Halutako toinen lapsi vai ei???

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kayla
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

kayla

Vieras
Meillä on esikoinen vuoden ikäinen ja on aina ollut ns. vaativa lapsi. Ekat kolme kuukautta olivat todella rankat mahavaivojen takia. Nukuttua silloin ei tullut paljon mitään ja vieläkin poika on aika huono nukkuja. Muutenkin meillä on ollut raskaita jaksoja pojan kanssa.

Nyt on kuitenkin alkanut tuntumaan siltä, että olisi ihana alkaa yrittämään toista lasta. Mielialat asiansuhteen kuitenkin vaihtelevat koko ajan. Mitä jos toisenkin lapsen kanssa on yhtä rankaa, mitä jos koliikki iskee jne? Sitten kun on vielä toinen (mahd. pahimmassa uhmassa oleva) lapsi???

Eli toisaalta kauheasti epäilyttää omajaksaminen. Ihanaa olisi saada toinen lapsi pienellä ikäerolla, mutta sitten toisaalta olisi kiva antaa ajankulua ja nauttia olosta esikoisen kanssa...

Jotenkin tuntuu, että kun näin pähkäilen ja muutan mieltäni koko ajan, emme koskaan ala yrittämään toista lasta.

Onko muilla ollut yhtä ristiriitaisia tuntemuksia ja miten olette asian "ratkaisseet"?

Kaikki ajatukset, mielipiteet ja kokemukset olisivat tervetulleita...
 
Sun pitää kyllä se itse ratkaista sydämessäsi, ei siihen "faktat" paljon varmaan vaikuta. Itse päädyimme pieneen ikäeroon (ja onneksi totutui) ja onneksemme toinen vauva olikin paljon "helpompi" kuin ensimmäinen. Ensimmäiset 6 kk olivat aika tiukat (tosin ikäerokin 1 v 5 kk), mutta siitä lähtien helpottanut tasaisesti ja nyt kun nuorempi 1,5 v niin arki on jo hyvin rullaavaa. Itse olen päätöksestämme todella iloinen, koska sisarukset ovat toisilleen superrakkaat. Ja meille vanhemmille ;) Mutta itse sen vaan "tietää", ei ole kaavaa, ei... ;)

Niin, ja itse en ole tajunnut tuota esikoisesta "nauttimista". Kyllä minä ainakin jatkoin nauttimista esikoiseni seurasta vaikka toinen syntyikin. Ja eihän se nuorempi koskaan saa hetkeäkään sitä mitä esikoinen on jo jokatapauksessa saanut pitkään. Ehkä tässä "sinun" ajatuksessa on logiikka, mutta mulle se ei ole koskaan valjennut. Mutta erilaisiahan me ollaan, ei siis ollut arvostelu, huomio vain.

Hyvää jatkoa!
 
Piti ihan etsimällä etsiä tämä sinun kysymyksesi, kun muistin tämän nähneeni, en vain silloin ehtinyt vastaamaan.

Taidan olla kohtalotoveri. Mietin nimittäin ihan samoja juttuja. Tavallaan tekisi hirveästi mieli toista lasta, mutta sitten taas - miten sitä jaksaa? Koin esikoisen synnytyksen ja syntymän jälkeisen ~6kk todella raskaana. Mielialat vaihteli miten sattuu, itkeskelin paljon jne.
Vauvalla ei ollut koliikkia tms., mutta hän heräili paljon öisin ja se rassasi minua ihan kamalasti. Vasta viime kesän aikana rupesi viimein tuntumaan, että pahin univelka alkoi mennä ohi.
Nyt esikoinen on ilmeisesti pahimmassa rasavilli-iässä ja tuntuu, etten ehdi muuta tehdäkään kuin kieltää, käskeä ja kantaa häntä pois "pahanteosta". Ei- sana ei vielä tehoa, eikä hän tietenkään vielä kaikkea ymmärräkään.
Silti on jo jonkin aikaa vaivannut pienoinen vauvakuume. Mies haluaisi toisen lapsen jossain vaiheessa, mutta hänkin muistaa todella hyvin vielä esikoisen vauva-ajan ja minun väsymykseni.

