O
onneksi ohi nyt
Vieras
Tilanne on siis se, että anoppi on kiusannut minua järjestelmällisesti ja purevasti lähes koko seurustelumme ajan. Useamman vuoden. Aluksi mies ei lainkaan uskonut asiaa (anoppi oli taitava iskemään juuri silloin, kun kukaan ei näe eikä kuule), mutta anopin itsehillintä kävi heikommaksi ja heikommaksi ajan myötä.
Kunnes mies alkoi hiljattain tosissaan huomata jotain. Huomautti äidilleen ja sai lopulta äitinsä vihat niskaansa. Äitinsä yritti aluksi olla ihmisiksi, mutta "luhistui" aina lopulta, viime kuukaudet siten, että seuraus oli hyvin aggressiivisen tuntuinen purkaus. Lopulta seuraus oli järjettömän raivon + syyttelyn puuska miehelleni, epäluuloa, että mies yrittää "vallata" kesähuvilaa, joka itseasiassa on suojatusti miehen isän suvun paikka. Myös npieni lapsemme pääsi haukkumisen kohteeksi. No, nyt mieskin on tajunnut, että äitinsä kaipaa apua. Ja jopa appi on myöntänyt, että vaimonsa on "viimeajat" ollut epätasapainoinen.
Ongelma on se, että sisälläni on useampi vuosi kiusaamisen, arvostelun, sairaiden tempausten sekä hyökkäävän käytöksen sietämistä. Epäilen, että anoppi on henkisesti sairas enkä ole tosiaan epäilyjeni kanssa yksin. Järki sanoo, että todennäköisesti sairaan ihmisen teoista tai sanoista ei kannata välittää, mutta silti tuntuu hirveän pahalta ja loukatulta.
Onko muilla kokemusta tällaisesta vastaavasta tilanteesta? Meneekö tuntemukset ja suru ohi kun aikaa kuluu?
En jaksa alkaa kertomaan tarkemmin, mitä on tapahtunut, koska se herättää vain kauheita muistoja mieleen+luo pahaa oloa. Minua kiinnostaisi vain kuulla epätasapainoisten kiusaajien uhrien tarinoita ja heidän tapaansa prosessoida tapahtunutta.
Kunnes mies alkoi hiljattain tosissaan huomata jotain. Huomautti äidilleen ja sai lopulta äitinsä vihat niskaansa. Äitinsä yritti aluksi olla ihmisiksi, mutta "luhistui" aina lopulta, viime kuukaudet siten, että seuraus oli hyvin aggressiivisen tuntuinen purkaus. Lopulta seuraus oli järjettömän raivon + syyttelyn puuska miehelleni, epäluuloa, että mies yrittää "vallata" kesähuvilaa, joka itseasiassa on suojatusti miehen isän suvun paikka. Myös npieni lapsemme pääsi haukkumisen kohteeksi. No, nyt mieskin on tajunnut, että äitinsä kaipaa apua. Ja jopa appi on myöntänyt, että vaimonsa on "viimeajat" ollut epätasapainoinen.
Ongelma on se, että sisälläni on useampi vuosi kiusaamisen, arvostelun, sairaiden tempausten sekä hyökkäävän käytöksen sietämistä. Epäilen, että anoppi on henkisesti sairas enkä ole tosiaan epäilyjeni kanssa yksin. Järki sanoo, että todennäköisesti sairaan ihmisen teoista tai sanoista ei kannata välittää, mutta silti tuntuu hirveän pahalta ja loukatulta.
Onko muilla kokemusta tällaisesta vastaavasta tilanteesta? Meneekö tuntemukset ja suru ohi kun aikaa kuluu?
En jaksa alkaa kertomaan tarkemmin, mitä on tapahtunut, koska se herättää vain kauheita muistoja mieleen+luo pahaa oloa. Minua kiinnostaisi vain kuulla epätasapainoisten kiusaajien uhrien tarinoita ja heidän tapaansa prosessoida tapahtunutta.
Toivon, että menis aikanaan ohi tai vähän laantuisi, mutta vielä on aikaista sanoa. Kun ei ole tekemisissä niin helpottaa, mutta tunteet palaa entiselleen kun taas tapaa. Vähän luulen, että menee ohi vasta kun side siihen ihmiseen on syystä tai toisesta lopullisesti katkennut.