Ikuinen seurustelu

[vierailija]

Kaikki mielipiteet arvokkaita, positiiviset/negatiiviset, oman kokemuksen, jonkun tutun puolesta tai vaikka vaan lukemisesta heränneen intuition. Eli miehen kanssa ollaan seurusteltu 9 vuotta. Paljon puhuttu lapsista, yhteisestä kodista ja tulevaisuudesta. Kuitenkin puheet jää puheiksi ja tällä hetkellä ihan jo iän puolesta perheenlisäys olisi aika pian ajankohtaista. Itselleni kihloihin meno olisi tärkeää ennen tätä. Mies olisi valmis yrittämään lasta ensi vuonna, kihloihin kuitenkin haluaisi mennä vasta joidenkin vuosien päästä(muutaman?). Yhdessäkään ei siis vielä edes asuta. Mitä ajattelisitte tällaisessa tilanteessa?

 

[vierailija]

Jätä se mies ja hanki oma elämä. Mies ei ole ilmeisesti kovinkaan tosissasi kanssasi. Totuus vaan sattuu.

 

[vierailija]

Vaihda nyt äkkiä mieheen, joka haluaa lapsia.

 

[vierailija]

Kukaan alle 40
hyvännäköinen
ei nakkaa pskaakaan
mstn muusta kuin
lihasta these days.
Koska ---?
Niin. Tiedätte.

Thrill of the chase.
Dopamine rush.
D-äppi > loputon
karkkikauppa.

Epävakaa talous.
Ei työtä. Ei lapsia.

Tästä saisi opuksen.
En nyt enempää.

 

[vierailija]

Kaikkia mahdollisia skenaarioita tässä olen ehtinyt miettimään jo, että ei asiat muiden sanomana sen enempää satuttaa. Lähinnä tässä yrittää miettiä ihan jo vaikka mielenkiinnosta, miksi sitoutuminen muuten niin arvoitus, mutta lapsen yrittäminen olisi sovittavissa. Ja tälläisestä tilanteesta kaipaisin ajatuksia. Vai olenko ainut ihminen maailmassa, joka kokee tällaista? Se miten suhteelle tästä edespäin käy, en kuitenkaan tarvitse apua.

 

[heltsuli]

Kerron ihan vain oman kokemuksen. Ollaan viisi vuotta oltu parisuhteessa, saman katon alla asuttu 4.5 vuotta. Esikoisemme syntyi puoli vuotta sitten. Itselleni on kova pala purtavaksi ettei mies halu kanssani naimisiin eikä kihlatkaan ole ok. Kerran sain vastaukseksi ''sun kuuluu olla äiti ja TYTTÖYSTÄVÄ''. Mietin vain kuka haluaa olla ikuinen tyttöystävä. En ainankaan minä! Oletan et ajatus malli kumpuaa hänen kotoansa, hänen vanhempansa eivät ole hänen syntymämän jälkeen asuneet saman katon alla tai olleet koskaan kihloissa, puhumattakaan naimisissa. Häneltä löytyy vielä nuorempikin veli ja silloinkaan vanhemmat eivät ole asuneet yhdessä. Nuorempi veli kosi viime vuonna puolisoansa ja heilläkin vähän yli puoli vuotias, häät he aikovat tanssia ensi kesänä. Heillä on seurustelua vielä vähemmän takana, tämäkään ei kannustanut minun kosintaa.

Meillä oli ennen raskautta puhetta kihloista ja kerroin myös et haluan naimisiin. Haluan olla se tasavertainen puoliso ja äiti, ydinperhe yms. Kihloista oli puhe et ennen lapsen syntymää ollaan kihloissa ja se oli silloin keskustelun lomassa miehelle ok, mieluiten myös naimisissa. Mut ei, meillä onkin äpärä. Lapsen yritys venyi ja venyi, kun olin jo raskaana ja otin kosinnan puheeksi sain vastauksen ettei hän tiennyt et yritykseen menisi näin kauan aikaa. Kihlat jäi. Ehdotin vielä ristiäispäivään nopeaa vihkimistä ei käynyt. Minulle tämä olisi ollut kauhea vaihtoehto, mut ajattelin et tulen puoliksi vastaan ja luovun kirkkohäistä. Enää en ole puhunut kihloista tai naimisiin menosta, ei hän niitä halua. Hämmentää vain miksi kelpaan lapsien tekoo, mut en tasa-arvoisaksi puolisoksi. Tämän johdosta pidin lapsen nimestä kiinni ja hän sai minun sukunimeni. Kyllähän se riipaisee ettei kelpaa kumppanille tasa-arvoisaksi puolisoksi.

