V
"vieras"
Vieras
Heikot ja vahvat signaalit
Sananvapauden nimissä suolletaan nykyään ilmoille aivan mitä mieleen juolahtaa. Mikä pahinta, internetin keskustelupalstojen suvaitsemattomuus on jo levinnyt arkielämän kanssakäymiseen. Onneksi nykynuoriso vaikuttaa olevan avarakatseisempaa kuin edelliset sukupolvet, kirjoittaa Pauliina Susi vuoden kirjailijapuheenvuorossa.
OUTI PYHÄRANTA HS
He seisoivat rannassa hämmentyneinä eivätkä voineet käsittää, mitä tapahtui. Vastarannalta kuului huutoa, kirkumista, itkua. Ja olivatko nuo todella laukauksia, jotka kajahtelivat veden pintaa pitkin?
Ja sitten he huomasivat uimarit, kymmenet päät, jotka nousivat ja laskivat aaltojen mukana.
He ehkä epäröivät. He varmasti pelkäsivät, myös omasta puolestaan. Silti he tekivät sen: irrottivat veneet mökkirantojensa laitureista ja käynnistivät perämoottorit. He ohjasivat veneensä kohti meressä räpiköiviä, epätoivon ja pakokauhun vallassa Utøyan saarelta pois pyrkiviä nuoria.
Luodit piiskasivat vettä ympärillä, kun he kiskoivat heitä vedestä, kylmäntokkuraisia, monet haavoittuneita. He ottivat heitä kyytiin niin monia kuin mahtui ja kuljettivat heidät mantereelle turvaan. Vain palatakseen hakemaan lisää nuoria, ja lisää.
He tekivät kuten pitikin: nopeasti, määrätietoisesti ja viisaasti, ilman että kukaan käski. He onnistuivat pelastamaan merestä ainakin 250 nuorta, jotka ampuja olisi tappanut, jos olisi ehtinyt, ja joista monista viileä merivesi, uupumus ja paniikki olisivat tehneet selvän ennen kuin viranomaiset olisivat lopulta ehtineet apuun.
Tavalliset ihmiset. Tavalliset norjalaiset sinä heinäkuun lopun perjantaina, jona ei pitänyt tapahtua mitään tavallisesta poikkeavaa. Ei mitään tällaista. He olivat inhimillisiä. He olivat rohkeita. Heidän ajattelemisensa saa minut joka kerran itkemään.
Tämän muistan vuodesta 2011. Tämän haluan muistaa erityisesti. Heidät.
Tulevaisuudentutkijat puhuvat heikoista signaaleista. Ne ovat nykyhetkessä jo pilkahtelevia, mutta helposti huomaamatta jääviä vihjauksia merkittävistä muutoksista, jotka ovat vasta tuloillaan yhteiskunnassa, kulttuurissa, taloudessa tai vaikkapa vapaa-ajan käytössä.
Heikon signaalin havaitseminen ja siihen tarttuminen juuri oikealla hetkellä voi olla suuren nosteen alku vaalityötä tekevälle poliitikolle tai start up -yrityksen perustajalle. Heikko signaali kertoo, mitä äänestäjät tai asiakkaat pian haluavat, vaikka nämä itse eivät vielä osaakaan pukea sitä sanoiksi.
Mistä heikon signaalin tunnistaa? Se on usein jotakin kummallista, oudosti häiritsevää. Jotain mitä ehkä ohimennen päivitellään tuttujen kesken. Monissa yrityksissä heikkoja signaaleja etsitään järjestelmällisesti, sillä niiden ymmärtäminen on kilpailuetu tulevaisuuden markkinoilla.
Usein myös kirjailija tai muu taiteentekijä osuu heikkoon signaaliin, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja teos, joka vaatii ehkä usean vuoden työn, valmistuu parahiksi, kun heikko signaali on jo muuttumassa vahvaksi, täydeksi todellisuudeksi.
Vielä tämän vuoden alussa suunnittelin romaania, joka sijoittuisi lähitulevaisuuteen. Mietiskelin, millainen maailmastamme tulisi, jos kaikkialle muuallekin leviäisi puhetapa, joka on viime vuosina vallannut niin monet internetin keskustelut. Kirjailijana ja myös toimittajana olen sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaja. Silti ihmettelin, miksi juuri netti sai olla areena, jolla muun ihmiselämän säännöt eivät päde. Miksi netti oli paikka, jossa huono käytös on yleinen käytäntö ja jossa muiden ihmisten tai ihmisryhmien panetteluun tai suoranaiseen uhkailuun ei voisi tai muka edes saisi puuttua? Eihän netti ole mikään muusta elämästä irrallinen saareke.
