O
osa 2
Vieras
Eli jatkoa tälle: http://keskustelu.kaksplus.fi/t903824
Sain sit kuitenkin sanottua, johon mies totes olevansa minusta ylpeä, kerrankin mulla on parannusehdotuskaiken valittamisen sijasta. Samaan syssyyn kehui jodonmukaisuudesta siinä, etten oluhäntä lähteny yöllä hakemaan kotiin tai päästäny sisälle, se kun on kuulema tärkeää että mä toimin johdonmukaisesti.
Erosta ukko oli sitämieltä, että puhutaan asiasta, kun olen paremmassa kunossa ja rahas mut terapeutille, jossa ollaan/olen lapannu vaihtelevasti 5-7 vuotta saamatta pahemmin apua. En edelleenkään voikun ihmetellä, miten ammati-ihminen ei huomaa ja hoksaa, että masennuksen taudinkuvaan kuuluu sekin, että sitä yrittää jollaintasolla salata vielä sen jälkeenkin, kun tajuaa apua tarvitsevansa ja sitä lähtee hakemaan. Eli enhän mä sillä koskaan kertonu miten paha mun on olla. Nyt mä sitten istuin tuijottamassa lasiomenaa terapeutin poöydällä kuin uhmaikäinen vanhempien puhuttelussa, enkä sanonu mitään, ja terapeutti ehdotti lääkitystä.
Ihmeellistä kyllä, mun olo koheni jo ensimmäisestä lääkeen puolikkaasta, vaikka yleensä sanotaan, että mielialalääkkeet alkaa vaikuttaa noin viikossa-kahdesa. Kyllä mulla vieläkin on (No joo, siis mähän olen syöny niitä kolme päivää, joten ei ihme) vainohrhaisia ajatuksia tyyliin "sä van haluat mut kun toon, että voit pokasta mut sitten pellole", "sä olet puhunu sen terapeutinkin ympäri pitämään muo turhakkeena" (johtuen siitä, että terapeutti sanoo muo kotiäidiksi ja jostain syystä se loukkaa muo). Tieto siitä, että toipuminen vie yleensä yhtä kaun, ku sairauden kehittyminen pelottaa; ensimmäiset ajatukset siitä, että en elä tässähetkesä omlla ehdoillani, vaan olen muiden määräiltävissä ja odotan omaa eläääni, on alle 9-vuotiaana; odotin pääseväni 3. luokalle, kuvitelin että mokoma isoksi kasvamisen virstanpylväs pelastaa mut...
En voi kun ihmetellä sitä, että olen vuosien (noin 5-7) mittään onnistunu käymän 3 lääkärillä ja yhdellä psykologilla ja tällä lääkärillä olen käyny kokoajan, ennen kun tarvitsemani apu löytyi, mutta kai sitä vaan sit oli oppinu nii taitavaksi kulissien ylläpitäjäksi.
Tämän päivän iso pähkinä on, päädytäänkö iehen alkoholinkäytössä sisätiloissa täysin nolla-linjalle, vai onko se Naltroxi-lääkityksellä luvallista. Tätäpä on vielä muutama tunti aikaa pohtia, ennen kun asiasta täytyy puhua.
Mut on edelleen bannatu, joten luultavati en pääse tähänkään ketjuun enenmpää osallistumaan -nyt lainasin iehen oneta tämän kirjoittamiseksi- mutta nitä halua kiittää, jotka halusivat viimeksi minua kuunella, ja itseasiassa sitä bannaajaakin; on olu pakko elää IRL, kun ei tänne päse
!
PS: sori, oon huono kirjoittamaan kanettavan näppiksellä, tulee paljon virheitä, enkä kyl jaksa tarkastaa.
Sain sit kuitenkin sanottua, johon mies totes olevansa minusta ylpeä, kerrankin mulla on parannusehdotuskaiken valittamisen sijasta. Samaan syssyyn kehui jodonmukaisuudesta siinä, etten oluhäntä lähteny yöllä hakemaan kotiin tai päästäny sisälle, se kun on kuulema tärkeää että mä toimin johdonmukaisesti.
Erosta ukko oli sitämieltä, että puhutaan asiasta, kun olen paremmassa kunossa ja rahas mut terapeutille, jossa ollaan/olen lapannu vaihtelevasti 5-7 vuotta saamatta pahemmin apua. En edelleenkään voikun ihmetellä, miten ammati-ihminen ei huomaa ja hoksaa, että masennuksen taudinkuvaan kuuluu sekin, että sitä yrittää jollaintasolla salata vielä sen jälkeenkin, kun tajuaa apua tarvitsevansa ja sitä lähtee hakemaan. Eli enhän mä sillä koskaan kertonu miten paha mun on olla. Nyt mä sitten istuin tuijottamassa lasiomenaa terapeutin poöydällä kuin uhmaikäinen vanhempien puhuttelussa, enkä sanonu mitään, ja terapeutti ehdotti lääkitystä.
Ihmeellistä kyllä, mun olo koheni jo ensimmäisestä lääkeen puolikkaasta, vaikka yleensä sanotaan, että mielialalääkkeet alkaa vaikuttaa noin viikossa-kahdesa. Kyllä mulla vieläkin on (No joo, siis mähän olen syöny niitä kolme päivää, joten ei ihme) vainohrhaisia ajatuksia tyyliin "sä van haluat mut kun toon, että voit pokasta mut sitten pellole", "sä olet puhunu sen terapeutinkin ympäri pitämään muo turhakkeena" (johtuen siitä, että terapeutti sanoo muo kotiäidiksi ja jostain syystä se loukkaa muo). Tieto siitä, että toipuminen vie yleensä yhtä kaun, ku sairauden kehittyminen pelottaa; ensimmäiset ajatukset siitä, että en elä tässähetkesä omlla ehdoillani, vaan olen muiden määräiltävissä ja odotan omaa eläääni, on alle 9-vuotiaana; odotin pääseväni 3. luokalle, kuvitelin että mokoma isoksi kasvamisen virstanpylväs pelastaa mut...
En voi kun ihmetellä sitä, että olen vuosien (noin 5-7) mittään onnistunu käymän 3 lääkärillä ja yhdellä psykologilla ja tällä lääkärillä olen käyny kokoajan, ennen kun tarvitsemani apu löytyi, mutta kai sitä vaan sit oli oppinu nii taitavaksi kulissien ylläpitäjäksi.
Tämän päivän iso pähkinä on, päädytäänkö iehen alkoholinkäytössä sisätiloissa täysin nolla-linjalle, vai onko se Naltroxi-lääkityksellä luvallista. Tätäpä on vielä muutama tunti aikaa pohtia, ennen kun asiasta täytyy puhua.
Mut on edelleen bannatu, joten luultavati en pääse tähänkään ketjuun enenmpää osallistumaan -nyt lainasin iehen oneta tämän kirjoittamiseksi- mutta nitä halua kiittää, jotka halusivat viimeksi minua kuunella, ja itseasiassa sitä bannaajaakin; on olu pakko elää IRL, kun ei tänne päse
! PS: sori, oon huono kirjoittamaan kanettavan näppiksellä, tulee paljon virheitä, enkä kyl jaksa tarkastaa.