Häpeän mieheni lasta

[minna]

Miehelläni on alakouluikäinen poika, jolla on todettu alikehittymistä ja lievä ADHD. Tulen pojan kanssa ihan hyvin toimeen, siinä ei ole ongelmaa. Aluksi olin innokas järjestämään retkiä ja muuta kivaa meille kaikille, kun poika tuli meille. Mutta kun huomasin, että poika ei osaa käyttäytyä kuin muut lapset, olen alkanut tuntemaan vastenmieliseksi lähteä pojan kanssa minnekään missä on muita ihmisiä. En myöskään kehtaa mennä omiin sukulaisiini tai ystäville kylään, tai toisin päin, pojan kanssa. Poika on ihan hyväluontoinen, ei pahantekijä, mutta villi ja yksinkertainen. Hän kyselee ikäisekseen tyhmiä, toimii tyhmästi, metelöi ja ääntelee kaikenaikaa, syödessä suttaa kaikki paikat, ei osaa minkäänlaisia kohteliaisuuksia, jne. Vaikka poika ei ole minun, häpeän häntä. Ja vaikka pidän pojasta tietyllä tapaa, häpeän häntä. Haluaisin vain olla ne päivät kun hän on meillä, visusti kotona jotta kukaan ei huomaa hänen "tyhmyyttään". Toisaalta ymmärrän, että se voisi olla pojan oppimisen kannalta hyvä, liikkua ihmisten ilmoilla enemmän. Toisaalta se on minusta niin hirveää ja hävettävää, etten halua sitä tehdä. Samaa olen kyllä huomannut pojan omissa vanhemmissakin, eivät hekään ole kovin halukkaita pojan kanssa missään kulkemaan, äiti varsinkaan. Tilanne taitaa olla aikamoinen noidankehä...

 

[taustalla]

Ei poika voi tolle käytökselle mitään se kuuluu tuohon ADHD:hen. Lue siitä netistä niin sinäkin oppisit pojan kanssa olemaan. Asian kanssa täytyy oppia elämään sanovat muut mitä tahansa.

T. Erityislapsen äiti

 

[mia]

Lapsella on todettu jokin sairaus. Häpeäisit siis myös vaikka hän olisi cp-vammainen? Kun hänellä on todettu jokin tällainen sairaus, voisitko vain rehellisesti esim. kylässä kertoa tästä ja tilanne on tämä. Eihän sitä silloin tarvitse hävetä.

Henkilökohtaisesti en tiedä tuosta sen enempää, mutta mahtaneekohan olla periytyvää samoin kuin lukihäiriö, dysfasiat ym, jotka kulkee suvussa. Ystäväni aikoinaan mollasi miehensä poikaa samasta aiheesta. Mutta ei enää, kun sai itse tälle miehelle kaksi lasta, joilla sama sairaus.

 

[minna]

\

Ei poika voi tolle käytökselle mitään se kuuluu tuohon ADHD:hen. Lue siitä netistä niin sinäkin oppisit pojan kanssa olemaan. Asian kanssa täytyy oppia elämään sanovat muut mitä tahansa.

T. Erityislapsen äiti

Kiitos kommentistasi.
Mielestäni minulla ei ole ollut vaikeuksia oppia olemaan pojan kanssa. Tulemme ihan hyvin toimeen, ja poika pitää minusta. Mutta en välitä näyttää häntä muille ja olla silloin muiden ihmisten kanssa, koska minusta tuntuu että joudun selittelemään miksi poika ei osaa käyttäytyä.
En ole pojan äiti, joten minulle ei luonto ole antanut automaattisesti rakkautta ja hyväksyntää tätä poikaa kohtaan. Olen yrittänyt sitä itse rakentaa. Ulkopuolisista poika varmasti vaikuttaa tyhmältä, rasittavalta ja jopa etovalta. Niin minustakin aina välillä...

Äidit ja isät rakastavat lapsiaan kaikkine vikoineen. "Äitipuoletkin" yrittävät omien kykyjen mukaan. Mutta ulkopuoliset eivät. Huomaan että esimerkiksi naapurit yrittävät karttaa tätä poikaa, eivätkä halua omia lapsiaan lähelle häntä, koska hän ei ole mitenkään rakentavan kehittävä leikkikaveri; villi tyhmä häslääjä.

 

[minna]

\

Lapsella on todettu jokin sairaus. Häpeäisit siis myös vaikka hän olisi cp-vammainen? Kun hänellä on todettu jokin tällainen sairaus, voisitko vain rehellisesti esim. kylässä kertoa tästä ja tilanne on tämä. Eihän sitä silloin tarvitse hävetä.

