään, ja ihastukset ovat menneet ohi. Olemme keskustelleet ajatuksistani mieheni kanssa useasti ja aina olemme päätyneet siihen, että yritämme vielä yhdessä. Hän haluaa kovin jatkaa. Meillä ei ole lapsia.
Olen uupunut tilanteeseen, enkä tiedä mitä tekisin. Haluasin saada asiasta selvyyden (itsestäni). Heti kun ajattelenkin miestäni mieleeni tulee maailman ihanin/ymmärtäväisin ja joustavin ihminen, mutta silti olen aina ollut suhteessamme jotenkin levoton ja kykenemätön sitoutumaan täysin siihen (omissa ajatuksissani). Kun ajattelen miestäni rakastan häntä todella paljon, mutta välillä en ollenkaan kaipaa häntä kun olemme erossa. Tuntuu kin suhteesta puuttuisi jotain, vaikka hän on todella ihana persoona.

En tiedä mitä tehdä!!!