Henkisesti vaikea raskaus

[epä-äidilliset ajatukset]

Minulle tämä raskausaika ei ole ollut helppoa, ja tuntuu vaikealta lueskella tätäkin palstaa. Odottajat ovat innoissaan, pelot liittyvät siihen jatkuuko raskaus normaalisti ja tuleeko lapsesta terve.. Itse olen kyseenalaistanut kovasti koko raskautta. Nyt on 16. raskausviikko, välillä olo alkaa tasaantua, mutta yhä tulee katumuksen ja epävarmuuden olotiloja. Raskaus oli oikeastaan yllätys, eikä elämäntilanne kovin seesteinen. Välillä olen itkenyt ja surrut, miettinyt miten koko asian voisi perua. Tuntuu, etten oikein saa yhteyttä lapseen, vaikka taputtelenkin vatsaa ja olen sikiön ultrassa nähnyt (se oli herkistävä ihana hetki, teki mieli saada lapsi heti syliin). Koen että olen ollut niin yksin henkisesti, en ole saanut tarvittavaa turvallisuuden tunnetta lapsen isän suunnalta. Siksi mietin, miksi edes lapsi syntyy, miksi sidon itseni tähän ja elämäni muuttuu sen myötä täysin.. Jäänkö vielä yksin lapsen kanssa..

Tunnen myös huono omaatuntoa "epäodottajamaisista/epä-äidillisistä" fiiliksistä. Neuvolaoppaissa neuvottiin että nyt alkuajan epävarmuus ohi, enää sinun ei tarvitse pelätä niin sitä keskenmenoa. Mietin, olenko sitä joskus pelännyt, sehän olisi ollut helpotus. Tai syön rennosti mitä sattuu, alkoholia tms. en tietenkään käytä. Tunnen välillä piston rinnassa, että ei näin saisi olla, mullahan pitäisi olla hirveä suolejunhalu.

Miten saisin itseni hyväksymään ja sisäistämään tämän odotuksen oikein todella? Etten enää miettisi "mitä jos tätä ei tulisikaan elämääni sotkemaan". Kun kuitenkin ajattelen, että lapsi tuo hyviäkin asioita ja rakastun siihen varmasti. Olen jutellut näistä neuvolassa moneen otteeseen, mutta sieltä ei saa sitä varmuutta mitä itselle tarvitsisi.

 

[ajattelija6]

Asioilla on tapana järjestyä ja uskon, että on kohtaloa, että saat nyt lapsen. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun lapsesi syntyy -uskon näin. Älä suotta syyllistä itseäsi, nuo tunteet eivät ole epänormaaleja. Jokainen joka on halunnutkin raskaaksi miettii usein jossain välissä raskautta, että onko tämä oikea ratkaisu. Nauti elämästäsi ja raskaudesta. Ei lapsen tarvitse muuttaa sinua mummuksi, voit elää niinkuin nytkin, lapsi tulee siinä mukana. Kovasti tsemppiä ja iloa!

 

[Alkuperäinen]

Kiitos kovasti sulle. Tuntuu vaan, että olen naurettava jos yritän ajatella ettei lapsi muuta mitään vaan tulee osaksi minun elämääni. Että tuo ajatus on jo lähtökohtaisesti väärin, tulee tuottamaan mulle ongelmia. Mitä luen lapsiperhejuttuja, sanovat että lapsi totaalisesti mullistaa elämän, sitä ei vaan aseteta omaan arkeen vaan oma elämä asetetaan lapsen mukaan. Ihmisille tulee vaikeuksia kestää vanhemmuutta, jos eivät sisäistä tätä. Lapsi sitoo äidin aivan täysin.

Pelkään noita muutoksia. Johan se on iso juttu, että jään pois nauttimastani työstä. Olenkin yhtäkkiä kotona, mies saa jatkaa työtä entiseen malliin. Minä olen lypsykone lapselle, koko ajan sen käytettävissä. Vielä jos silloinkin koen, etten saa mieheltä riittävää tukea ja ymmärrystä, miten sitten jaksan? Ei ole juurikaan muita läheisiä lähettyvillä. Jos meidän välimme kiristyvät entisestään, saatan katua koko vauvaa, miksi sitoutin itseni tähän kaikkeen..