Tällä hetkellä harkitsen jo vakavasti yhteydenottoa neuvolaan ja ajanvaraamista kierukanpoistoon. Mutta saa nyt nähdä =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ristiriitaisia tunteita:
Unohtui näköjään mainita, että esikoinen on nyt 1v 4kk.

Heippa!

Kun teillä on nyt menossa rasavillivaihe, niin sehän saattaa mennä ohi sen 9-10 kuukauden aikana, joka menisi toisen lapsen syntymään.
Meillä on aika sama fiilis. Esikoinen on 1v 10 kk ja pahin rasavilliys on ohi. (tarhan tädit sanoikin, että onpahan uhma aikaisin. tuleekohan vielä uudestaan?) Nyt kiinnostaa puhuminen ja uuden oppiminen. Joten jotenkin on alkanut tuntumaan, että voisihan se olla hauska "opettaa" esikoiselle sekin, että äidin masussa kasvaa vauva.
 
pimpu: heh, minun tuurilla esikoisen villeys ei vähene enää ikinä =)
Työkaveri sanoi heillä kestäneen tuonne 2,5 v. ikään.
Niin, voihan se olla niinkin, että rauhoittuisi sopivasti raskausaikana. Mutta miten tätä hulvatonta menoa jaksasisi sitten raskaana ollessa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ristiriitaisia tunteita:
pimpu: heh, minun tuurilla esikoisen villeys ei vähene enää ikinä =)
Työkaveri sanoi heillä kestäneen tuonne 2,5 v. ikään.
Niin, voihan se olla niinkin, että rauhoittuisi sopivasti raskausaikana. Mutta miten tätä hulvatonta menoa jaksasisi sitten raskaana ollessa?


Työtuttu kertoi muuten vastikään, että heillä oli kans vaikeata ensimmäisen kanssa (koliikit ym). Toisen kanssa oli sitten mennyt jotenkin helpommin (vaikka koliikkia silläkin), koska oli jo rutiinia olemassa. Näin heillä - en tiedä miten meillä tai teillä:)

 
Niin, sydämen asioitahan nämä asiat ovat. Ei kukaan muu voi sanoa, kuinka meidän pitäisi toimia tai tehdä...

Mulla on vain paha tapa jossitella ja ajatella asioista sitä pahinta vaihtoehtoa. Kuitenkin, voisihan siinä käydä niinkin, että jos toisen lapsen saamme, hän onkin "helpohko" ja HYVIN nukkuva =).

Pikkuisen olen nyt kallistumassa siihen, että jos vauva on tullakseen, saapi hän tulla.
 
Olen ihan vakuuttunut, etten toista halua. En ainakaan moneen vuoteen. Pieni ikäero ei ole mikään tavoiteltava asia itselleni, joten haluan rauhoittaa ainakin useita vuosia kohtuullisen tasapainoiseen arkeen. En jaksaisi pikkuvauva-aikaa heti uudestaan. Tai jaksaisihan sitä kaikkea, mutta kun se ei lainkaan houkuttele, niin miksi sitten?
 
Ne, jotka eivät halua toista lasta, ajattelevat lyhytnäköisesti. Muutama seuraava vuosi on varmasti rankkaa, mutta kyllä se kannattaa pidemmän päälle. Kun vanhemmat itse vanhenevat ja tarvitsevat vuorostaan lapsiaan itsestään huolehtimaan, niin sitä parempi todennäköisyys saada lapsiltaan apua, mitä enemmän heitä on. Ainokaiselle lapselle vanhemmistaan ja kenties samalla omasta perheestään huolehtiminen on todella rankkaa. Kun on sisaruksia jakamassa vastuuta, niin taakka kevenee. Lisäksi sisaruksista on paljon iloa ja apua lapselle (myös aikuisena).
 
