Hirvittää katsella miten jotkut äidit on koko ajan kiukkuisia, negatiivisia ja huutavia lapsilleen :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Tuollaista ON kamala seurata. Ja kun nämä lapset ei useinkaan edes tee mitään ärjymisen arvoista...

Meidän lähellä asuu nainen jonka olen nimennyt kärttymutsiksi. Se tiuskii, huutaa ja märisee lapselleen koko ajan. Jo vuosikausia. Oltiin sitten puistossa, bussissa, kaupassa tai matkalla päiväkotiin/tulossa päiväkodista niin yhtään kaunista sanaa se ei lapselleen sano. Siis isommalle lapselleen. Rattaissa istuvalle lässyttää kyllä.

Esimerkkejä: Kaupassa lapsi (nyt ekalla luokalla) kysyy että "äiti, saanko alkaa pakkaamaan?". "NOETTODELLAKAANSAAIRTINIISTÄOSTOKSISTAHETI!". Bussissa lapsi sanoo että hän haluaa sitten painaa pysähtymisnappia. "MIKÄHELVETINPAKKOSUNONAINASAADASITÄPAINAA?". Jne.

Tulee ihan tosi paha mieli sen lapsen puolesta.

Voisiko olla, että lapselle on AIEMMIN annettu mahdollisuus/mahdollisuuksia painaa nappia, mutta hän on käyttänyt sitä väärin (esim painamalla 100 kertaa/hakkaamalla nappia tms)? Voisiko olla, että lapselle on annettu paljon mahdollisuuksia osallistua ostosten tekoon, mutta hän on käyttänyt nekin mahdollisuudet väärin (esim heitellyt/rikkonut tavaroita) ja tällä erää lapsen mahdollisuudet auttamiseen ovat ohi?
 
[QUOTE="diipadaa";25545779]Voisiko olla, että lapselle on AIEMMIN annettu mahdollisuus/mahdollisuuksia painaa nappia, mutta hän on käyttänyt sitä väärin (esim painamalla 100 kertaa/hakkaamalla nappia tms)? Voisiko olla, että lapselle on annettu paljon mahdollisuuksia osallistua ostosten tekoon, mutta hän on käyttänyt nekin mahdollisuudet väärin (esim heitellyt/rikkonut tavaroita) ja tällä erää lapsen mahdollisuudet auttamiseen ovat ohi?[/QUOTE]
Enpä usko, äidin ja lapsen kuitenkin jotenkuten tuntien ja vuosikausia "samoissa piireissä" pyörineenä. Samanlaista se oli jo joskus armon vuonna 2005 perhekerhossa tuon poikalapsen kohdalla. Tyttölapsi onkin sitten iiiihana enkeli vaikka miten rääkyisi ja kiukkuaisi rattaissaan.
 
Tarkoitan siis sitä, että ymmärrän varsin hyvin etteivät äidit AINA jaksa ymmärtää loputtomiin lasta tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä mielestäni tarvitsekaan.

Minä esimerkiksi käyn joka päivä 4-vuotiaani kanssa noin tuhat neuvottelua, mikään ehdottamani asia ei hänelle käy ja jokainen lause tuntuu alkavan "ei kun...". Jossain vaiheessa päivää alkaa oikeasti turhauttaa keskustella yksinkertaisimmistakin asioista (esimerkiksi siitä, MIKSI pikkuveli 7kk on vauva eikä osaa odottaa nälkänsä kanssa).
 
Mä olin tollanen sillon kun olin vielä kotona lasten kanssa. Monta vuotta kotona seurana lähinnä vain lapset. Se oli niin kamalaa että niiden vuosien jälkeen olin toinen ihminen ja vaivoin järjissäni. Muutakin huonoa noihin vuosiin mahtui ja se lisäsi väsymystä ja stressiä, yleistä pahaa oloa joka purkautui valitettavasti lapsiin.
Kävin joskus perhekerhoissa ja puistoissa. Inhosin niitäkin, sitä ylitsepursuavaa vastenmielistä superäitiyttä jota ilma oli sakeanaan. Lasten takia kuitenkin kävin, hymyilin ja kiristelin hampaita. Julkisilla paikoilla en koskaan lapsille rähissyt (tosin hyvin harvoin oli tarvettakaan, osaavat vieraskoreuden... ) mutta kotona sitten korkojen kera purin väsymystäni ja turhautumista.
Töihinpaluu helpotti tilannetta valtavasti.
 