Toisaalta, on mulla niitä hyviäkin ajatuksia. Ainakin saan lapsen, ainahan olen toivonut joku päivä äidiksi tulevani.

 

[suuri mullistus]

Äidiksi tulo on jokatapauksessa valtava muutos, oli elämäntilanne miten helppo tahansa, saati jos on vielä ongelmia muutoin. Kyllä lapsi varmasti muuttaa paljon, mutta ei sinun tarvitse muuttaa koko elämääsi sen mukaan: tiedän eräänkin uranaisen joka suostui lapsentekoon tiukoin ehdoin – hän oli vain 6kk kotona, mies jäi sitten kotiin hoitamaan lasta.

Tämä hetki on mahdollisuus sinulle määritellä itsesi uudelleen, kuka sinä olet (lapsen kanssa tai ilman) ja miten miehesi ja lapsesi sinun maailmaasi nivoutuvat. Ei kaikkien tarvitse olla pullantuoksuisia kotiäitejä, sinä itse tiedät millaisen naisen ja äidin roolin sinä haluat.

 

[madre]

Ihan normaaleja ajatuksia ja pelkoja, tai ainakin itselläni on ja on ollut samankaltaisia ajatuksia. Esikoista odottaessa olin koko ajan epävarma ja mulla oli tosi negatiivisia ajatuksia niin kuin sinullakin. Minusta ne eivät ole ihan pahastakaan, tunnut aika realistiselta ihmiseltä Olin ihan varma etten kiinny lapseen enkä raskausaikana tuntenut mitään oikein yhteyttä lapseen. Lapsi tuntui vieraalle oliolle ja pelottikin tuntea lapsen liikkeitä. Koin olevani epä-äidillinen. En kokenut suurta rakkautta ensi kertaa nähdessämme, enemmänkin ihmetystä että tuollainenko sieltä nyt tuli. Rakkaus kasvoi pikkuhiljaa. Lapsi on tuottanut suurta iloa, myös murhetta ja epäonnistumisen tunnetta. Kuitenkin lapsi on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut.

Nyt olen taas raskaana rv 17 enkä ole vielä uskaltanut luoda lapseen tunnesidettä sillä mulla on ikäviä keskenmenoja takana. Pelkään ja kärsin masennuksestakin. Että ei kaikki ole onnellisia odottajia! Minusta pelko ja negatiiviset tunteet ovat keino suojella itseä, varsinkin jos on joutunut kokemaan kovia. Se ehkä valmistaa ihmistä siihen että jos pelkää että tapahtuu jotain ikävää, niin eipähän putoa niin korkealta.Myös luopumisen tuska "entisestä vapaasta elämästä" on inhimillistä. Älä tunne syyllisyyttä, negatiiviset ajatukset ovat yhtä luonnollisia kuin positiiviset. Uskon että niitä kaikilla edes vähäsen on, niistä ei vain niin paljon puhuta. Onnellista odotusta sinulle kuitenkin ja lempeyttä itseäsi kohtaan.

 

[kettupii]

9kk on aivan täydellinen aika sopeutua ajatukseen lapsesta.Tunneside syntyy sitten kun syntyy, joillan äideillä vasta muutama kuukausi synnytyksen jälkeen ja kaikki variaatiot ovat normaaleja.

Kun huolehdit itsestäsi, luonto huolehtii muusta.

Ei ole olemassa mitään täydellistä elämäntilannetta saada lapsi. Lapsen myötä jokainen vanhempi saa kasvaa.

Onnea odotukseen.

 

[Odottaja minäkin]

Itse olen kyseenalaistanut kovasti koko raskautta. Nyt on 16. raskausviikko, välillä olo alkaa tasaantua, mutta yhä tulee katumuksen ja epävarmuuden olotiloja.