Meillä oli niin että esikoinen oli rauhallinen ja hyvin nukkuva mutta toisen kanssa sai sitten valvoa vuoden =). Aika rankkaahan se kieltämättä oli

Itse ajattelen sillä tavalla että parempi tehdä lapset suht pienellä välillä. Jos esimerkiksi olisi mennyt neljä vuotta niin en välttämättä siihen enää olisi lähtenyt. Vauva vaatii kuitenkin paljon ja siinä vaiheessa on juuri huomannut miten helpolla sitä pääsee tuollaisen neljä vuotiaan kanssa ;).

Meidän lapsilla on ikäeroa 2v4kk joka oli meille juuri sopiva. Ei liian pieni mutta ei kulunut liikaakaan aikaa. Ainoa "hankala" aika oli alussa kun esikoisella alkoi uhma 2,5-vuotiaana. Hengissä siitäkin selvittiin =).

Toisena esimerkkinä voin kertoa siskostani. Hänellä nyt 3,5-vuotias tyttö joka on koko ikänsä ollut vaativa ja "vaikea", ylivilli suoraan sanottuna. Siskoni ei vieläkään pysty edes miettimään toisen hankkimista..Miehensä vielä vähemmän. Arveluttaa niin paljon se oma jaksaminen! Siinä tosiaan saattaa käydä niin ettei sitä toista tule koskaan.

"Lohdutuksena" voin sanoa että tuntuu olevan tosi yleistä se että on ensimmäinen on vaativa niin toinen on helpompi! Tai sitten se on se kokemus.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Liila:
Ne, jotka eivät halua toista lasta, ajattelevat lyhytnäköisesti. Muutama seuraava vuosi on varmasti rankkaa, mutta kyllä se kannattaa pidemmän päälle. Kun vanhemmat itse vanhenevat ja tarvitsevat vuorostaan lapsiaan itsestään huolehtimaan, niin sitä parempi todennäköisyys saada lapsiltaan apua, mitä enemmän heitä on.


Omituisesti sanottu minusta!! Minkäs sille voi jos ei halua?? Et sinäkään varmaan osta koiraa, jos et sitä halua. Ei minusta lapsia pidä tehdä pelkästä velvollisuudentunnosta. Tiedän monia "ainoita lapsia", jotka ovat äärettömän onnellisia tilanteeseensa, eivätkä ole koskaan kaivanneet sisarusta. Ja jotenkin yhden kanssa on vielä aika helppo matkustaa, kyläillä yms. kahden kanss kaikki saa luonnollisesti tuplamittasuhteet..Itse voisin kuvitella ehkä tekeväni toisen, kun ensimmäinen menee kouluun. Minulle tämän ensimmäisen ja mahdollisesti myös viimeisen palleron kanssa elo on ollut TODELLA rankkaa ja en todellakaan voisi edes kuvitella, että minulla olisi kaksi pientä muksua yhtäaikaa puntissa roikkumassa. (ei kauhean kauniisti sanottu, mutta siltä välillä tosiaan tuntuu), olisi se toinen sitten kuinka "helppo" tapaus tahansa. Kukin tehköön tavallaan. Nämä ovat vaikeita asioita, mutta jos jompikumpi vanhemmista ei puolla ajatusta toisesta lapsesta, siihen ei minun mielestäni tulisi ryhtyä. Päätös lapsesta pitää aina olla yhteinen.. Tai siis näin minä sen ajattelen..
 
