No kyl mun täytyy kans tunnustaa näin kahden alle kaksvuotiaan äitinä, että tää on niin rankkaa että harvoin sitä oikeasti NAUTTII näistä lapsista. Se on rutiinia, huutoa, kiukun sietoa, pinnan venyttämistä ja sitä jatkuvaa vaipan vaihtoa... mun lapset on molemmat temperamenttisia eli mulle ei riitä lohdukkeeksi, että menkää kerhoihin (käytiin esikoisen kanssa ja nyt en PYSTY käymään kahden kanssa kun molemmat haluaisi olla mun sylissä siellä, esikoisella uhma ja toinen pieni vauva). Eli ymmärrän ap:tä. Itsekin olin vähän paniikissa kun menin tätä toista synnyttämään... ensimmäistä lasta odotellessa sitä on jotenkin niin romantisoitunut siihen kuvitelmaan kuinka IHANAA ja VAALEANPUNAISTA kaikki on... sitten tulee totuus. Ja me hankimme toisen lapsen sen vuoksi myöskin että vilkas esikoinen saisi sisaruksen. Lisää ei tule. Yritämme kunnialla hoitaa nämä.
Ap, mä olen sitä mieltä, että nuo sun ajatukset ei tee susta huonompaa äitiä eli älä syyllistä itseäsi. Onko sulla ketään joka auttaisi teitä lasten hoidossa? Saatteko esikoista hoitoon joskus? Kannattaa yrittää nukkua aina kun mahdollisuus siihen (meillä mennään aikuisetkin yhdeksältä nukkumaan ja silti ollaan illalla ihan väsyneitä).
Mä lohduttaudun sillä, että muutaman vuoden päästä pääsen (toivottavasti) töihin ja saan olla päivät ilman huutoa ja kiukutteluita. Ja uskottelen itselleni että lapset ovat pieninä onnellisia kun saavat olla turvallisesti äidin kanssa kotona. Seuraan omaa jaksamistani, koska masentunut äiti ei ole hyväksi lapsille. Ja vaikka tämä teksti on kovin masentunutta, niin itse en koe olevani masentunut. Toiset päivät ovat helpompia, toiset vaikeampia, mutta uskon että helpottaa kun lapset vähän kasvaa. Vaikka molemmilla ilmeisesti kovat luonteet. Tsemppiä sinne!
