Toisethan suree tosiaan vasta vaikka puolen vuoden tai vuodenki päästä. Kukin vähä omalla ajallaan. Toiset kaipaa sikana sit tekemistä siihen aikaan, toiset lamaantuu sängyn pohjalle. Kumpikaan itse asiassa ei ole hyvä tyyli, joku tosta keskeltä ois hyvä. Mutta ei sille tilanteelle mitään voi, ei sitä järjellä paljon ajatella! Vaikka yrittäiski. Sitten vielä sekin, että surutyö voi vaihdella eri ihmisen mukaan. Kumppanin kuolema voi olla hyvin erilainen surukokemus kuin vaikkapa oman äidin kuolema tms.
Mutta se on vaarallista, että pitäisi ihannoida kun toinen jaksaa, vaikka ois kuinka rikki! Eli pitäisi jotenkin tunnistaa, milloin toinen tarvitsee sen levon..moni ei sitä tunnista.