Älä pelkää tuntea epävarmuutta ja kyseenalaistamista. Neuvolaoppaissa viitataan suoraan keskenmenopelkoon ja alkuraskauden riskeihin, mutta siitähän tässä ei ole (pelkästään) kyse. Jos haluat pohdiskella tuntojasi lukemalla, suosittelen tätä kirjaa:

Ritva Kuusisto: Imetän ja hoivaan (WSOY)

Aivan ihanan maanläheinen kirja äidiksitulemisesta ja lapsen hoivaamisesta, lapsen lähellä olemisesta. Kyse ei todellakaan ole mistä tahansa hoito-oppaasta, vaan kirja pikemminkin kyseenalaistaa länsimaisen nyky-yhteiskunnan vallitsevia käsityksiä. Alla katkelma kirjan luvusta "Raskaana!". Huomaa, että siinäkin puhutaan keskiraskaudesta, ei suinkaan vain alkuraskauden riskiviikoista.

"Jossittelu on tärkeää punnintaa, ambivalenssia. Se kertoo, että muutosvaihetta elävät ihmiset uskaltavat katsella asian molempia puolia. Jossittelun tärkeyden vahvistivat myös tutkijat, jotka selvittivät naisten sopeutumista vanhemmuuteen. Helpointa oli äideillä, jotka keskiraskaudessa olivat ambivalentteja."

 

[Hmmm....]

Hmm on toki mahdollista että tuon vauvan olisi voinut jättää tekemättä. En toivo lapsia niille jotka eivät niitä itsellekään toivo. Minusta tuo on juuri sitä suojeluvaistoa nyt raskausajalla kun epäilet suhdetta. Ehkä tuo suhde ei ole paras mahdollinen vauvalle tai rakentamaan perhettä ja vaistoat sen nyt jo itsekin. Turhahan tuota on kieltää. Uskon kuitenkin että tuo vauva syntyy ja tämä voi parantaa suhdettanne. En kuitenkaan usko että kannattaa välttämättä ylläpitää yhteistä taloutta mikäli suhde ei toimi. Uskon myös että tapahtui mitä hyvänsä, niin lapsen synnyttyä kiinnyt siihen suuresti ja haluat hänelle vain parasta. Uskon hänen olevan sinulle kaikkein tärkein, etkä tule niinkään sitten suremaan entisiä aikoja kun sai mennä minkä sielu siesi, sillä sitten sinulla on jotain paljon parempaa kotona. Älä huoli, sillä tuosta pikku nyytistä et tule sitten haluamaan luopua varmasti hinnasta mistä hyvänsä!

 

[samoja tuntemuksia]

Itse olen jo loppuraskaudessa ja lapsi ei ollut suunniteltu. Vieläkin tulee ajatuksia, että haluaisin perua koko jutun. En ole mitenkään erityisen kiintynyt sikiöön. Tietysti huolestun jos se ei liiku yhtä aktiivisesti tms. Alkuraskaudessa ajattelin kanssa ettei keskenmeno haittaisi niin kauheasti. Kuitenkin lapsi on toivottukin ja jollain tapaa ehkä jo rakastan sitä. Mutta siis negatiivisia ajatuksia on edelleen. Mietityttää se että elämä muuttuu kokonaan. Vauvaa on kohta pakko hoitaa koko ajan. Mun mielestä raskauden aikana nuo negatiiviset ajatuksetkin on ihan normaaleja. Paremmin sillon on valmistautunut vauvan hoitoon, kun mitä jos vaan ajattelee, että kun vauva tulee on kaikki ihanaa ja on maailman onnellisin. Äidit joilla on liian ruusunpunainen mielikuva vauvan saannista masentuvat helpommin kun vauva-arki ei olekaan niin onnen täytteistä.
Parisuhteesi tuntuu epäilyttävän sinua. Oletko puhunut miehesi kanssa suhteestanne? Saisitko hänet tekemään enemmän töitä suhteenne eteen ja tukemaan sinua, jos kertoisit että sinun ei ole hyvä olla? Itse olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, ettei sellaista ihmistä ja suhdetta ole olemassakaan millaisesta on haaveillut. Kaikissa on jotain vikaa ja vikoja on vaikea muuttaa. Keskustelemalla asioista voi ehkä saada toisen ymmärtämään mitä itse suhteelta haluaa.
Parisuhteen arviointi kuitenkin käy monien odottajien mielessä. Miettii onko vauvan ja itse hyvä olla tässä perheessä. Vauva tuntuu sitouttavan pitkäksi aikaa. Mutta jos arki ei sitten sujukaan perheenä kolmestaan voi edelleenkin erota. Jos mies tekee elämästä ikävää ja ei osallistu, tue eikä ymmärrä on pienenkin lapsen kanssa ehkä helpompaa kaksin.
Mutta yritä nyt ihmeessä saada mies huomaamaan, että sinun ei ole hyvä olla, ja että juuri hänen pitäisi osata sinua tukea nyt ja myös sitten kun vauva syntyy.