Tuntui vain ajan kysymykseltä, milloin vieraille huutelu, vastaantulijoiden herjaus ja töniminen leviäisivät myös kaduille, kauppakeskuksiin ja kulkuvälineisiin.
Mutta minun ei tarvinnut kuin katsella ympärilleni, kun tajusin olevani pahasti myöhässä.
Se oli jo tapahtunut.
Toivoisin, ettei minun tarvitsisi sanoa tätä. Uskon, että keväisten eduskuntavaalien tulos vaikutti tapahtuneeseen paljon. Perussuomalaisten vaalivoitto johtui ainakin puolueen puheenjohtajan mukaan ennen muuta äänestäjien pettymyksestä ja epäluottamuksesta EU:ta kohtaan.
Mutta samalla vaalivoiton mandaatilla tuntuivat monet tekevän itselleen oikeutetuksi silkan huonon käytöksen. Pahimmillaan rikoksen tunnusmerkit täyttävän rasistisen toiminnan.
Niille, jotka puhuvat suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden puolesta, on keksitty pilkkanimi: kukkahattutäti. Niitä, jotka sanovat vastaan, syytetään suvaitsemattomuudesta suvaitsemattomia kohtaan. Saivartelusta on tullut uusi kansallisurheilu.
Heikot signaalit eivät enää ole heikkoja.
Haluan muistaa erään toisenkin yksityiskohdan, joka liittyy Oslon ja Utøyan saaren surmiin. Ajatuksen, jonka sanoin ääneen uutisen kuultuani ja jonka myös joku järkyttynyt oslolainen lausui Helsingin Sanomien haastattelussa: "Onneksi surmaaja kuitenkin oli norjalainen."
Vastakkainasetteluilta vältyttiin. Hirmutöiden herättämä viha jäi sittenkin toisarvoiseksi. Kansa saattoi keskittyä suremiseen, yhdessä.
Tällaisestakin pitää olla nykypäivänä kiitollinen. Ettei tarvitse, ainakaan tällä kertaa, pelätä "omien" vastaiskua, joka aloittaisi koston kierteen.
Muistatteko netiketin? Sen verkkokeskustelua edistävän hyvän käytöksen ohjeistuksen, jota kaikkien takavuosina odotettiin noudattavan.
"Varmista, että viestisi liittyy ryhmän aiheeseen. Älä lähetä samaa viestiä tarpeettoman moneen ryhmään. Ole kohtelias ja ystävällinen, äläkä tarkoituksella provosoi riitoja tai hauku muita keskustelijoita."
Internetin alkuaikoina muut keskustelijat vielä jaksoivat näpäyttää niitä, jotka eivät netikettiä noudattaneet. Niin, kuka vielä muistaa: keskustelu. Se on sellaista, jossa esitetään väitteitä ja vastaväitteitä ja pyritään johonkin tulokseen, vähintäänkin toisen osapuolen tarkoitusperien ymmärtämiseen. Kuulostaako muinaiselta?
Paljon on muuttunut viime vuosien aikana. Järjellinen, maltillinen keskustelu tuntuu kokonaan siirtyneen suljettuihin ryhmiin, asiaankuulumattomien ulottumattomiin, salasanojen taakse. Niissä väittelytkin käydään yleensä rakentavassa hengessä. Johtuneeko siitä, että useimmissa esiinnytään omalla nimellä, joskus kasvoillakin.
Facebook on oma lukunsa. Siellä ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa, jota ei varta vasten ole hyväksynyt kaverikseen. Naamakirjassa ei sovi rettelöidä, siellä tykätään oikein urakalla kaikesta kivasta vastaan tulevasta, paijataan ja rapsutellaan muita, kehutaan ja leikitään yhdessä.
Kaikki siis hyvin? Ei todellakaan.
Kun vain samoista asioista kiinnostuneet, valmiiksi samanhenkisesti ajattelevat ihmiset keskustelevat keskenään, eriytymisen vaara on suuri.
Samantekevää, onko kiinnostuksen kohteena ranskalainen keittiö, perinnekäsityöt, pörssisijoittaminen tai räjähteet. Oma maailmankuva vahvistuu ja kapenee. Helposti unohtuu, että on myös muunlaisia ihmisiä, muunlaisia näkemyksiä, muunlaisia todellisuuksia.
