Huh!

[vieras]

No joo, huomasin tuossa äskettäin, että kun ajattelin tyttärieni elämää aikuisena, huomasin toivovani, että ehkä olisi kiva, että eivät perustaisi perhettä. Opiskelisivat ja eläisivät itselleen, tekisivät rahaa.

Siis on vaan niin kovaa iänikuista raatamista tämä äidin elämä. Miksi tämä menee raskaammaksi kun kasvavat? Luulin ennen lapsia että menee toisinpäin, mutta itse olen nauttinut vauva-ajasta ja pikkulapsiajasta täysillä, nyt kun ovat vähän isompia, alkaa vähitellen stressata, kun huomaa, että työn määrä kasvaa. Pyykit, sotkut, ainainen ruoanlaitto.

(ehkä työelämä olisi hyvä ajatus, joo, mutta entäs jos jo ennen työn alkua tuntee itsensä henkitoreissa olevaksi ihmisen raadoksi? Mitä tulee työnteosta jos on jo puolikuollut? Tuleeko siitä mitään?)

 

[vieras]

Heh! Olen ainoa, joka toivoo lapsillensa elämää ilman perhettä. Joo, ei kai ollenkaan fiksua. Taidan olla ainoa väsynyt äiti.

 

[MySelene]

oon huomannu myös sen että raskausaika on ollu kelpoin aika. huoli kesvaa koko ajan. pelottaa tulevaisuus. tunne ettei osaa suojella lapset. ne menee kouluun, itsenäistyy. maailmassa on niin paljon pahaa. oon varmaan heikko ihminen koska en usko että selviäisin jos jotain pahaa tapahtuis.

 

[MorbidMama]

Joo, ne asiat mihin menee energiaa vaan muuttaa muotoaan...se alituinen 'kasvattaminen' rassaa hermoja..kokoaikainen jankuttaminen, toisitko lautasen tiskipöydälle, pesepä kädet jne. HUOH! Mutta sitäpä tämä on ja mulla on mennyt aikani tän asian oivaltamiseen, pikkuhiljaa olen alkanut sen jopa hyväksyä....
En usko et toivon lapsille kuitenkaan elämää ilman perhettä. Olenhan miekii saanut lapset suht vanhana ja sitä ennen olen kyllä kerennyt elää itsekkäästi ittelleni, matkustellen ja opiskellen.

Eli vaikka nyt rankkaa onkin, niin elämä on vaan..noh..täydempää! Levollisempaa! Tää on nyt tässä! =)