 

[Alkuperäinen]

Mies jotenkin "luiskahtaa" käsistä. Puhun, että mun on paha olla ja koen olevani niin yksin (hän tietää syyt), tahdon aktiivisemman puolison. Hän yrittää vaihtaa puheenaihetta tai aloittaa lässyttämisen "älä mussumurmeli huolehdi, sulla on varpitkin ihan kylmät.." - aivan joutavaa paskanjauhamista. Hän ei jotenkin vaan osaa, hänen resurssinsa eivät riitä. Mä vaatisin keskustelevampaa ja jämäkämpää miestä rinnalle. Osoitan hänelle suoraan, mitä asioita hän voisi hoitaa arjessa. Hän suuttuu, jos en auta ja neuvo niissä. Tahtoisin, ettei minun tarvitsisi olla äitinä hänelle, meillehän tulee vauva jolle meidän molempien pitäisi olla vanhempia. Mies sanoo kaikesta helposti, ettei hän osaa ei hän ymmärrä. Hän luovuttaa helposti.
Siksi koen olevani niin yksin henkisesti. Minun täytyy tehdä ja toimia, jotta asiat tulevat aina hoidetuksi.

Huojentavaa kuitenkin lukea, että kaikenlaiset fiilikset on normaaleja ja odotusaikana hyväkin kyseenalaistaa tunteita. Joku sanoi hyvin, että ne negatiiviset tunteet ovat aivan yhtä sallittuja kuin positiiviset. Niinhän se on, miksi saisi olla vain toisia.. eihän elämä sellaista ole.

 

[frogi]

"En toivo lapsia niille jotka eivät niitä itsellekään toivo.."

Vaikuttaa hyvin tekopyhältä kommenilta.. Kuulostaa taas siltä, että lapsen soisi olevan oikeuden vain tietyt kriteerit täyttävillä mallikansalaisilla. Tietysti olisi myös kauuhean kiva, jos kaikki odottajat eläisivät vakaassa, onnellisessa (hetero)parisuhteessa. Olisi vielä kivintä jos kaikki ihmiset eläisivät muutenkin juuri niin kuin joku satusetä tai -täti on normaaliksi elämäksi määritellyt.

Sori, mutta olen hippusen turhautunut ja aika ajoin myös loukkaantunut ymmärtämättömien tai muuten vain kapeakatseisten ihmisten kommentteihin, joskus suoranaisiin tuomioihin.

Lohdullista lukea, että on ihan oikeasti olemassa MYÖS hieman nenäänsä pidemmälle näkeviä, ajattelevia ja kokeneita, oman ja muiden inhimillisyyden tunnustaneita.

 

[ei hätää]

Hei, suurin osa miehistä on aika avuttomia tuossa tilanteessa. Parempi että jauhaa edes söpöä "paskaa" kuin että sanois turpa kiinni, en jaksa kuunnella... näin kärjistettynä. Raskaus tuo eteen hyvässäkin suhteessa vaikka mitä fiilareita ja kriisejä, joten jo se, että joskus tuntee hellyyttä mahaa kohtaan, on musta jotakin! Moni ei tunnista mitään tunteita vasta kuin lapsi on monta viikkoa vanha;-))

 

[Asian laita]

Mitäs kummaa tuossa kommentissa oli? En ainakaan näe tuossa mitään mikä viittaisi tekopyhyyteen. Valitettavasti tuo nyt näyttää siltä ettet edes tiedä mitä tekopyhyys merkitsee. Kuka hyväntahtoinen ihminen toivoo toiselle ihmiselle jotain mitä tämä kyseinen henkilö ei halua...?