Porukalla, joka sulkee muut pois, on tapana tiivistyä, alkaa pitää omaa asiaansa ainoana oikeana, ruokkia keskinäistä kiihkomieltä.
Ajattelen jälleen Utøyaa, nyt sen joukkomurhaajaa, joka sairaassa ylemmyydentunnossaan näki oikeudekseen päättää muiden elämästä ja kuolemasta. Juuri omiin intresseihinsä liittyvistä ryhmistä hänkin haki hankkeilleen henkistä tukea ja koki sitä myös saavansa.
Meillä Suomessa on tästä omat surulliset esimerkkimme.
Verkon keskustelukulttuurin toinen ääripää ovat sitten kaikille avoimet keskustelut. Niissä mellastetaan ja möykätään oikein urakalla.
Synkkyys, yksisilmäisyys ja katkeruus, joka viesteistä hyökyy, on lannistavaa. Uuvuttavaa. Mikä vihan ja ennakkoluulojen vyöry. Eikä suinkaan tarvitse hakeutua mihinkään anonyymien käyttäjien "darknetteihin". Tai edes Hommafoorumin tapaiselle sivustolle, jolla sentään yritetään pitää yllä asiallista keskustelua ja jolla erilaisetkin äänet yhä pääsevät esiin.
Riittää, että avaa vaikkapa Helsingin Sanomien verkkosivut ja klikkaa auki jonkin uutiskeskustelun, lähes minkä hyvänsä. Keskusteluketju etenee samoin, aiheesta riippumatta.
Räikeää provosointia, raivostuneita vastahyökkäyksiä. Tahallista väärin ymmärtämistä. Saivartelua toisarvoisilla pikkuseikoilla, sanamuodoilla ja nyansseilla. Merkitysten kääntämistä nurin kurin. Asiattomia välihuutoja. Ennakkoluulojen vahvistamista. Kaiken tuomitsemista, mikä voisi vaatia rippusenkin aikaa, vaivaa, ymmärrystä, avarakatseisuutta, omasta poterosta ylös kurkistamista.
Yllättävän moni tuntuu nojautuvan ajatukseen, että mitään parannuksia vaikkapa jonkin ihmisryhmän tilanteeseen ei saisi tehdä, ennen kuin kaikkien muiden kaikki entiset ongelmat on ratkaistu. Silti mihinkään ei pitäisi käyttää rahaa tai energiaa.
Ihmisiä, jotka saavuttavat jotakin tai edes yrittävät jotakin uutta, parjataan. Toisten hyviin tarkoituksiin ei uskota. Salaliittoja, kähmintöjä ja sensuuriyrityksiä nähdään tai ollaan näkevinään kaikkialla. Uhkailu ja solvaukset selitellään ironiaksi ja huumoriksi, kun niistä joku harvoin, yhä harvemmin, jaksaa tai uskaltaa älähtää.
Sananvapauden nimissä suolletaan ilmoille aivan mitä mieleen juolahtaa. Se, joka uskaltaa toivoa keskusteluun malttia ja tolkkua, nimetään diktatuurin kannattajaksi. "Jos sensuuria kaipaat, muuta Kiinaan."
On vaikea mitenkään uskoa, että kaikki kirjoittajat olisivat tosissaan. Useimmat saanevat kieroa tyydytystä sanailustaan, pitävät sitä ehkä sysimustana viihteenä. Olen huolissani siitä, että kaikki eivät heidän heittojaan vitseiksi ymmärrä. Ja siitä, että verkon keskustelutavoista tulee osa todellisuuttamme. Ne vaikuttavat siihen, miten totumme puhuttelemaan ja kohtelemaan toisiamme ja mitä toisistamme ajattelemme.
Ne muovaavat koko maailmankuvaamme.
Kirjoitan nyt tähän, vuoden viimeiseen paperilehteen musteella painettavaksi ja koteihin tilausmaksua vasten jaettavaksi kovan faktan, jota Helsingin Sanomien vakiolukijat ja ehkä tekijätkään eivät aina muista: harvalle alle 30-vuotiaalle tulee tilattava sanomalehti kotiin. Useimmat lukevat uutisensa verkosta lyhyinä, taustoittamattomina versioina ja siihen perään ne polveilevat kommenttiketjut, joiden kirjoittajilla ei ole asiasta yhtään enempää tietoa kuin uutisesta irtoaa, vaikka äkkinäisiä mielipiteitä totisesti riittääkin.