Henkilökohtaisesti en tiedä tuosta sen enempää, mutta mahtaneekohan olla periytyvää samoin kuin lukihäiriö, dysfasiat ym, jotka kulkee suvussa. Ystäväni aikoinaan mollasi miehensä poikaa samasta aiheesta. Mutta ei enää, kun sai itse tälle miehelle kaksi lasta, joilla sama sairaus.

Kiitos sinullekin Mia kommenteistasi.
En osaa sanoa tuohon cp-vammaisuuteen, ehkä häpeäisin. Toisaalta, tuollainen sairaus kuin cp-vammaisuus on ulkopuolelle näkyvämpää ja nykyään jopa hyväksyttävämpääkin.

Tässä on kyseessä normaalinnäköinen, ikäistänsä isommankin kokoinen poika, jonka ulkonäkö osoittaisi pojan paljonkin fiksummaksi ja järkevämmäksi kuin mitä on. Kun hän aukaisee suunsa tai tekee jotain vähänkään tarkkuutta vaativaa tai on sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa, huomaa heti että poika ei ole ihan normaali. Se hämmentää ihmisiä.

Ja olen useamman kerran kuullut ihmisten sanovan (jotka siis eivät tiedä tilanteestamme) yleisesti kommentteja esim. jos on joku vilkas ajattelematon suurisuinen poika jalkapallokentällä, niin aikuiset kommentoivat ilkikurisesti että "tuo on varmaankin joku adhd-poika". Vaikka adhd tiedetään diagnosoiduksi sairaudeksi (vai onko se sitä?) niin silti sillä on sellainen vaikutus muihin aikuisiin, että lasta ei kovin lähelle omaa perhettään haluta. Ajatellaan että lapsesta on kuitenkin haittaa ja riesaa.

Olen myös paljon miettinyt tuota perimisasiaa. En mollaa poikaa, enkä hänen isäänsä. Mutta jos oikein rehellinen olen, jättäisin lapsen tekemättä kokonaan jos varmuudella tietäisin että lapsi tulee olemaan adhd-lapsi. Mutta kun sitä ei voi varmuudella tietää...

 

[-piija-]

Hei
Mitäs jos etsisit samanlaista seuraa pojalle? Eli haet vaikka täältä erityislapsi-puolelta leikkikenttä seuraa toisista lapsista joilla myös joku sairaus. Saisit varmaan vinkkejä näiden lapsien äideiltä ja voi olla ettei sinuakaan hävettäisi kun olisi muillakin samat "vaivat" ja ymmärtäväiset äidit. Ongelma ei poistu sillä että kotona majailee, ja olisi kauheaa jos poika itse ymmärtäisi Toivon teille kaikkea hyvää ja mielestäni se osoittaa että välität pojasta kun vaivauduit tänne kirjoittamaan :wave:

 

[taustalla]

Nuo häpeän tuntemuksesi ovat takuulla ihna normaaleja ja myös jokainen eritysilapsen äiti niitä itsessään tunnistaa. Se on vaan niin sopimatonta niitä ääneen miettiä. ADHD-lapsen kanssa ei elämä ole helppoa, eikä takuulla tilannetta tee helpommaksi se ettei lapsi ole omasi.

Myös uusperhekuvio on vaikea, ihan oikeasti ja rehellisesti toisen lasta ei ikinä rakasta kuin omansa, vaikka toimeen tietty pitää tulla. Näidenkin asioiden ääneen sanominen on tabu. Uuden väesöliiton tutkimusekn mukaan yli puolet uusliitosita kariutuu liian suurten parisuhde odotusten vuoksi, vaikka perheellä olisi ihan hyviät parisuhde taidot liittoon ladataan liian suuria odotuksia.

Ääneen ei saa sanoa sitäkään ettei ole ihan hirveän iloinen ja innostunut poulison lasten vierailusta, kun toinen niitä odottaa kuin kuuta nousevaa ja itse saattaa olla että voi ei taas ne tulee :/

Oneksi on tämä palsta jolla asioita voi anonyymisti pohtia =)

 

[minna]

\

Nuo häpeän tuntemuksesi ovat takuulla ihna normaaleja ja myös jokainen eritysilapsen äiti niitä itsessään tunnistaa. Se on vaan niin sopimatonta niitä ääneen miettiä. ADHD-lapsen kanssa ei elämä ole helppoa, eikä takuulla tilannetta tee helpommaksi se ettei lapsi ole omasi.