-Ei siinä varmasti sen kummempaa... Joidenkin on vain pakko repiä jostain jotain inttämistä.

 

[frogy]

vahvistaa edelleen, mikä on sallittua puhetta äitiydestä ja mikä ei...

<http://www.helsinki.fi/tutkimus/tiedeuutiset/2007/vk4.shtml>

 

[frogy]

Enpä taida tietää mitä tekopyhyys edes on?
Joidenkin on pakko repiä jostain jotain inttämistä?

Kovia syytöksiä...

Kyllä, tiedän liiankin hyvin mitä tekopyhyys tarkoittaa. Siksi uskallan sitä käyttää myös Tiedätkö itse?

Kova väite on myös se, että tarkoitukseni oli lähteä inttelemään. Täysin väärä tulkinta motiiveistani. Voihan sitä tietysti ruusunpunaisten kuvitelmien pakkosyötön kyseenalaistamisen (= pyrkimykseni) näköjään leimata myös inttämiseksi. Tässä tapauksessa tulkinta on tavoitteitteni vastaisuudessa virheellinen.

Tarkoitukseni oli ilmaista kyseenalaistavani tuomitsevuuden, joskus ihan puhtaan syrjinnän, puolelle menevää "hyväntahtoisuutta", pahuutta, joka tapahtuu sädekehä päänpäällä. Elämän palapeli on kuitenkin lopulta ihmisen hallitsemattomissa. Näin ollen on mahdotonta sanoa tai ennustaa mitkä ovat ne absoluuttiset valttikortit hyvään elämään (ja tässäkin, kenen kannalta hyvään).

Ja kyllä, tulkitsin osaltani turhan kiivaasti yhtä lausetta muuten asiallisessa tekstissä.

Juuri lisäämäni linkki pyrkii omalta osaltaan antamaan osviittaa siitä, millä aaltopituudella asiaa käsittelen. Jokainen tehköön omat johtopäätöksensä tai on tekemättä.

Kiitollinen olen siitä, että olen saanut lukea viestiketjusta rohkaisevia ja empaattisia vastauksia!

 

[Hmmm...]

Frogi,

Olit tulkinnut viestini väärin. Siinä ei ole mitään tekopyhää, joka on mielestäni aika kärkäs väite. Ihan samalla tavalla en toivo hyville pahaa, kuin en toivo huolia vanhemmille, en myöskään lapsia niille jotka eivät niitä halua. Toivon hyville hyvää, tiedän että vanhemmat kuitenkin huolehtivat ja toivon lapsia niille jotka niitä toivovat.

 

[Siiriz]

"En toivo lapsia niille jotka eivät niitä itsellekään toivo.."

Vaikuttaa hyvin tekopyhältä kommenilta.. Kuulostaa taas siltä, että lapsen soisi olevan oikeuden vain tietyt kriteerit täyttävillä mallikansalaisilla. Tietysti olisi myös kauuhean kiva, jos kaikki odottajat eläisivät vakaassa, onnellisessa (hetero)parisuhteessa. Olisi vielä kivintä jos kaikki ihmiset eläisivät muutenkin juuri niin kuin joku satusetä tai -täti on normaaliksi elämäksi määritellyt.

Sori, mutta olen hippusen turhautunut ja aika ajoin myös loukkaantunut ymmärtämättömien tai muuten vain kapeakatseisten ihmisten kommentteihin, joskus suoranaisiin tuomioihin.

Lohdullista lukea, että on ihan oikeasti olemassa MYÖS hieman nenäänsä pidemmälle näkeviä, ajattelevia ja kokeneita, oman ja muiden inhimillisyyden tunnustaneita.