Tämän oman kokemuksen perusteella, epäilen teidän parisuhteen laitaa. Pitkän ajan olette seurustelleet ja yhteenkään ette ole vielä kerenneet muuttamaan. Eihän minulla ole oikeutta ''tuomita'' ketään tai mitää muutakaa, itse sinä päätöksesi teet. Jos nyt muutatte yhteen, tuleeko se toimimaan? Miksi ette ole jo aiemmin muuttaneet saman katon alle? Haluaako mies pitää ovea raollaan vai muuten vain sitoutumis kammoinen?

 

[vierailija]

@heltsuli
Olipa ihana nähdä sinun vastaus, vaikka paha mieli tuli millaisessa tilanteessa itsekkin sopeudut elämään. Väkisin jättää alemmuuden tunteen kun omat haaveet (ja teillä jopa aiemmin yhteisinä sovitut suunnitelmat) jaa toteutumatta. Miten tämä kaikki on muuttanut parisuhdettanne vai koetko, että asia on käsitelty ja valitset jatkaa näin ilman että siinä kärsii onnellisuutesi?

Se tässä meidän tilanteessa ihmetyttää myös, kun olen luullut (ja jopa ääneen sanoittanut) että sitoutuminen on MINULLE vaikeaa. Syystä, että on huonoja aikaisempia kokemuksia sekä parisuhteessa todella paljon asioita, jotka ovat heikentäneet turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta. Mutta kuitenkin nyt jo jonkun aikaa olemme molemmat olleet tietoisia, että itse en ainakaan asioita estele vaan ennemminkin haluan kulkea johonkin suuntaan. Yhteen muutto olisi kaikin puolin järkevää ja paljon ollaan minun luona, joten en usko, että yhteiselo voisi yllättää suuresti.

Alan kallistua siihen suuntaan, että joko tässä tosissaan on suuri ongelma toisen henkilön aikaan saamattomuus tai sitten kyse on vielä syvemmistä ongelmista. Kuitenkin miehen puheet ovat ihan toista ja vaikka olen yrittänyt näistä asioista keskustella, en saa mitään uutta vastausta mihinkään. Asioita ei vain tapahdu ja keskustelut sivuutetaan ja sitten arki jatkuu. Ainut mikä on muuttunut niin oma ajattelumaailmani, se että elämää ei kannata lahjoittaa toiselle yksipuolisesti eikä aikaa myöskään ole loputtomiin.

 

[vierailija]

Kaikki mielipiteet arvokkaita, positiiviset/negatiiviset, oman kokemuksen, jonkun tutun puolesta tai vaikka vaan lukemisesta heränneen intuition. Eli miehen kanssa ollaan seurusteltu 9 vuotta. Paljon puhuttu lapsista, yhteisestä kodista ja tulevaisuudesta. Kuitenkin puheet jää puheiksi ja tällä hetkellä ihan jo iän puolesta perheenlisäys olisi aika pian ajankohtaista. Itselleni kihloihin meno olisi tärkeää ennen tätä. Mies olisi valmis yrittämään lasta ensi vuonna, kihloihin kuitenkin haluaisi mennä vasta joidenkin vuosien päästä(muutaman?). Yhdessäkään ei siis vielä edes asuta. Mitä ajattelisitte tällaisessa tilanteessa?

Sinua roikutetaan, lapsesi taitaa jäädä syntymättä. Vaihtamalla paranee. Tai vaikka ihan yksin jos uskallat. Joka tapauksessa miehesi ei vaikuta kunnon mieheltä.