Myös uusperhekuvio on vaikea, ihan oikeasti ja rehellisesti toisen lasta ei ikinä rakasta kuin omansa, vaikka toimeen tietty pitää tulla. Näidenkin asioiden ääneen sanominen on tabu. Uuden väesöliiton tutkimusekn mukaan yli puolet uusliitosita kariutuu liian suurten parisuhde odotusten vuoksi, vaikka perheellä olisi ihan hyviät parisuhde taidot liittoon ladataan liian suuria odotuksia.

Ääneen ei saa sanoa sitäkään ettei ole ihan hirveän iloinen ja innostunut poulison lasten vierailusta, kun toinen niitä odottaa kuin kuuta nousevaa ja itse saattaa olla että voi ei taas ne tulee :/

Oneksi on tämä palsta jolla asioita voi anonyymisti pohtia =)

Olet aivan oikeassa. Kiitos viisaista sanoistasi.

Olen monesti miettinyt sitä, kuinka paljon "äitipuolen"pitää jaksaa ja ymmärtää ilman että on lupaa ja oikeutta kritisoida mitään puolison lapseen liittyvää. Mitään ei saisi sanoa ääneen.

Meillä pojan äiti on monesti valittanut isälle kuinka ei jaksa enää olla pojan kanssa paljoa ja huolehtia hänestä koko aikaa. Hän on vaatinut isää ottamaan poikaa enemmän (yli 50%), pitämään koko kesälomat, jne. Kun taas itse vie lapset isovanhemmille (mieheni vanhemmille) lähes joka viikonloppu kun lapset ovat hänellä, lomat, jne. Jos minä äitipuolena valittaisin etten jaksa poikaa ja häneen liittyviä asioita, saisin helposti vastauksen "mitäs otit miehen jolla on poika, joka vielä ylivilkas..jne." Mutta äidillä on kaikki oikeus valittaa.. Ja häntä pitää ymmärtää.Vaikka voisihan siihen vastata yhtälailla että mitäs menit tekemään lapsia..

 

[kati69]

Meillä oli aiemmin sama juttu avomieheni kanssa, joka ei siis ole vanhemman tyttäreni (erityislapsi) isä. Kun esim. menimme Minun sukulaisiini miestäni hävetti tyttäreni "typerät" puheet. Meillä kuitenkin kaikki tietävät tyttäreni erityisyyden syyn ja tietääkseni hyväksyvät hänet sellaisenaan. Vieläkin joskus mies pitää "saarnan" tietyistä asioista kun olemme menossa kylään, tosin en tiedä liittyykö tuo vain miehen omaan luonteeseen(ajattelee kovasti mitä muut ihmiset sanovat).Olenkin sanonut tytölle ettei välitä asiasta, olen opettanut hänelle käytöstavat joten osaa kyllä käyttäytyä enkä itse ole koskaan joutunut asiasta huomauttamaan. En osaa sanoa miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa jos asiat olisivat päinvastoin. myönnän kyllä että alussa minuakin välillä hävetti kun liikuimme esim.kaupoissa mutta se johtui enemmänkin siitä että etenkään aikuisilla ei mielestäni ole käytöstapoja ja tuijottelu pisti vihaksi ja pistää edelleen...Harmittaa kuitenkin että aina se syytön ja viaton lapsi jotuu kärsimään aikuisten typeryydestä tai suvaitsemattomuudesta.Yksinkertaista lääkettä asiaan ei taida olla.

 

[perimää]

Kyllä ylivilkkaus ja ADHD on periytyvää, mutta kenelle lapsista se tulee vai tuleeko kaikille, vai "hyppääkö yhden sukupolven yli" - sitä ei voi etukäteen ennustaa.

Toisaalta nyt just, lapsuudessa, olisi se otollinen pohja opettaa lasta toimimaan kodin ulkopuolella. Se oli palvelus lapselle itselleen, että sitten isompana hän osaisi toimia ja käyttäytyä ja miettiä, missä mitäkin voi puhua - kun häntä nyt lapsena vietäisiin erilaisiin paikkoihin ja erilaisten ihmisten sekaan.

Ennen lähtöä voisi keskustella minne mennään ja millä tavalla siellä kuuluu olla. Aina välillä sitten muistutellaan niistä ennen lähtöä sovituista säännöistä. Ennen pitkää alkaa tulos tuottaa hedelmää, toivottavasti.