En minäkään kyllä toivo lapsia niille, jotka eivät niitä itsekään halua. Kyllä minusta yksi kriteeri on lapsen saamiselle on juuri se, että haluaa lapsen. Halu voi herätä vaikka vasta synnytyksessä, mutta kyllä se yleensä herää joko ennen raskautta tai sitten raskauden aikana. Muutoinhan hmm...kin oli sitä mieltä, että ap:lle tuo ilo lapsesta vielä herää. Raskaus on siitä ihmeellistä aikaa, että monet ristiriitaisetkin tunteet elää yhtäaikaa: ilo tulevasta vauvasta, toisaalta pelko siitä, mitä kaikkea tulee vauvan mukana, hellyys vauvaa kohtaan, mutta toisaalta epävarmuus kaikesta jne. jne. Yleensä kyllä luonto ratkaisee asiat ja äidinvaistot voittaa kaikki tunteet. Emo alkaa pennustaan pitää huolta.

 

[vähän kerrallaan]

AP:n kannattaa synnytyksen jälkeen tarkkailla itseään, että synnytyksen jälkeinen masennus ei nouse pintaan. Muistan itse esikkoni kohdalla, että synnytyksen jälkeen oli kamalan tyhjä olo. Yritin tietysti hoitaa vauvaa parhaani mukaan 24/7 mutta en tuntenut oikastaan mitään. Pikkuhiljaa siinä sitten tutustuttiin ja kaikki alkoi menemään paremmin. Mietin silloin, että niinhän sitä täytyy kaikkiin muihinkin ihmisiin ensin tutustua ennenkuin homma alkaa kunnolla toimimaan, vauvat eivät ole siinä poikkeus. Ei pidä säikähtää, rakkaus syventyy ajan myötä ja nyt tietysti rakastan lastani maailmassa eniten.

 

[Alkuperäinen]

Kertokaa mulle vielä, miten saada mies henkisesti kypsemmäksi ja pitkäpinnaisemmaksi? Pelkään miten hän kestää lapsiperheen haasteet kun tuntuu ettei hän kestä pienempiäkään arkeen kuuluvia juttuja. Kirjoitin parisuhdepalstalle, että eilen piti asentaa uusi lamppu, ei onnistunut heti ja sai aikaan taas hirveän mekastuksen ja kiroiluryöpyn. Mies meni mököttämään ja surkutteli taas miksi elämä potkii niin päähän, miksi hänelle tulee aina niin paljon vastoinkäymisiä, miksi hän on huono kaikessa, mistään ei tule mitään... Siis aivan älytöntä liioittelua yhden lampun takia. Tuo on kaikessa samaa. Ei tee mieli pyytää miestä tekemään mitään, koska hän ei kuitenkaan onnistu ja sitten on yhtä sadettelua ja mekastusta. Huomasin itsestäni, että miehen kiukkuilun jälkeen oma pahoinvointini lisääntyi huimasti, oksentelin monta kertaa. En jaksa sitä stressiä, tahdon seesteistä olemista.

 

[Lukija.]

Hei AP!

Olen hyvin pahoillani tilanteestasi. Uskon että sinulla ei luultavasti olisi lähestulkoon laisinkaan kuvailemiasi pelkoja, mikäli tuntuisi siltä että voit luottaa puolisoosi täysin rinnoin ja että hän ottaa vastuun. Pitäisi olla luottamus siihen että vaikket tekisi mitään mies osaisi kyllä järjestää asiat niin ettei sinulla tarvitse olla huolen häivää. Kriitikoiden on turha sanoa tähän, mutta mielestäni tämä on ihanne tilanne... Ainakin oma onneni. Ilman tuota luottamusta minusta tuntuisi aika yksinäiseltä ja siltä että koko vastuu ja kaikki huoli on minulla. Olen aika varma että tuollainen itsesääli jota miehessäsi kuvasit esiintyy monessa meissä aika ajoin... Ihan normaalia mielestäni. Mikäli tuollainen käytös on jatkuvaa, tulisi siitä mielestäni kantaa huoli. Tuommoinen voivottelu kuuluu yksinoikeudella mielestäni enemmän raskaana oleville naisille, kuin heidän puolisoilleen... Eli esimerkiksi minulle! No ei aivan, mutta odotan mieheni vaistoavan että on automaattisesti vahvempi, kun nyt raskaus hieman heittelee. Tuntuu hyvältä kun tarpeen tullen voi aina nojata toiseen ja tietää että hän välittää niin paljon että tilanteessa missä hyvänsä saa tuen, enkä joudu pelkäävän lainkaan.