Alkuperäinen kirjoittaja No pöh:
Liila,kylläpä kauniisti ajattelet asioista...
Ei lapsen tehtävä ole huolehtia vanhemmistaan ei edes aikuisena (ainakaan tuolla tavalla,kun sinä asian ilmasit)

Minusta Liila kyllä ajattelee aika kauniisti asioista, miettiihän hän jo ainoan lapsen mahdollista tulevaisuutta ja haluaa, että joku on sitä jakamassa hänen kanssaan. Pohjalla on ajatus siitä, että perheessä ihmiset huolehtivat toisistaan. Vanhemmat lapsistaan ja lapset vuorostaan vanhemmistaan. Ja hyvä niitä on olla useampi lapsi huolehtimassa vanhemmista sitten aikanaan. Jotkut lapset nimenomaan mieltävät vanhemmista huolehtimisen omaksi tehtäväkseen, useimmat lapset ainakin. Itse aion ainakin huolehtia omistani ja onneksi on sisaruksia jakamassa. En sen sijaan ole ehtinyt aivan noin kauaskantoisesti miettiä sitä, teenkö itse kuinka monta lasta. Minusta olisi hyvä, jos lapsella on ainakin yksi sisarus, mieluummin useampi jakamassa arkea. Toki sekin on totta, että yhden kanssa voi paremmin matkustaa ja mennä erilaisiin paikkoihin. Mieheni on ainoa lapsi ja onhan hän vähän sellainen erikoinen... ;) Itselläni on useampi sisarus ja minusta on kiva juhlapyhinä kokoontua yhteen isolla porukalla. On elämää ja meininkiä. Mieheni kotona sen sijaan on esim. jouluna tosi hiljaista, kun ei olla kuin meidän perhe.
 
Meillä kanssa vuoden ikäinen joka valvotti ekat 10kk... Pidin sitä äärimmäisen raskaana ja olin hetkittäin aivan hullu. En ole luotu valvomaan ja mielelläni olisin kokematta vastaavanlaista enää ikinä,... Pahempiakin valvojavauvoja varmasti on ja ihmettelen suuresti miten ne äidit pärjäävät! :) Nyt monet ovat sanoneet minulle sitä perinteistä että parasta mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa on sisarus... Itse taas olen ajatellut viime aikoina että parasta mitä voimme antaa ovat tervejärkiset vanhemmat. En usko että voisin olla täysipainoisesti hyvä äiti uhmaikäiselle lapselle mikäli meille tulisi vauva alle vuoden sisään ja alku olisi samanlaista!

Emme tiedä mitä tehdä... Jos toinen tulee niin missään nimessä sitä ei odotella montaa vuotta mutta nämä omat kokemukset esikoisen kanssa ovat pistäneet miettimään todella.
 
Itse ajattelisin toisen lapsen yrittämistä, kun esikoinen on noin vuoden.

Omia mietteitä: Moni on sanonut, että toisen lapsen kanssa on helpompaa. Vaikka pikkulapsivaihe saattaa olla raskasta, on se sitten kerralla ohi. Ikää jo 33v, ei viitsi myöhemmäksikään jättää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja No pöh:
Ei lapsen tehtävä ole huolehtia vanhemmistaan ei edes aikuisena (ainakaan tuolla tavalla,kun sinä asian ilmasit)

Minä taas en ymmärrä tällaista ajattelutapaa. Eihän kenenkään ole pakko tehdä tässä maailmassa yhtään mitään, eikä olla vastuussa mistään, ellei niin itse halua. Minä en silti aio jättää vanhempiani heitteille, kun he sairastuvat ja vanhenevat. Ovathan hekin hoitaneet minua. Varsin kylmää ajattelua on, ettei jälkikasvun tarvitse vuorostaan huolehtia vanhemmistaan. Ai niin, sitähän varten täällä länsimaissa on laitoksia. Niihin on hyvä tuupata ja unohtaa hyödyttömiksi käyneet vanhempansa. Näinkö sinä todella ajattelet?