Ruokailutavat voisi alkaa opettaa ihan kädestä pitäen kotona. Miten haarukka tai lusikka kuuluu olla kädessä (kynäote!!) , silloin syöntikin sujuu paremmin. siistimmin.

Ihan tavalliset, normaalitkin lapset osaavat olla huonokäytöksisiä ruokapöydässä, ja se vasta hävettääkin ! Kyse on silloin vain lapsen välinpitämättömyydestä tai siitä, ettei ole kotikasvatusta! Minua inhottaa kun miehen normaalit lapset syövät epäsiististi - en ymmärrä, kuinka 2.-luokkalainen (menee siis 3.luokalle, täyttää 9 v) onnistuu syömään niin, että koko puderin edus on sotkussa!!??!!?? ja juodaan suu ammollaan holauttelemalla. Se on ällön näköistä, mutta mies vaan tuijottaa, että onpa ne pieniä ja suloisia?! Ja että noinhan se meidän 2-vuotiaskin syö - tosin siistimmin, koska ikäeroa on ja motorikkakin erilainen. No, meni vierstä, mutta näin siis.

 

[taustalla]

\

Lapsella on todettu jokin sairaus. Häpeäisit siis myös vaikka hän olisi cp-vammainen? Kun hänellä on todettu jokin tällainen sairaus, voisitko vain rehellisesti esim. kylässä kertoa tästä ja tilanne on tämä. Eihän sitä silloin tarvitse hävetä.

Henkilökohtaisesti en tiedä tuosta sen enempää, mutta mahtaneekohan olla periytyvää samoin kuin lukihäiriö, dysfasiat ym, jotka kulkee suvussa. Ystäväni aikoinaan mollasi miehensä poikaa samasta aiheesta. Mutta ei enää, kun sai itse tälle miehelle kaksi lasta, joilla sama sairaus.

Olen samaa mieltä ei lasta tarvitse hävetä sairaudentakia.. Kamalalta kuulostaa. Se poika on syntynyt semmoiseksi ja sitä pitää tukea ja auttaa enemmän ei eristää ja haukkua.. Mitä, jos itselllesi syntyy jälkeen jäänyt lapsi haukkuisitko sitä täällä? Vai hakisitko vertaistukea :\|

 

[puolikuu]

\

\

Ei poika voi tolle käytökselle mitään se kuuluu tuohon ADHD:hen. Lue siitä netistä niin sinäkin oppisit pojan kanssa olemaan. Asian kanssa täytyy oppia elämään sanovat muut mitä tahansa.

T. Erityislapsen äiti

Kiitos kommentistasi.
Mielestäni minulla ei ole ollut vaikeuksia oppia olemaan pojan kanssa. Tulemme ihan hyvin toimeen, ja poika pitää minusta. Mutta en välitä näyttää häntä muille ja olla silloin muiden ihmisten kanssa, koska minusta tuntuu että joudun selittelemään miksi poika ei osaa käyttäytyä.
En ole pojan äiti, joten minulle ei luonto ole antanut automaattisesti rakkautta ja hyväksyntää tätä poikaa kohtaan. Olen yrittänyt sitä itse rakentaa. Ulkopuolisista poika varmasti vaikuttaa tyhmältä, rasittavalta ja jopa etovalta. Niin minustakin aina välillä...

Äidit ja isät rakastavat lapsiaan kaikkine vikoineen. "Äitipuoletkin" yrittävät omien kykyjen mukaan. Mutta ulkopuoliset eivät. Huomaan että esimerkiksi naapurit yrittävät karttaa tätä poikaa, eivätkä halua omia lapsiaan lähelle häntä, koska hän ei ole mitenkään rakentavan kehittävä leikkikaveri; villi tyhmä häslääjä.

olet oikeassa niin oikeassa!! Minunkin on vaikea hyväksyä mieheni tytär, joka on erittäin räsävilli ja huonotapainen. Tottakai välitän ja huolehdin lapsesta kun on meillä, mutta en viitsi lähteä ravintolaan syömään tai ystävien luona käymään, kun hävettää tytön käytös! Ja ajattele hän ei ole edes ns.erityislapsi. Olen miehelleni puhunut tästä, mutta miehen mukaan kuuluu ikään ja menee ohi \|O hohhoijaa se ei ikänä mene ohi pahanaa vaan jos lapsella ei ole rajoja.eikä opeteta oikeaa ja väärää.
Yritän kaikella tavalla oppia hyväksymään tämän ja rakastamaan tyttöä. Varmaan ajan kanssa