Äh, toivon etten ole tuottanut sinulle huonompaa mieltä... Tarkoitukseni oli myös yrittää vakuuttaa sinulle ettei nämä epävarmat tunteet johdu aivan juuri sinusta... Luulenpa että miehelläsi on osuutta asiaan. Olen pahoillani kun kirjoitukseni menikin nyt näin. Piti sanoa myös että mies ei ehkä ole se oikea... Toivottavasti olen väärässä ja asianne järjestyy. Parasta etten sano enempää, kun taitaa sekin mennä päin pyllyä.

Kaikkea parasta tulevaisuuteen kuitenkin!

 

[motherly]

Kirjoitin tämän viestin jo maalismammojen palstalle ja ajattelin sen jälkeen, että tänne se sopii paremmin...

Mulla on siitä "kiva" tilanne, että tämä vauva on isälleen epämiellyttävä yllätys. Hänpä sitten vastuuntuntoisena kaverina ilmoitti, ettei aio olla missään tekemissä, toivotti hyvää jatkoa, mutta toivoi samalla, että minä ja "lapseni" katoaisimme hänen elämästään. Voisin jotenkin ymmärtää, jos kyse olisi lapseton ja sitä kautta kokematon ja kypsymätön ihminen, mutta ei. Tai jos hän olisi varattu. Tai jos tämä lapsi olisi syntynyt yhden tai kahden illan jutusta. Elämä yllättää ja kai tästäkin voi selvitä, vaikkei useimmin tunnu siltä. Näin tasa-arvon aikana on hyvä huomata, että valinnan mahdollisuudet siinä, kuinka suhtautuu tilanteeseen, ovat sukupuolesta riippuen yhä kovin erilaiset. Kuinka moni nainen synnytyssairaalassa esimerkiksi ajattelee, että nyt riittää kipuilu ja että joku muu voisi hoitaa homman loppuun. Aika pääsemättömissä siinä ja tässä on. Aborttia harkitsin päivän verran. Sitten tulin siihen tulokseen, että sen kanssa olisi vielä hankalampi elää, kuin isättömän lapsen kanssa. Ympäristö on ratkaisustani tietysti sokissa. Tänäkään aikana ei ole oikein sopivaa tai ainakaan onnittelemisen arvoista alkaa yksinäiseksi vanhemmaksi heti alusta lähtien.

Mua saa raskaus heitellä ihan miten päin vain. Ei ole miestä kysymässä, kuinka voisi olla tukena. Eipä silti, ei kuulemani mukaan kaikilla parisuhteessakaan olevilla naisilla mies ole niin kypsä, että hänestä olisi apua. Mulla on onneksi muuta verkostoa. Karua tämä on silti eikä ymmärrys toisen ratkaisuun tahdo millään riittää.

 

[motherly]

Lisäys vielä edelliseen. Seurusteluni lapsen isän kanssa katkesi käytännössä, kuin seinään kun heinäkuussa kerroin raskaudesta heti kun tajusin, kuinka on käynyt. Jotenkin uumoilen, että lapsen isä on nyt ihan hiljattain löytänyt uuden seurustelukumppanin. Päättelen tämän siitä, että hän on vaihteeksi ollut vastauksissaan viesteihini melko asiallinen ja ystävällinen, mutta jotenkin uudella tavalla hädissään siitä, että vielä otan häneen yhteyttä ja vetoan lapsen puolesta.

 

[Ymmärrystä]

Hei Motherly,

Harmillistahan tuo on mutta ymmärrän isää kyllä täysin. Hän ei halunnut lasta. Varmaan harmi hänen uudelle suhteelle, että lapsi on tulossa toisaalla.

 

[En ymmärrä...]

