huono suhde

[Myy]

Täällä varmaankin on aika paljon uusissa suhteissa elävien asioita mutta laitanpa vaikka vain esimerkiksi oman vanhani.

On tullut nimittäin sellainen ikävä asia eteen että kun minulla ja miehelläni ei oikestaan ole yhteistä elämää eikä yhteisiä intressejä niin tässä elämänvaiheessa kun on syntynyt jo oma uusi sukupolvi , eli olen mummi , on tämä mieheni ja minun suhteeni aika ikävä asia.

Näin kauan on yhdessä eletty mutta oikeastaan vain siitä syystä että minä olen jaksanut ja kestänyt.

Nyt kun syntyi ensimmäinen lasten lapsi olen aika harmissani siitä että me emme pysty yhdessä olemaan se turvallinen/harmooninen ja ihana mummila minne on mukava tulla. Sellaisessa sain itse aikoinaan käydä(kahdessakin isän ja äidin puolelta).

Mies kun ei ole ikinä välittänyt kodista eikä kodin kunnosta ja siis sikäli meillä on kaikki rempallaan ja sekös minua sapettaa. Haluaisin vihdoin edes mummi-iässä että koti on kunnossa ja järjestyksessä. Haluaisin keskittyä lapsen lapseeni vaan kuinka harhailee mieleni. Ärsyttää että tässä iässä ei koti ole sellainen kuin sen haluaisin olevan ja mies ei muuta kuin edelleen keskittyy vain autoihin ja kaikkeen moottorilla toimivaan.
Aikoinaan pyysin kasvimaapalstaa raivaamaan ,siihenkin kun olisi jyrsijä( huu moottorilla toimiva ) ollut onnen omiaan avuksi. Ei mies suostunut moiseen , liian kallis sillä autoihin ( romusellaisiin) meni niin paljon rahaa.

Minua ärsyttää nykyään niin paljon tämä asia että oikeasti olen harkinnut eroa , näin kypsemmällä iällä. En kestä ajatusta että minä olen edelleen se meistä joka pitää huolen perheen asioista ja nyt siis myös on meistä ainut joka välittää oikeasti lapsen lapsestakin.
Mieluummin asun sitten yksin ja hyvillä mielin otan vastaan omat lapseni ja lapsenlapseni. Mieheni ärsyttävä ""sivullinen rooli"" kaikkeen alkaa todella ottaa kaaliin ja aion antaa hänen tuntea mitä on OIkEA sivullisen rooli.

Nim. pottuuntunut mummi.

 

[Sanni]

Luin tekstisi kahteen kertaan ja huolella. - Kuin kuvajainen omasta elämästäni, erotuksella,etten ole avl:ssa. Kuitenkin yhteistä asumista jne. pitkälle toistakymmentä vuotta. On tavallaan ""kasaantunut""huusholliin kaikenlaista yhteistä mutta aika ja kaksinkeskeinen ajankäyttö on minimaalinen. Olen myös mummi mutta hän ei ole tullut vielä vaariksi. -On hänen lapset ja minun lapset. (voisipa olla vielä hänen ja minun lapsetkin,joita suhteen alussa halusin,onneksi ei ole/ei tullut)Näin ajattelen nyt tuosta aiheesta, otaen nykytilanteen huomioon.
Olen miettinyt mummolan merkitystä nykyajan lapselle,yleensäkin. Liittäen siihen vielä sen n. 50-60 luvun aitouden. Elää maalaiselämää, josta nuo ""oikeat"" mummolat löytyivät. Eipä silti. Oikea mummola on aina sielä missä rakkaus on ja että nuo pienet jälkeläisemme voivat sitä meistä itselleen ammentaa. Kuin myös, olen huomannut,kuinka paljon itse heitä rakastan. En kadehdi heidän osaansa,jotka eivät jostain syystä voi lähestyä lapsenlapsiaan. Se tuo arvaamattoman paljon uuden laista rikkautta elämään, mitä ennen ei osanut kuvitellakaan. Lapsen läsnäolo.Viaton,avoin katse, tuhannet kysymykset, riehakkaat leikit, mitä minä nyt tekisin-kysymykset. Miksi emme voi ottaa näitä hetkiä häneltä vastaan. Miksi emme itse voisi olla läsnä. Vanhemmilla henkilöillä(isovanhemmat) on jo (pitäisi olla)varaa antaa henkistä aikaansa heille vointiensa mukaan, ja mahdollisuuksien kylläkin.
Minunkaan asuinpaikkani ei ole naisen näkökulmasta toimiva. Ilmapiiri aistittavissa, - outo, kohtaamisissa. Tuttavan tuttava oli kiinnittänyt myös huomiotaan. Kauhistuin,näinkö selvästi elämäämme voi lukea kun vieraat sen kerran astuvat taloon.Ne ovat olleet iselleni käsittämätön seikka viimeisinä vuosina. Olen parhaani yrittänyt tehdä ja tiedän , puolison elämään tietyiltä osin tullut raskaita vaikeuksia mutta sanoisin, elämää se sekin on. Ei taloudellisia huolia kuitenkaan.
Tässä vaiheessa minulla on myös ajatus tulevasta. En tunne tarvetta polttaa siltoja takana mutta siirryn elämään, muualle. - Meillä on vain yksi elämä ja jos emme vaali sitä se kuihtuu ja kuolee pois. Joten, meitä tarvitaan ja me tarvitsemme toisiamme/muita, mutta sen toteutumiseen tarvitsemme puolin ja toisin aidon tahdon.