Sanomalehtiin tulee ensi vuoden alussa vielä yhdeksän prosentin korotus arvonlisäveron myötä. Monessa keskituloisessakin taloudessa pohditaan, kannattaako lehti yhä tilata. Niillä, joiden talous on tiukoilla, lehti on usein ensimmäisten pois siivottavien menoerien joukossa.
Luokka- ja tuloerot ohjaavat, millaisen tiedon pariin kukin meistä hakeutuu tai päätyy. Mitä maailmasta ja toisistamme saamme tietää ja miten siihen suhtaudumme.
Kansa jakautuu näinkin.
Olen lukenut nettikeskusteluja paljon. Liikaakin. Hyvin harvaan olen osallistunut tai edes halunnut osallistua enkä suinkaan usko olevani ainoa. Olen varma siitä, että vaikka kirjoittaisin mitä, saisin viestini perään liudan ilkkuvia, sanojani ja henkilöäni ja ennen kaikkea tarkoitusperiäni vääristeleviä kommentteja.
Olen menettänyt uskoni siihen, että kukaan edes haluaisi kommentoida avoimin mielin sitä, mitä yritän sanoa. Mitä siis saavuttaisin?
Sitä paitsi haluan suojella itseäni. Epämääräinen pelontunne kaihertaa minua jo tätä kirjoittaessani, samantapainen kuin jos kulkisin yksin öisen puiston laitaa. Kuka tarkkailee minua pimeydestä valmiina hyökkäämään kimppuuni, kun selkäni käännän? En ole ollenkaan yhtä rohkea kuin norjalaiset mökkiläiset.
Kuinka monen muun ajatuksen sama pelko lamaannuttaa ja pysäyttää sormet näppäimistöllä?
Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.
Haluaisin olla ajattelematta heitä. En pysty. Aina kun kirjaudun verkkoon, näen, että he ovat siellä taas. Tartuttamassa toivottomuutta, tukahduttamassa toistenkin aloitteellisuutta "ei kuitenkaan kannata" -asenteella, kaivamassa yksinäisiä poteroitaan aina vain syvemmiksi. He vaivaavat minua. Keitä he oikein ovat, mitkä heidän todelliset motiivinsa ovat?
Kysyn suoraan: Keitä te olette? Onko teitä paljonkin, vai vain pieni äänekkäiden ja vikkeläsormisten joukko? Mikä teitä yhdistää, tai yhdistääkö mikään? Miksi olette niin täynnä raivoa, niin katkeria, niin kielteisiä, niin vailla toivoa? Mitä teiltä puuttuu? Ja ennen kaikkea, miksi ette tee rakentavia ehdotuksia, toimi itsenne ja toisten parhaaksi?
Huomaan, että kielteisyydellä on taipumus tarttua. Siksi muotoilen viimeisen kysymykseni ystävälliseksi kehotukseksi: mitäpä jos kokeilisitte ensi kerralla tehdä jonkin rakentavan ehdotuksen.
Kuka huomasi pienen uutisen Suomesta tältä syksyltä: nuorisotutkija Tapio Kuuren mukaan nuorten alakulttuurien rajat ovat hälvenemässä. Nykynuoret sietävät enemmän erilaisuutta ja ovat suvaitsevaisempia. Nekin jotka kuuluvat johonkin alakulttuuriin, vaikka hevareihin, gootteihin tai skeittareihin, kertovat siirtyvänsä tarpeen mukaan joustavasti eri kaveriporukoiden ja tyylisuuntien välillä.
Yksilöllisyys on trendikästä, eikä internetin ja liikkuvuuden aikakaudella kenenkään ole pakko laumaantua niiden kanssa, jotka sattuvat asumaan samoilla kulmilla. Yhdentekevä nollauutinen? Ei minusta, sillä muistan 1970- ja 1980-lukujen nuorten tarkat reviirirajat, punkkareiden ja rokkareiden ja eri lähiöiden jengien väliset tappelut mitä äärettömän turhaa ja keinotekoista vastakkainasettelua ja vihannostatusta, kuin harjoitteluna aikuisuutta varten.
Ehkä tämä uutinen oli heikko signaali, merkki siitä että nuori sukupolvi on edes hiukan edellistä viisaampi ja avarakatseisempi. Niin haluan uskoa.
Kirjoittaja (synt. 1968) on vantaalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista uusin, Nostalgia, ilmestyi vuonna 2010.
