Joo, olen tosi katuvainen, koska menin uhkailemaan erolla. Vaikka se oli lapsellista ja typerää, niin se oli oikeasti osoitus siitä, että kaipaan läsnäoloa, turvaa ja rakkautta. Että halusin jonkun reaktion. Tästä johtuen olen nyt ruoskinut itseäni ihan hulluna. Minun on siis vaikeaa sanoa, että rakastan miestäni, itseni takia. Tarvitsen paljon turvaa siihen, en pelkää miehen reaktioita, koska hän pitää siitä. Pointti on se, että olemme molemmat ihan tervejärkisiä ihmisiä (vaikka nyt kyllä kaikki tästä näkökulmasta kuulostaa ihan hullunmyllyltä) ja ihan aidosti haluamme elää yhdessä. Pystymme eroamaan jos mitään ei ole tehtävissä tai jos suhde ei tunnu oikealta. Tästä on evidenssiä molempien kohdalla. Tilanne vain on se, että me _molemmat_ olemme sitä mieltä, että jos tämä ei onnistu, niin mikä sitten. Meillä on todella paljon hyvää tämän jutun lisäksi ja siksi me vielä yritämme. Sen takia olen miettinyt sitä, että minun pitäisi uskaltaa näyttää miehelle, miten paljon välitän, mikä ei siis liity häneen vaan minun menettämisenpelkooni.
Mies lähti "metssän miettimään", koska se oli jo aiemmin sovittu juttu. Minun oli tarkoituskin viettä viikonloppu yksin. Mutta "vieläkin", kirjoitit kyllä asiaa. En halua pahaa ja minulla on omat ongelmani, mutta ne eivät kyllä eroa keskivertonaisesta hirveän paljon. Haluan hyvää, olen ehdottanut kommunikaatiota ja ollut ymmärtäväinen. Olen pyytänyt anteeksi. Tässä vaiheessa en voi muuta tehdä, ja ehkäpä itseni ruoskiminen saakin siksi loppua tähän. En haluan elää miehen mielialan mukaan, enkä halua pilata viikonloppuani itsesyytöksillä. Meissä molemmissa on vikaa, minä vain ilmaisen itseäni niin, että minulle on helpompaa olla vihainen.