Se ON ikävän kuuloista. :| Totta kai kaikki on joskus väsyneitä ja silloin tulee ehkä tiuskittua lapsille, puolisolle tai muille perheenjäsenille, mutta kyllä lapsille tiuskiminen tuntuu olevan sallitumpaa, sekä omien vanhempien että vieraiden aikuisten osalta. Etenkin julkisella paikalla se on noloa lapselle. Aika harva kehtaisi esim. ystävälle tiuskaista kovaan ääneen keskellä kauppaa.
 
Viimeksi muokattu:
Tässä ilmiössä olen huomannut "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". ja en nyt tarkota mitään yksittäisiä skitsahduksia, mihin kaikki sorrumme. Mutta jos kertatoisensa jälkeen, erityisope kiljuu kaikkien kuullen naama punasena ohjeita lapselleen. Tai että joutua täytyy. Niin ei se paranna sitä tilannetta ainakaan.

Toisilla se hermo pettää todella heikosti, silloin olisi fiksuinta ennakoida mahdolliskuuksien mukaan aamukiireitä ym
 
Tunnistan tuosta ikävä kyllä itseänkin. En siltä osin, että taivastelisin jatkuvasti roskia
( vaikka ne minua ärsyttävätkin) tai päivittelisin toisten lasten puketumista - vaan siltä osin,
että taidan olla sellainen kiireessä kovin kielteisesti käskevä ja komentava äiti. :ashamed:
Se on väärin lapsiani kohtaan, ja yritän parantaa jatkuvasti tapojani ja oppia pois tuosta kielteisyyden ja kieltojen kehästä- se on väsymystä ja jonkinlaista tarvetta pitää lankoja käsissään, tilanteessa jonka kokee tukalaksi.Minä ahdistun aamuaikatauluista ja koen ne stressaviksi.. ajattelen, että olen jotenkin surkea, jos lapset myöhästyvät koulusta jne.
Olen hirveä kun on kiire. :ashamed:Tai oikeastaan ei välttämättä aina olisi edes kiire, mutta minä luon sen kiireen käytökselläni kun aloitan sen hoputtamisen ja hermoilemisen. Tiedän, että monissa tilanteissa saa vaan enemmän vahinkoa aikaan kun hoputtaa varsin verkkaista lasta. Pitäisi vaan itse huokaista ja pysyä rauhallusena. Mutta en suinkaan aina siihen kykene.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väsymys;25544291:
kiireinen elämänrytmi, väsymys ja stressi aiheuttavat kireää pipoa, mulla on nyt ihan hillitön stressi,väsymys ja kiire ja myönnän tiuskivani kaikille ympärilläni aina välillä, tiedän, että se on väärin, mutta en mahda sille mitään, yritän hengitellä syvään, laskea kymmeneen ja kaikkea muuta, mutta hetken kuluttua tulee taas jokin asia mille pitää tiuskia.. lapsista varmaan hirveää, puolisosta hirveää ja varmaankin muista ihmisistä ympärilläni.. mitenkä tästä pääsisi pois? ei tällähetkellä ainakaan mitenkään.. arki tuntuu loputtomalta puinnistelyltä ja kaikki asiat menevät pieleen, kun olettaa selviävänsä yhdestä vastoinkäymisestä niin johan jo toinen tulee eteen.