Sananvapauden nimissä suolletaan nykyään ilmoille aivan mitä mieleen juolahtaa. Mikä pahinta, internetin keskustelupalstojen suvaitsemattomuus on jo levinnyt arkielämän kanssakäymiseen. Onneksi nykynuoriso vaikuttaa olevan avarakatseisempaa kuin edelliset sukupolvet, kirjoittaa Pauliina Susi vuoden kirjailijapuheenvuorossa.
OUTI PYHÄRANTA HS
He seisoivat rannassa hämmentyneinä eivätkä voineet käsittää, mitä tapahtui. Vastarannalta kuului huutoa, kirkumista, itkua. Ja olivatko nuo todella laukauksia, jotka kajahtelivat veden pintaa pitkin?
Ja sitten he huomasivat uimarit, kymmenet päät, jotka nousivat ja laskivat aaltojen mukana.
He ehkä epäröivät. He varmasti pelkäsivät, myös omasta puolestaan. Silti he tekivät sen: irrottivat veneet mökkirantojensa laitureista ja käynnistivät perämoottorit. He ohjasivat veneensä kohti meressä räpiköiviä, epätoivon ja pakokauhun vallassa Utøyan saarelta pois pyrkiviä nuoria.
Luodit piiskasivat vettä ympärillä, kun he kiskoivat heitä vedestä, kylmäntokkuraisia, monet haavoittuneita. He ottivat heitä kyytiin niin monia kuin mahtui ja kuljettivat heidät mantereelle turvaan. Vain palatakseen hakemaan lisää nuoria, ja lisää.
He tekivät kuten pitikin: nopeasti, määrätietoisesti ja viisaasti, ilman että kukaan käski. He onnistuivat pelastamaan merestä ainakin 250 nuorta, jotka ampuja olisi tappanut, jos olisi ehtinyt, ja joista monista viileä merivesi, uupumus ja paniikki olisivat tehneet selvän ennen kuin viranomaiset olisivat lopulta ehtineet apuun.
Tavalliset ihmiset. Tavalliset norjalaiset sinä heinäkuun lopun perjantaina, jona ei pitänyt tapahtua mitään tavallisesta poikkeavaa. Ei mitään tällaista. He olivat inhimillisiä. He olivat rohkeita. Heidän ajattelemisensa saa minut joka kerran itkemään.
Tämän muistan vuodesta 2011. Tämän haluan muistaa erityisesti. Heidät.
Tulevaisuudentutkijat puhuvat heikoista signaaleista. Ne ovat nykyhetkessä jo pilkahtelevia, mutta helposti huomaamatta jääviä vihjauksia merkittävistä muutoksista, jotka ovat vasta tuloillaan yhteiskunnassa, kulttuurissa, taloudessa tai vaikkapa vapaa-ajan käytössä.
Heikon signaalin havaitseminen ja siihen tarttuminen juuri oikealla hetkellä voi olla suuren nosteen alku vaalityötä tekevälle poliitikolle tai start up -yrityksen perustajalle. Heikko signaali kertoo, mitä äänestäjät tai asiakkaat pian haluavat, vaikka nämä itse eivät vielä osaakaan pukea sitä sanoiksi.
Mistä heikon signaalin tunnistaa? Se on usein jotakin kummallista, oudosti häiritsevää. Jotain mitä ehkä ohimennen päivitellään tuttujen kesken. Monissa yrityksissä heikkoja signaaleja etsitään järjestelmällisesti, sillä niiden ymmärtäminen on kilpailuetu tulevaisuuden markkinoilla.
Usein myös kirjailija tai muu taiteentekijä osuu heikkoon signaaliin, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja teos, joka vaatii ehkä usean vuoden työn, valmistuu parahiksi, kun heikko signaali on jo muuttumassa vahvaksi, täydeksi todellisuudeksi.
Vielä tämän vuoden alussa suunnittelin romaania, joka sijoittuisi lähitulevaisuuteen. Mietiskelin, millainen maailmastamme tulisi, jos kaikkialle muuallekin leviäisi puhetapa, joka on viime vuosina vallannut niin monet internetin keskustelut. Kirjailijana ja myös toimittajana olen sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaja. Silti ihmettelin, miksi juuri netti sai olla areena, jolla muun ihmiselämän säännöt eivät päde. Miksi netti oli paikka, jossa huono käytös on yleinen käytäntö ja jossa muiden ihmisten tai ihmisryhmien panetteluun tai suoranaiseen uhkailuun ei voisi tai muka edes saisi puuttua? Eihän netti ole mikään muusta elämästä irrallinen saareke.