Kun ollaan solmittu suhde ja eletty siinä yhdessä jonkin aikaa, tulee minusta kummankin osapuolen ottaa vastuu tapahtui mitä tahansa. Jos vahinko tapahtuu, ei ole oikein toisen vain lähteä kävelemään suhteesta. Oletan, että myös miehillä on käsitys kuinka raskaaksi tullaan... ja että suojaamattomassa ja suojatussakin seksissä on se riski aina olemassa.
Ei nainen voi vain lähteä kävelemään, vaikka haluaisi lasta ihan yhtä vähän kuin mies. Minusta motherly sanoi asian hienosti " Aborttia harkitsin päivän verran. Sitten tulin siihen tulokseen, että sen kanssa olisi vielä hankalampi elää, kuin isättömän lapsen kanssa.". Näin se hyvin pitkälti on... Valitsi nainen kuinka päin tahansa, sen ratkaisun kanssa on elettävä loppuun saakka. Mies ei abortissa ole kongreettisesti läsnä, eikä koe sitä hormoonimyrskyä joka jo raskauden ensihetkillä myllertää naisessa. Mies ei myöskään kanna sikiötä sisällään, eikä näin ymmärrä naisen tuntemuksia raskauden eri vaiheissa. Voimia mothrely sinulle ja toivottavasti löydät itsellesi arvoisen kumppanin, lapsesi isässä ei selkeästi ole miestä riittävästi!

Alkuperäiselle haluaisin vielä sanoa, ettei ne hyvätkään miehet osaa oikein olla mukana raskaudessa.... Ja varmaan naisen tarve tietyille asioille ja etenkin niiden sujumiselle kasvaa raskauden myötä. Naisen on muuttuvan kehon (ja mielen) kanssa selvittävä arkipäivästä siinä missä ennenkin. Miehet eivät ymmärrä mille tuo muutos naisesta tuntuu. Minä olen ns. onnellinen odottaja, mies on oikein ihana ja hyvä, muttei täytä aivan kaikkea mitä olin aikoinani ajatellut odotuksen olevan. Ei miestäni kiinnosta sikiön liikkeet kuin harvoin, kyllä hän varmasti rakastaa tulevaa lastaan ja sitten syntymän jälkeen osallistuu enemmän asioihin, mutta tällä hetkellä hän on henkisesti "tarpeeton". Vaikka sanon suoraankin, että nyt voisit kulta auttaa kun supistaa. ihan vain pitäisit kättä masun päällä... Lopputulos on joka kerta noin minuutin hively ja valitus kuinka käsi väsyy eikä saa nukutuksi... Niin... Jotenkin se miesten hyvä olo ja unentarve vaan on tärkeämpää.... Minäkin olen vielä töissä, etten siis saa sitä lepoa päivälläkään. Mutta koitan olla hermostumatta pahasti ja yritän ymmärtää ettei mies tajua mille naisesta tämä prosessi tuntuu eikä siksi osaa auttaa. Miehiltä puuttuu myös se luontainen empatia jota naisessa on ja jota ainakin minä kaipaisin tällä hetkellä mieheltäni.

Toisaalta olen kyllä hemmetin onnellinen ettei miehiä ole luotu tähän hommaan!!! Kaikkihan tietävät kuinka kipeitä miehet ovat jo pienessä nuhakuumeessa... Mulla olisi huikean paljon raskaampaa raskaana olevan miehen kanssa kuin oman raskauteni kanssa ;-)

Mutta jos homma ei synnytyksen jälkeen muutu, niin ei hyvä meidän perheessä heilu!!! Silloin vauva ei enää ole kiinteästi osa minua ja toisenkin on pakko ottaa osaa ja vastuuta.

Jaksamista meille kaikille!

 

[En ymmärrälle...:lle]

"Miehiltä puuttuu myös se luontainen empatia jota naisessa on ja jota ainakin minä kaipaisin tällä hetkellä mieheltäni."

Ei kannata yleistää sillä minun mieheltäni tuo ei puutu.

Mikäli lapsia ei ole yhdessä sovittu hankkia, vaan on ollut tarkoitus ettei suojat petä, niin mielestäni on väärin otaksua haluamattomalta osapuolelta osaa tai arpaa hommaan... Ei niin ettenkö olisi sitä mieltä että on harmillista että toinen ei haluakaan. Säälihän se on, mutta minkäs voit. Yhtään ei mielestäni saa kuitenkaan toista syyllistää.