Olen seurannut läheltä työkaveriani, joka huolehtii hoitokodissa asuvan äitinsä asioista. Hän hoitaa pankkiasiat, taistelee oikeanlaisen lääkityksen puolesta, lähtee saattajaksi erikoislääkärin vastaanotolle ja käy katsomassa äitiään muuten vain kerran viikossa. Varsin raskasta, kun työkaverini on itse vaihdevuosi-iässä ja iltatähti pahimmassa murrosiän kriisissä. Veljestä ei juuri ole apua. Hän käy katsomassa äitiään kerran kuukaudessa ja toimii tarvittaessa autokuskina. Olen surullinen niiden vanhusten puolesta, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei lapsia tietenkään voi pakottaa vanhempiaan tapaamaan. Säälittää silti nämä yksinäiset ja unohdetut ihmiset. En toivoisi kenellekään sellaisia elämän viimeisiä vuosia. Näitä asioita ei vain haluta ajatella, kun itse on vielä nuori ja terve.

Itse olen onnellinen siskostani, jonka kanssa olen saanut leikkiä lapsena. Teini-iässä jaoimme salaisuutemme. Nyt aikuisena on ihanaa kyläillä puolin ja toisin. On hienoa, kun lapsellani on serkkuja ja sukulaisten muodostama tukiverkko. Haluan antaa saman ilon lapselleni ja siksi toivon saavani hänelle vielä sisaren tai useampia sisaruksia.
 
Kannattaiskohan myös kysyä asiasta mieheltä? HÄnelläkin voi olla mielipiteensä asiasta. Hänen harteillaan kuitenkin on pitkälti myös perheen elatus. Miehet nimittäin kokevat yllättävän rankkana ihan jo sellaiset naisesta tyhmältäkin tuntuvat ajatukset nimittäin seksin väheneminen, naisen vaihtelevat mielialat jne.

Leikkikaveriksi sisaruksista ei välttämättä ole. Tiedän useammankin tapauksen, jossa sisarusten temperamentit ja mieltymykset ovat ihan erilaiset esim. eräät veljekset: esikoinen pelailee shakkia yms ja nuorempi rakastaa sotaleikkejä.

Jännä juttu muuten se, että koliikkia tuntuu olevan esikoislapsilla. Koliikkiahan ei oikein noteerata "sairaudeksi" ja omasta kokemuksestani sanoisinkin, että lapsella kyllä on varmasti vatsavaivaa, mutta kokematon äiti ei osaa välttämättä kunnolla vielä vastata lapsen tarpeisiin. Röyhtäytykset, varmat otteet, kunnon imetysasennot jne kehittyy vain käytännön kautta. Vaikka lapset olisivatkin erilaisia, niin yhden lapsen äidille on kehittynyt ainakin jotain keinoja esikoisen myötä, miten lasta voi yrittää tyynnyttää.

Minä ja mieheni olemme lapsena olleet todella villejä, joten ei ole yllätys, että myös kaikki kolme lastamme ovat erittäin vilkkaita. Heidän vahtiminen ja kasvattaminen on paljon työläämpää kuin rauhallisen lapsen. Tästä johtuen lasten ikäerot on 3 vuotta.

P.S. Unikoulu on hyvä apu omaan väsymyskeen.
 
Miksihän kirjoittaminen on nyt niin vaikeaa. Kolme vastausta oon kirjoittanut tähän ketjuun ja kaikki poistanut, kun ne on tuntuneet niin tyhmiltä.

Eli lyhyesti. Esikoinen täyttää viikon kuluttua 2 v. Vaativa vauva-aikana ja vaativa nyt. Uuden tulokkaan laskettu aika tammikuun loppupuolella.

Minäkin mietin uutta raskautta pitkään, mutta tässä sitä ollaan. Laskettu aika lähenee ja joka päivä mietin, miten sitten jaksan valvoa yöt. En osaa ajatella sellaista vaihtoehtoa, että uusi vauva olisi helpompi. Ja vaikka olisi helpompi niin esikoisen kanssa vauva-aika tulee olemaan varmasti sirkushommaa.

Mutta, mutta. Kun tässä nyt laittelen pinnasänkyä uudelle vauvalle ja silitän pieniä vaatteita, niin sydämen täyttää uskomaton onnen tunne. On se niin suuri lahja saada lapsi, ettei parempaa voi ajatella. Sehän nyt on selvää, että tulen kulkemaan päivät zombiena ja olemaan monesti "maailman huonoin äiti", mutta eiköhän siitä selviä.
 