 

[myös mummi]

meillä suhde kyllä toimii mutta mieheni suhde lapsen lapsiin on kyseenalainen.
Hän ei oikein näytä tunteitaan.(on jäyhä pohjalainen) Tiehän kyllä hänen pitävän lapsista ja usein hän keskustelee niistä kanssani. Kyselee olenko soitellut, mitä kuuluu jne. Itse kuitenkin soittaa vain jos on asiaa.
Toisaalta häntä jo vanhemmalla iällä rasittaa se lasten aiheuttama melu, (jos kaiki 4 lasten lasta ovat meillä yhtäaikaa koko viikonlopun) sillä kun olemme kaksin meillähän on aika hiljaista.

 

[tuleva mummo]

Minun äitini, lasteni mummi, ei ole koskaan halunnut hoitaa lapsiani, hänen ainoita lapsen lapsiaan. Yh:na olen yksin kasvattanut omani aikuisiksi ilman mummoja, vaareja tai setiä, tätejä, isästä puhumattakaan.

Tässä on se huono puoli, että kun kohta itse tulen mummoksi luulen takertuvani liikaa lasteni ja lapsenlapseni elämään, sillä he ovat kaikki mitä minulla on, tai on ollut vuosikausiin.

Pitäisi varmaan hankkia oma elämä,mutta ei sitä osaa, kun sitä ei ole koskaan ollut, enkä kaipaa muita, kuin lapsiani...

Yrittäkää te hoitaa parisuhdettanne kaieksta huolimatta. Lapset ovat vain lainaa. Kumppani on se kenen kanssa vietetään koko loppuelämä.

 

[sanni]

On monen laisia perhe koostumuksia. Tiedän kokemuksesta yksinäisen yksinhuoltajan arjen koettelemukset lapsikatraan kanssa. Itselläni oli eräs läheinen ,joka puuttui kaikkeen sairaan omistushaluisesti. Mielestäni elimme normaalia elämää, ei ollut väkivaltaa,alkoholiongelmia tms. joka olisi ollut vaaratekijänä. Toimeentulo oli niukkaakin niukempaa, aina kuitenkin selvisin. Ja tuo kyttääjä eijättänyt rauhaan. Jota kyllä muutkin ihmettelivät.
Ajat vaihtuivat ja oli ymmärretävä lasten aikuistuessa,että lentävät pesästä pois mutta palaavat jos heidän omaan elämäänsä on jäänyt hyvää tuosta yksinkertaisesta, ilman mukavuuksia, puhumattakaan ylellisyyksistä tarjoavasta kodistaan. Edelleen läheisen seurailut ahdistivat mieltäni, koska puuttui heidän harjoitellessaan omien siipien kantamista-seikkoihikin. Kuitenkin lapsista, yksi toisensa jälkeen, he oivalsivat samaan aikaan kasvukivuistaan huolimatta, yhteiskunnan vaatimukset/velvoitteet, sopeutuen kukin tavallaan niihin. Siinä vaiheessa olin totalisen yksin. Aika oli raskas mutta opin noina vuosina elinkaaremme moninaisuutta.
- Tässä elämästäni vain eräs vaihe.
Nyt iloitsen lapsistani. Lapsen lapsista. He pitävät usein yhteyttä. Jokunen tuttavakin kyselee. On kaksi ystävää. Viihdyn kodissani, jota olen kokoamassa nyt itseäni varten. Se tulee olemaan myös mummola. Tuttavilleni kohtauspaikka, jossa viihdytään yhdessä.