Jotenkin tutun kuulosta. Meillä ollu hirveitä muutoksia vähälle aikaa, jotka painaa mieltä matalaks, väsymys ja stressi. Kaverin kuolema, veljen vankilaan joutuminen, opiskeluitten loppuun jatkaminen, tyttären päivähoidon alottamisen kanssa oli episodia ja nyt asunnon kylpyhuoneessa home epäilys. Tyttö ollu viikon kipeenä ja yöt valvottu miehen kanssa, kun kumpikaan ei saa nukuttua kuin muutamia tunteja yössä. Ens viikon mittaan päästään tota home asiaa selvittämään ja jos, ei saada selvyyttä ja asiat ei hoidu ilman riitaa, niin sitten alkaa uuden asunnon etsintä. Nää kaikki yhdessä vaan saa pinnan kiristymään ja sitten, tulee tiuskittua vaikken pahaa tarkottaiska ja ikävä kyllä, myös tyttärelle olen tiuskinu :(. Oon pyrkiny myös selittämään miksi, äiti on kiukkunen ja miksi äiti tiuskii. Vaikkei ehkä ymmärtäiskä, mut saa myös siinä käytyä omaa mieltä läpi. Pyydän kuitenkin aina anteeks omaa käytöstä, niin mieheltä kuin tyttäreltä. Tänään ollu tosi kiva päivä ja sain työnnettyä mielestä kaikki ikävät asiat pois ja keskityin vaan ja ainoastaan mieheen ja tyttäreen.
 
en tiedä mistä johtuu. Tai no itsellä joskus kun meinaa päästä tilanne tuohon pisteeseen otan aikalisän ja lähden kävelylle yksin tai vaikka kauppaan. Sitten muutenkin keskityn omaan hyvinvointiin hetken niin jopas ei enää tarvi lapsille kiristellä.

Muistutuksena vaan sulle, että esim yksinhuoltajat ei voi noin vaan ottaa aikalisää, ja lähteä kävelylle. Kun ei voi tosiaan pieniä lapsia jättää yksin kotiin.
Että hermot voi joskus olla kireällä, kun siihen omaan hyvinvointiin ei ole MAHDOLLISUUKSIA panostaa. Että äläpä näsäviisastele. Kaikilla ei ole sama tilanne kuin sinulla.
 
pitääkö lapsille aina lässyttää,kyllä äiti odottaa kun nicopetteri tutkii maailmaa. Silloin lapsi määrää ja sanelee elämisen meininkin.
Ei nicojessica mene rikki vaikka sille sanookin napakasti mitä nyt tehdään.
 
[QUOTE="vieras";25543865]Luulis, että väsyneenä keskittäisi voimansa niihin olennaisiin asioihin ja ottaisi ihan rennosti vaan aina kun mahdollista...[/QUOTE]

Et vissiin koskaan siis ole ollut oikeasti todella väsynyt lapsesta huolehtiva vanhempi. Ei silloin analysoida ja olla pitkähermoisia.
 
En tahdo olla mikään seli-seli ihminen, mutta olen itse karjunut lapselle ihan väsymyksen ja loppuunpalamisen vuoksi.

Lapsella on neurologinen poikkeama, joka ei näy päällepäin. Hän on uskomattoman rasittava tämän vuoksi, mm. jankuttaa ja jää jumiin, unohtaa 90% asioista, omatoimisuus ja vaarantaju nolla jne. Yhdessä vaiheessa, kun emme vielä tienneet miksi hän käyttäytyy oudosti, en juuri muuta tehnyt kuin tiuskinut lapselle. :( Hän mm. laski yhtäkkiä irti kädestäni ja juoksi päin liikkuvaa autoa. Huusin kuin palosireeni ja lapsi säikähti sitä, pysähtyi viime hetkellä. Myöhemmin saman päivän aikana odotimme bussia ja poika sanoi menevänsä leikkimään autotielle. Huusin vaistomaisesti ihan helvetin kovaa että ET VARMASTI SAATANA MENE, SIELLÄ AUTOTIELLÄHÄN EI LEIKITÄ JA JÄÄT VIELÄ AUTON ALLE NIINKUIN AIEMMINKIN MEINASI KÄYDÄ. Lapsi loukkaantui ja alkoi itkemään, minua katsottiin kuin Saatanan jälkeläistä. Mutta eipä kukaan ollut näkemässä sitä aiemmin tapahtunutta.