Minusta on ihan turha heitellä syyllistäviä kommentteja puolin ja toisin. Tämähän on puhtaasti tunne- ja mielipidekysymys. Ei sisarus ole onnellisuuden tai onnettomuuden tae. Kyllä hyvän elämän rakentavat ihan muut seikat. Aihe on kiinnostava, mutta olisi mielenkiintoista lukea jokaisen ajatuksista, peloista ja haaveista, eikä siitä, kuinka lapsia pitäisi tehdä vanhoja vanhempiaan hoitamaan. En minäkään, vaikka luulatavasti haluan vain yhden lapsen, julista muille kantaani.

Itse en ole mikään lyhytnäköinen ihminen. Tunnen itseni ja tiedän, että minulle tärkeää on oma työ, muut ihmissuhteet, harrastukset jne. Oma lapsi, tämä ainoa, on rakkainta maailmassa, mutta tuntuu että se riittää. Lapsen hankinta oli minulle joka tapauksessa itsekäs teko. En osaa ajatella lapsentekoa maailmanparantamisena (vaan melkein päin vastoin). Haluan keskittyä tähän lapseen ja tähän pieneen perheeseen. Olen aina tiennyt, etten ole "vauvaihminen" vaan eniten tulen nauttimaan lapsesta, kun hän hieman kasvaa. Onneksi olen kuitenkin oppinut iloitsemaan jo tästäkin ajasta - kuitenkaan uutta vauvakuumetta ei ole tullut!

 
Haluan ehdottomasti toisen lapsen. Esikoinen täyttää juuri 9 kk. Haluan toisen lapsen koska en haluaisi sitä tilannetta, että esikoinen on ilman sisaruksia. Omat sisarukseni ovat minulle niin tärkeitä, parhaita ystäviä. Ja ne ystäväni jotka ovat ainoita lapsia, ovat kaikki sanoneet että tuntevat jääneensä paljosta paitsi.

Toinen syy minkä vuoksi haluaisin toisen lapsen on se, että esikoisen myötä ymmärsin että oma lapsi on paljon ihanampi ja rakkaampi kuin ikinä pystyin kuvittelemaan. Oletan että onni vaan lisääntyy kun lapsia on enemmän ja odotan jo sitä kun päivällispöydässä muutamien vuosien päästä odotellaan suunvuoroa!

Ikäni puolesta toisen lapsen aika olisi pian, eli kyllä se varmasti rankkaa tulee kahden pienen lapsen kanssa olemaan. Mutta näen että se on sivuseikka eikä kestä kauaa. Muut asiat menevät edelle.
 
Alkuperäinen kirjoittaja No pöh;7819188:
Liila,kylläpä kauniisti ajattelet asioista...
Ei lapsen tehtävä ole huolehtia vanhemmistaan ei edes aikuisena (ainakaan tuolla tavalla,kun sinä asian ilmasit)


Niinpä, tiedän monia jotka ovat "hylänneet" vanhempansa ja muuttaneet ulkomaille ja eikä heillä ole aikomustakaan huolehtia heistä. On monia tapoja keksiä syitä sen toisen lapsen tekoon. On se tuokin. Miksi se pitäisi tehdä? Jos sitä joutuu täällä palstoilla kysellä niin kannattaa jättää tekemättä tai saamatta, miten vaan. Laskekaa ihmisetmitä se toinen lapsi kustantaaettä onko siihen ensinnäkään edes rahaa ja miettikää vasta yrittämistä sen jälkeen.
 

Similar threads

Ä
Viestiä
6
Luettu
658
J
P
Viestiä
5
Luettu
614
Vauvat ja taaperot
Äitykkä kahdelle
Ä
Y
Viestiä
33
Luettu
8K
A
P
Viestiä
8
Luettu
10K
A

Yhteistyössä