Tuntui vain ajan kysymykseltä, milloin vieraille huutelu, vastaantulijoiden herjaus ja töniminen leviäisivät myös kaduille, kauppakeskuksiin ja kulkuvälineisiin.
Mutta minun ei tarvinnut kuin katsella ympärilleni, kun tajusin olevani pahasti myöhässä.
Se oli jo tapahtunut.
Toivoisin, ettei minun tarvitsisi sanoa tätä. Uskon, että keväisten eduskuntavaalien tulos vaikutti tapahtuneeseen paljon. Perussuomalaisten vaalivoitto johtui ainakin puolueen puheenjohtajan mukaan ennen muuta äänestäjien pettymyksestä ja epäluottamuksesta EU:ta kohtaan.
Mutta samalla vaalivoiton mandaatilla tuntuivat monet tekevän itselleen oikeutetuksi silkan huonon käytöksen. Pahimmillaan rikoksen tunnusmerkit täyttävän rasistisen toiminnan.
Niille, jotka puhuvat suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden puolesta, on keksitty pilkkanimi: kukkahattutäti. Niitä, jotka sanovat vastaan, syytetään suvaitsemattomuudesta suvaitsemattomia kohtaan. Saivartelusta on tullut uusi kansallisurheilu.
Heikot signaalit eivät enää ole heikkoja.
Haluan muistaa erään toisenkin yksityiskohdan, joka liittyy Oslon ja Utøyan saaren surmiin. Ajatuksen, jonka sanoin ääneen uutisen kuultuani ja jonka myös joku järkyttynyt oslolainen lausui Helsingin Sanomien haastattelussa: "Onneksi surmaaja kuitenkin oli norjalainen."
Vastakkainasetteluilta vältyttiin. Hirmutöiden herättämä viha jäi sittenkin toisarvoiseksi. Kansa saattoi keskittyä suremiseen, yhdessä.
Tällaisestakin pitää olla nykypäivänä kiitollinen. Ettei tarvitse, ainakaan tällä kertaa, pelätä "omien" vastaiskua, joka aloittaisi koston kierteen.
Muistatteko netiketin? Sen verkkokeskustelua edistävän hyvän käytöksen ohjeistuksen, jota kaikkien takavuosina odotettiin noudattavan.
"Varmista, että viestisi liittyy ryhmän aiheeseen. Älä lähetä samaa viestiä tarpeettoman moneen ryhmään. Ole kohtelias ja ystävällinen, äläkä tarkoituksella provosoi riitoja tai hauku muita keskustelijoita."
Internetin alkuaikoina muut keskustelijat vielä jaksoivat näpäyttää niitä, jotka eivät netikettiä noudattaneet. Niin, kuka vielä muistaa: keskustelu. Se on sellaista, jossa esitetään väitteitä ja vastaväitteitä ja pyritään johonkin tulokseen, vähintäänkin toisen osapuolen tarkoitusperien ymmärtämiseen. Kuulostaako muinaiselta?
Paljon on muuttunut viime vuosien aikana. Järjellinen, maltillinen keskustelu tuntuu kokonaan siirtyneen suljettuihin ryhmiin, asiaankuulumattomien ulottumattomiin, salasanojen taakse. Niissä väittelytkin käydään yleensä rakentavassa hengessä. Johtuneeko siitä, että useimmissa esiinnytään omalla nimellä, joskus kasvoillakin.
Facebook on oma lukunsa. Siellä ei tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa, jota ei varta vasten ole hyväksynyt kaverikseen. Naamakirjassa ei sovi rettelöidä, siellä tykätään oikein urakalla kaikesta kivasta vastaan tulevasta, paijataan ja rapsutellaan muita, kehutaan ja leikitään yhdessä.
Kaikki siis hyvin? Ei todellakaan.
Kun vain samoista asioista kiinnostuneet, valmiiksi samanhenkisesti ajattelevat ihmiset keskustelevat keskenään, eriytymisen vaara on suuri.
Samantekevää, onko kiinnostuksen kohteena ranskalainen keittiö, perinnekäsityöt, pörssisijoittaminen tai räjähteet. Oma maailmankuva vahvistuu ja kapenee. Helposti unohtuu, että on myös muunlaisia ihmisiä, muunlaisia näkemyksiä, muunlaisia todellisuuksia.