Kiitos lapsen käytöksen, stressaavan elämäntilanteen (mm. kaksi muuttoa lyhyen ajan sisään) ja uusiutuvan masennukseni, olen joskus nähnyt vain mustaa. Silloin jokainen roska puistossa, itsekäs kanssaihminen bussissa jne. ärsyttää ja olen siitä myös pitänyt meteliä, toivoessani että jokin muuttuisi.
 
Mä olen kovaääninen ja lapset joutuu kans mulle huutamaan aika lujaa kun en kuule toisella korvalla mitään....joskus turhaudun ulkona kun en kuule vaikka lapsi yrittää miten saada asiaa sanottua minulle :( tosin en lapselle siitä kärttyile vaan totean tiukasti, että äiti ei kuule mitään, että sano myöhemmin....
 
Veikkaan väsymystä ja sitä yleistä tympääntymistä siihen kotiäitinä oloon. Kun tuntee olevansa velvoitettu hoitamaan ne muksut kotona itse vaikka hampaat irvessä, eikä uskalla viheltää peliä poikki: mä en jaksa, lapset hoitoon ja itse alan tekemään elämälläni jotain muuta päiväsaikaan. Ja se mitä te näette siellä perhekerhossa on pienen pieni osa siitä perheen elämästä. Se äiti on voinut valvoa koko yön huutavan lapsen kanssa ja viereen tunkevien taaperoiden ja aamulla on jo tapeltu 100 ja yhdestä asiasta uhmaikäisen kanssa jnejne. Mulla on helppo lapsi ja mun on helppo olla aina iloinen ja pirteä, mutta esim. töissäni lastenhoitajana olen ollut välillä totaalisen uupunut joihinkin lapsiin, jotka ei olekkaan niin helppoja. Ja se työpäivä sentään kestää vaan 8 tuntia, mietinkin joskus millaista niillä perheillä on kotona... huh!
 
vaikea sitä ulkopuolisen on tietää mitä kotona on tapahtunut. Esim. meidän kahdella isommalla on nyt sellainen vaihe, että kotona kiukutellaan ihan kaikesta, kitinää, marinaa, huutoa ja tappelua. vauva valvottaa ja tukiverkkoja ei ole. kaiken teen noiden tappelevien lasten kanssa ja raahaan pientä mukana. Siinä ei jaksa hirveän positiivinen, kannustava olla, kun muksut tapelleet koko päivän ja sitten lähdetään kauppareissulle. Tosin pärjään kyllä, mutta kyllä hermot on välillä kireällä. Varsinkin kun kaikki on yhtä räpeltämistä. Komennan, että kaikki pysyy järjestyksessä ja muista se voi näyttää, että lapseni ovat hirmu kiltisti, mutta kyllä oma äiti huomaa milloin jotain voisi tapahtua/on tapahtumassa.

Onneksi näitä päiviä on harvassa, mutta tällä hetkellä liian usein.
 
Mä olin ennen ton tyylinen. Mun oli paha olla; huono liitto, univelkaa kamalasti, joka aamu herätessä mietin et olis jo ilta. Lasten hoito (kolme alle kouluikäistä joita hoidan kotona) oli yhtä pakkopullaa enkä siitä jaksanut paljon huumoria repiä. Yritin komentelemalla ja tiukilla säännöillä pitää paketin kasassa että itselläni olis ollu vähän helpompaa.

Nyt olen eronnut ja asun yksin lasten kanssa. Miehen mukana lähti iso taakka olkapäiltä. Olen saanut myös nukkua enemmän kun en imetä enää yöllä. Olen iloisempi ja onnellisempi kuin moneen moneen vuoteen ja olen myös alkanut nauttia lapsistani eri tavalla. Jaksan touhuta niiden kanssa enemmän ja nykyään näen ns. metsän puilta. Teen asioita hymyillen. Elämä tuntuu pitkästä aikaa ihanalta =) Enkä enää ole niin tiukka lasten kanssa. Olen huomannut että ajatusmallini on muuttunut. Enää ei ole niin kamalaa vaikka lapset vähän kiukkuaa tai maito kaatuu. Toki vaadin lapsia edelleen tottelemaan mutta teen sen ystävällisesti ja hymyillen. Huumorilla.
 

Yhteistyössä