A
AnniHelena
Vieras
Vauva, toinen poikamme, on huomenna 7 viikkoa. Ihana pienoinen ja unelmahelppo vauva: syö hyvin (tankkaa 5-10 min rintaa ja se on siinä), nukkuu hyvin (yöllä syö 3 kertaa ja on täysin rytmttynyt jo), eipä juuri kitise, kasvaa huimaa vauhtia. Lapsiluku on ehdottomasti täynnä, miehelle tämä siis kolmas ja mulle toinen.
Ajattelin, että mulle ei koskaan tule tuollaisia surumielisiä tunteita, mutta nyt tosiaan tuntuu haikeaslta että mulla ei tule enää koskaan olemaan tuollaista pientä ihmisen alkua, en tule koskaan olemaan enää raskaana, enkä koskaan synnyttämään (joo, uskomatonta, siinäkin _on_ oma viehätyksensä). Viikkaan jo pienimpiä vaatteita pois tippa linssissä.
Ajattelin, että mulle ei koskaan tule tuollaisia surumielisiä tunteita, mutta nyt tosiaan tuntuu haikeaslta että mulla ei tule enää koskaan olemaan tuollaista pientä ihmisen alkua, en tule koskaan olemaan enää raskaana, enkä koskaan synnyttämään (joo, uskomatonta, siinäkin _on_ oma viehätyksensä). Viikkaan jo pienimpiä vaatteita pois tippa linssissä.