Porukalla, joka sulkee muut pois, on tapana tiivistyä, alkaa pitää omaa asiaansa ainoana oikeana, ruokkia keskinäistä kiihkomieltä.
Ajattelen jälleen Utøyaa, nyt sen joukkomurhaajaa, joka sairaassa ylemmyydentunnossaan näki oikeudekseen päättää muiden elämästä ja kuolemasta. Juuri omiin intresseihinsä liittyvistä ryhmistä hänkin haki hankkeilleen henkistä tukea ja koki sitä myös saavansa.
Meillä Suomessa on tästä omat surulliset esimerkkimme.
Verkon keskustelukulttuurin toinen ääripää ovat sitten kaikille avoimet keskustelut. Niissä mellastetaan ja möykätään oikein urakalla.
Synkkyys, yksisilmäisyys ja katkeruus, joka viesteistä hyökyy, on lannistavaa. Uuvuttavaa. Mikä vihan ja ennakkoluulojen vyöry. Eikä suinkaan tarvitse hakeutua mihinkään anonyymien käyttäjien "darknetteihin". Tai edes Hommafoorumin tapaiselle sivustolle, jolla sentään yritetään pitää yllä asiallista keskustelua ja jolla erilaisetkin äänet yhä pääsevät esiin.
Riittää, että avaa vaikkapa Helsingin Sanomien verkkosivut ja klikkaa auki jonkin uutiskeskustelun, lähes minkä hyvänsä. Keskusteluketju etenee samoin, aiheesta riippumatta.
Räikeää provosointia, raivostuneita vastahyökkäyksiä. Tahallista väärin ymmärtämistä. Saivartelua toisarvoisilla pikkuseikoilla, sanamuodoilla ja nyansseilla. Merkitysten kääntämistä nurin kurin. Asiattomia välihuutoja. Ennakkoluulojen vahvistamista. Kaiken tuomitsemista, mikä voisi vaatia rippusenkin aikaa, vaivaa, ymmärrystä, avarakatseisuutta, omasta poterosta ylös kurkistamista.
Yllättävän moni tuntuu nojautuvan ajatukseen, että mitään parannuksia vaikkapa jonkin ihmisryhmän tilanteeseen ei saisi tehdä, ennen kuin kaikkien muiden kaikki entiset ongelmat on ratkaistu. Silti mihinkään ei pitäisi käyttää rahaa tai energiaa.
Ihmisiä, jotka saavuttavat jotakin tai edes yrittävät jotakin uutta, parjataan. Toisten hyviin tarkoituksiin ei uskota. Salaliittoja, kähmintöjä ja sensuuriyrityksiä nähdään tai ollaan näkevinään kaikkialla. Uhkailu ja solvaukset selitellään ironiaksi ja huumoriksi, kun niistä joku harvoin, yhä harvemmin, jaksaa tai uskaltaa älähtää.
Sananvapauden nimissä suolletaan ilmoille aivan mitä mieleen juolahtaa. Se, joka uskaltaa toivoa keskusteluun malttia ja tolkkua, nimetään diktatuurin kannattajaksi. "Jos sensuuria kaipaat, muuta Kiinaan."
On vaikea mitenkään uskoa, että kaikki kirjoittajat olisivat tosissaan. Useimmat saanevat kieroa tyydytystä sanailustaan, pitävät sitä ehkä sysimustana viihteenä. Olen huolissani siitä, että kaikki eivät heidän heittojaan vitseiksi ymmärrä. Ja siitä, että verkon keskustelutavoista tulee osa todellisuuttamme. Ne vaikuttavat siihen, miten totumme puhuttelemaan ja kohtelemaan toisiamme ja mitä toisistamme ajattelemme.
Ne muovaavat koko maailmankuvaamme.
Kirjoitan nyt tähän, vuoden viimeiseen paperilehteen musteella painettavaksi ja koteihin tilausmaksua vasten jaettavaksi kovan faktan, jota Helsingin Sanomien vakiolukijat ja ehkä tekijätkään eivät aina muista: harvalle alle 30-vuotiaalle tulee tilattava sanomalehti kotiin. Useimmat lukevat uutisensa verkosta lyhyinä, taustoittamattomina versioina ja siihen perään ne polveilevat kommenttiketjut, joiden kirjoittajilla ei ole asiasta yhtään enempää tietoa kuin uutisesta irtoaa, vaikka äkkinäisiä mielipiteitä totisesti riittääkin.
