Ihastumisesta, rakastumisesta, "tyytymisestä vähempään"..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Mörkö"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

"Mörkö"

Vieras
Ajattelin vain olisiko täällä muita samassa tilanteessa olevia?

Tapasin jokunen aika sitten miehen, pidän hänestä ja tulemme hyvin juttuun. Ja nyt siis tapailemme. Mutta nyt mua on ruvennut mietityttämään koko homma. Kun tuntuu etten ole rakastanut, enkä ihastunut. Vain hieman tykästynyt. Hän on mielestäni ihan ok:n näköinen, ei kuitenkaan normaalia miesmakuani. Vaikutuksen minuun teki alunperin hänen avoimuutensa.

Ajattelen häntä kyllä pienellä lämmöllä kun emme ole yhdessä. Mutta mitään palavaa tunnetta en koe. Enkä oikeastaan kaipaa häntä kun olemme erillämme.

Seksi hänen kanssaan pelaa hyvin, parhaiten.

Voiko rakastumisen tunne tulla myöhemmin? Perhosia vatsaan jne.. Vai haaskaanko vain molempien aikaa?

Tavallaan tuntuu tällä hetkellä että jos ottaisin hänet, tyytyisin vähempään, vaikka hänestä pidänkin. Kaipaan kuitenkin tunnetta että sukat pyörisi jalassa.
 
no se ihastumisen tunne, perhoset vatsassa jne katoaa yleensä alkuhuuman hävittyä
ja koskapa nuo tunteet yleensä saavat ihmiset ohittamaan ne ikävät viat toisessa niin sen alkuhuuman jälkeen voi käydä niin ettei suhteesta tule mitään..
jos siis juttu toimii toisen kanssa ja luonteilta/tavoiltanne ja mieltymyksiltänne sovitte toisillenne niin mieluummin tasainen tunne kuin hetken huuma joka katoaa
 
Meillä oli ehkä niin. Tultiin tosi hyvin juttuun, pystyin olemaan täysin oma itteni, mutta ei oltu kaveripohjalla. Mulla ei tullut missään vaiheessa semmosta perhosia vatsassa - rakastumista, tää on järkevää rakkautta. Ja kummankin kokeneena. Tää on parempaa :)
 
itselleni on tärkeää, että se sukkien pyörimis vaihe on alussa ollut. On ihana muistella, miten hulluna joskus olin tuohon ihmiseen. Se kantaa arjessakin, vaikka nykyisin ollan tällainen vanha pari.
 
Mulla oli exän kanssa just noin... Hän oli aivan ihana ihminen ja tosi hyvä ja kiltti mulle, minkä vuoksi aloinkin hänen kanssaan seurustella. Kipinää vaan ei oikein koskaan ollut, ja vaikka meidän suhde oli hyvä ja tasapainoinen ja olimme onnellisia, kaipasin vaan aina jotain muuta. Asiaan tietty vaikutti sekin, että olin 16-vuotias kun alettiin seurustella...

Oltiin yhdessä kuusi vuotta ja sitten lopulta erottiin, mun tahdostani. Ero oli kova paikka hänelle (ja toki mullekin), mutta nykyään ollaan hyviä ystäviä. Nyt olen miehen kanssa, jonka kanssa kyllä kipinöi ja joka on saanut mut alusta saakka hullaantumaan ihan täysin. Hänen kanssaan on ollut omat ongelmansa, mutta silti tää rakastumisen tunne on jotain ihan mieletöntä ja just sitä mitä kaipasin ja mitä en tuntenut exän kanssa saavani. Rakastin häntä kyllä PALJON ja rakastan vieläkin, kuin ystävää. Se ei vaan riittänyt mulle.

Riippuu varmaan ihan ihmisestä, toimiiko homma vai ei. Varmasti ne tunteet syvenee ajan kanssa ja voitte olla onnellisia. Itse olen ehkä kuitenkin vähän sellainen romantikko taivaanrannanmaalari, että kaipasin niitä ilotulituksia ja perhosia liikaa. Toiset taas osaa ehkä käsitellä näitä asioita enemmän järjellä. Ja varmasti iällä ja elämänkokemuksellakin on merkitystä sen suhteen, osaako olla tyytyväinen mukavaan ja sujuvaan yhdessäoloon ja kumppanuuteen. Mä olen vielä liian nuori ja naivi ja kaipaan elokuvarakkautta. :D
 

Yhteistyössä