M
-Merika-
Vieras
kuinka musta tuntuu päiväpäivältä enempi siltä, että iso osa ihmisistä on liian itsekkäitä. yritän olla suvaitsevainen ja ymmärtäväinen,mutta kerta toisensa jälkeen saan pettyä. enkä vain yhteen ihmiseen, vaan useisiin.
onko vika mussa? koitanko olla liian puhdas sydämminen ja ajattelen aivan liikaa muita?
mielestäni pärjään tässä elämässä hyvin, olemalla kohtelias, avulias, pidän lupauksista kiinni, (jos lupaan jotain, en peru vaikka eteeni tulisi samalle päivällä paljon mielekkäämpi meno) kuuntelen ja kommentoi, olen kiinnostunut ja aidosti halukas tietämään mitä toiselle kuulu, en juorua, vaikka asiat olisikin arkipäiväisiä, (jokainen kertokoot itse, niin hyvät, kun ikävät asiat) jos saan jotain, haluan antaa vastalahjan, jos toinen kustantaa jotain (mm.bensat) haluan maksaa puolet tai tarjota matkan seuraavalla kerralla, jos huomaan, että joltakin henkilöltä vain otetaan ja otetaan, annan omistani vaikka joutuisinkin luopumaan mm.omasta ajastani. Minulla tulee huonomieli ja huono omatunto, jos en toimisi noin. Miksi niin harvalle tulee? vai tuleeko, mutta sitä ei kerrota ja toimintaa ei voi muuttaa, syystä että? ymmärtäisin, jos puhuttaisiin teini-ikäisistä, mutta puhun ihan aikuisista ihmisistä.
Saan itseni kuullostamaan itsekkäältä haukkuessani muita, mutta se on vain näemmä totuus, josta on pakko voida sanoa (ääneen en voi sanoa, se loukkaisi). mietin mistä tää johtuu. onko nykymaailmassa oltava kylmä ja kova, jotta pärjää? ajateltava aina ensin itseä ja sitten lopuilla vasta muita. mielestäni pärjään kyllä ihan hyvin. ei minua kukaan pääse hyväksi käyttämään (sellaisia ihmisiä en katso seurassani kauaa). VAI (eniten mietin tätä!) onko ihmiset niin hyväsydämmisiä rakkaimmilleen/läheisimmilleen ja siksi ei riitä resursseja enää muille? mistä sitten tulee sanonta-ystäviä ei ole koskaan liikaa?
ajatusleikkiä:
jos lupaat työkaverillesi tulla lauantaina hänen luo syntymäpäiväkahville klo.14 ja tuoda mukanasi pikkusuolaista, koska kaverisi aikoo tehdä kakun. Ja paras ystäväsi soittaa sinulle lauantaina klo.11,itkee puhelimeen ja sanoo, että kaipaa halauksia ja olkapäätä, kun mies jätti hänet viime yönä. mitä teet?
mä uskallan väittää, että menisin kahville minne olen ensin luvannut mennä ja sanon ystävälleni tulevani hänen luo sen jälkeen (Perun vaikka aikomukseni lähteä illalla salille yksin). Puhun hänen kanssa vaikka puhelimessa ennen tuota 14 tai menen käymään pikasesti siellä ensin, jos ehdin. Mutta en peruisi kahvittelua vaikka ennemmin haluaisin mennäkkin ystäväni luo, eikä kahville meno enää kiinnostaisi juurikaan, kun on itselläkin pahamieli ystävän puolesta.
mistä sellasia ihmisiä sitten voisi löytää lisää, joilla olisi vielä resursseja olla oikeasti ystävä? vai onko jokaisella oikeus olla vain yksi-kaksi ystävää?
onko vika mussa? koitanko olla liian puhdas sydämminen ja ajattelen aivan liikaa muita?
mielestäni pärjään tässä elämässä hyvin, olemalla kohtelias, avulias, pidän lupauksista kiinni, (jos lupaan jotain, en peru vaikka eteeni tulisi samalle päivällä paljon mielekkäämpi meno) kuuntelen ja kommentoi, olen kiinnostunut ja aidosti halukas tietämään mitä toiselle kuulu, en juorua, vaikka asiat olisikin arkipäiväisiä, (jokainen kertokoot itse, niin hyvät, kun ikävät asiat) jos saan jotain, haluan antaa vastalahjan, jos toinen kustantaa jotain (mm.bensat) haluan maksaa puolet tai tarjota matkan seuraavalla kerralla, jos huomaan, että joltakin henkilöltä vain otetaan ja otetaan, annan omistani vaikka joutuisinkin luopumaan mm.omasta ajastani. Minulla tulee huonomieli ja huono omatunto, jos en toimisi noin. Miksi niin harvalle tulee? vai tuleeko, mutta sitä ei kerrota ja toimintaa ei voi muuttaa, syystä että? ymmärtäisin, jos puhuttaisiin teini-ikäisistä, mutta puhun ihan aikuisista ihmisistä.
Saan itseni kuullostamaan itsekkäältä haukkuessani muita, mutta se on vain näemmä totuus, josta on pakko voida sanoa (ääneen en voi sanoa, se loukkaisi). mietin mistä tää johtuu. onko nykymaailmassa oltava kylmä ja kova, jotta pärjää? ajateltava aina ensin itseä ja sitten lopuilla vasta muita. mielestäni pärjään kyllä ihan hyvin. ei minua kukaan pääse hyväksi käyttämään (sellaisia ihmisiä en katso seurassani kauaa). VAI (eniten mietin tätä!) onko ihmiset niin hyväsydämmisiä rakkaimmilleen/läheisimmilleen ja siksi ei riitä resursseja enää muille? mistä sitten tulee sanonta-ystäviä ei ole koskaan liikaa?
ajatusleikkiä:
jos lupaat työkaverillesi tulla lauantaina hänen luo syntymäpäiväkahville klo.14 ja tuoda mukanasi pikkusuolaista, koska kaverisi aikoo tehdä kakun. Ja paras ystäväsi soittaa sinulle lauantaina klo.11,itkee puhelimeen ja sanoo, että kaipaa halauksia ja olkapäätä, kun mies jätti hänet viime yönä. mitä teet?
mä uskallan väittää, että menisin kahville minne olen ensin luvannut mennä ja sanon ystävälleni tulevani hänen luo sen jälkeen (Perun vaikka aikomukseni lähteä illalla salille yksin). Puhun hänen kanssa vaikka puhelimessa ennen tuota 14 tai menen käymään pikasesti siellä ensin, jos ehdin. Mutta en peruisi kahvittelua vaikka ennemmin haluaisin mennäkkin ystäväni luo, eikä kahville meno enää kiinnostaisi juurikaan, kun on itselläkin pahamieli ystävän puolesta.
mistä sellasia ihmisiä sitten voisi löytää lisää, joilla olisi vielä resursseja olla oikeasti ystävä? vai onko jokaisella oikeus olla vain yksi-kaksi ystävää?