Sanomalehtiin tulee ensi vuoden alussa vielä yhdeksän prosentin korotus arvonlisäveron myötä. Monessa keskituloisessakin taloudessa pohditaan, kannattaako lehti yhä tilata. Niillä, joiden talous on tiukoilla, lehti on usein ensimmäisten pois siivottavien menoerien joukossa.
Luokka- ja tuloerot ohjaavat, millaisen tiedon pariin kukin meistä hakeutuu tai päätyy. Mitä maailmasta ja toisistamme saamme tietää ja miten siihen suhtaudumme.
Kansa jakautuu näinkin.
Olen lukenut nettikeskusteluja paljon. Liikaakin. Hyvin harvaan olen osallistunut tai edes halunnut osallistua enkä suinkaan usko olevani ainoa. Olen varma siitä, että vaikka kirjoittaisin mitä, saisin viestini perään liudan ilkkuvia, sanojani ja henkilöäni ja ennen kaikkea tarkoitusperiäni vääristeleviä kommentteja.
Olen menettänyt uskoni siihen, että kukaan edes haluaisi kommentoida avoimin mielin sitä, mitä yritän sanoa. Mitä siis saavuttaisin?
Sitä paitsi haluan suojella itseäni. Epämääräinen pelontunne kaihertaa minua jo tätä kirjoittaessani, samantapainen kuin jos kulkisin yksin öisen puiston laitaa. Kuka tarkkailee minua pimeydestä valmiina hyökkäämään kimppuuni, kun selkäni käännän? En ole ollenkaan yhtä rohkea kuin norjalaiset mökkiläiset.
Kuinka monen muun ajatuksen sama pelko lamaannuttaa ja pysäyttää sormet näppäimistöllä?
Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.
Haluaisin olla ajattelematta heitä. En pysty. Aina kun kirjaudun verkkoon, näen, että he ovat siellä taas. Tartuttamassa toivottomuutta, tukahduttamassa toistenkin aloitteellisuutta "ei kuitenkaan kannata" -asenteella, kaivamassa yksinäisiä poteroitaan aina vain syvemmiksi. He vaivaavat minua. Keitä he oikein ovat, mitkä heidän todelliset motiivinsa ovat?
Kysyn suoraan: Keitä te olette? Onko teitä paljonkin, vai vain pieni äänekkäiden ja vikkeläsormisten joukko? Mikä teitä yhdistää, tai yhdistääkö mikään? Miksi olette niin täynnä raivoa, niin katkeria, niin kielteisiä, niin vailla toivoa? Mitä teiltä puuttuu? Ja ennen kaikkea, miksi ette tee rakentavia ehdotuksia, toimi itsenne ja toisten parhaaksi?
Huomaan, että kielteisyydellä on taipumus tarttua. Siksi muotoilen viimeisen kysymykseni ystävälliseksi kehotukseksi: mitäpä jos kokeilisitte ensi kerralla tehdä jonkin rakentavan ehdotuksen.
Kuka huomasi pienen uutisen Suomesta tältä syksyltä: nuorisotutkija Tapio Kuuren mukaan nuorten alakulttuurien rajat ovat hälvenemässä. Nykynuoret sietävät enemmän erilaisuutta ja ovat suvaitsevaisempia. Nekin jotka kuuluvat johonkin alakulttuuriin, vaikka hevareihin, gootteihin tai skeittareihin, kertovat siirtyvänsä tarpeen mukaan joustavasti eri kaveriporukoiden ja tyylisuuntien välillä.
Yksilöllisyys on trendikästä, eikä internetin ja liikkuvuuden aikakaudella kenenkään ole pakko laumaantua niiden kanssa, jotka sattuvat asumaan samoilla kulmilla. Yhdentekevä nollauutinen? Ei minusta, sillä muistan 1970- ja 1980-lukujen nuorten tarkat reviirirajat, punkkareiden ja rokkareiden ja eri lähiöiden jengien väliset tappelut mitä äärettömän turhaa ja keinotekoista vastakkainasettelua ja vihannostatusta, kuin harjoitteluna aikuisuutta varten.
Ehkä tämä uutinen oli heikko signaali, merkki siitä että nuori sukupolvi on edes hiukan edellistä viisaampi ja avarakatseisempi. Niin haluan uskoa.
Kirjoittaja (synt. 1968) on vantaalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista uusin, Nostalgia, ilmestyi vuonna 2010.
