Ikuisuusongelmako?

[Turhautunut]

Mietin sitä perinteistä aihetta -parisuhdetta..sen elinkaarta ja vaiheita..miksi hitossa sen on oltava aina niin vaikeeta. Onko koskaan mahdollista että jokin suhde voisi olla lähellä täydellisyyttä..että toista rakastaisi vuodesta toiseen ja haluaisi..onko koskaan mahdollista olla tyytyväinen ja onnellinen edes hieman pitempään kuin lyhyen hetken..

Tuntuu että kolmekin vuotta suhteessa ois kuin 30 vuotta ois eletty-nythän pitäisi olla vielä ruusuja eikä risuja..mutta ei..tylsää kuin mikä..kumpikaan ei kykene tekemään asioille kai mitään vaikka puhutaan, tai siis minä puhun..ja yritänkin vähäsen..Alkaa olemaan luovutus. Mutta tulee mieleen että käykö aina näin..uudestaan ja uudestaan..että koskaan ei tule hyvää vastaan, että koko elämän saat taistella siitä että suhde toimisi, että rakkaus säilyisi jne..

Nyt joku tietysti haluaa sanoa se on elämää vaan ja realismia..joo maanpinnalla olen tosi vakaasti kyllä. Mietin kovasti kyllä mitä tehdä..elämässä,suhteessa..koska haluan lapsia en voi yksin elää, mutta en halua elää suhteessakaan joka ei tyydytä ..

 

[mies]

""mutta en halua elää suhteessakaan joka ei tyydytä ..""

Minusta sinulla on tekemistä itsesi kanssa. Täydellistä ihmistä ei ole olemassa ja jos olisi, niin mistä hän sinut löytäisi. Elämäsi asenne voi olla perustyytymätön. Haetaan vikoja. Toinen pitää hyväksyä virheineen. Anteeksi voi antaa ja oikeastaan pitääkin. Ehdottomuudet eivät sovi parisuhteeseen.

 

[Veera]

Olet aivan oikeassa pohtiessasi, että koko elämän saa taistella, että suhde toimii. Se on sitä parisuhteen hoitamista. Tai sitä ikuista tasapainottelua oman elämän ja yhteisen elämän välillä. Toiseen ei voi ripustautua ja luulla, että hän tekee sinut onnelliseksi. Itse on otettava vastuu omasta onnellisuudestaan. Kahlil Gibranin moneen kertaan siteerattu runo tammesta ja sypressistä, jotka eivät viihdy toistensa varjossa, mutta seisovat silti rinnakkain ja yhdessä, on ihan oikeasti toimiva parisuhde-ohje, mutta niin hurjan hankala elää todeksi.

 

[Inhorealisti]

Jos kuvittlee, etta toinen puolisko tekisi parisuhteesta ja elamasta onnellisen, saa vaihtaa kumppania ja pettya lapi elamansa. Kylla se onnellisuus on loydettava ihan itse, vaikka sopiva kumppani onkin siina suureksi avuksi.

Kun vain ihmisilla olisi malttia etsia sita oikeaa. Tata palstaa lukemalla ei voi kuin hammastella, miten epasuhtasia pareja maailma on taynna. Tosin elama netin ulkopuolella ei nayta ihan nain lohduttomalta.

Miten ihmeessa ihmiset jaksavat odottaa parempaa huomista mustasukkaisten, vakivaltaisten, alkoholistejen, pornovaurioisten ja pettavien kumppaneidensa rinnalla? Kai se jaaminen sitten on niin paljon helpompaa, mutta eihan se siita pelkastaan valittamalla parane.

 

[Kokenut]

Olen elänyt koko ikäni eli 16-vuotiaasta tänne 33 ikävuoteen asti jonkun miehen kyljessä. No, olin kyllä välillä sinkkuna miesten välissä, mutta enpä montakaan kuukautta. Vakavia suhteita on ollut neljä ja viidennessä olen nyt. Lisäksi on mahtunut joukkoon useampia suhteen yritelmiä. Yhden asian olen oppinut: vain minä olen vastuussa omasta onnellisuudestani. Jos jään odottelemaan toisen esim. muuttuvan, niin sahaan oman onnellisuuteni oksaa oikein urakalla. Juoppoa, narkkaria, väkivaltaista, sairaan mustasukkaista, pettävää, valetelevaa tai kommunikointikyvytöntä tunnekylmää miestä en katselisi minäkään, mutta muuten olen alkanut ajatella, että toinen on mitä on ja minä olen mitä olen. Ja jos meillä on kivaa yhdessä, niin se riittää. Yhden suhteen pistin poikki, kun elämä tuntui niin tasapaksulta, tylsältä eikä ollut yhteistä puhuttavaa. Jälkeenpäin tajusin, että en itsekään ollut sen parempi siinä suhteessa, vaan odotin suu auki kuin pikkulintu että minulle olisi annettu. Yksi miehistä oli kai ns. elämää suurempi rakkaus. En ole kai vieläkään päässyt hänestä täysin yli, vaikka olenkin jo uudessa suhteessa eli välillä suren että erosimme ja mietin, mikä kaikki meni pieleen. Mutta tässä ja nyt on hyvä. Mieheni on tavallinen perusmies, hyvä ja luotettava, haluaa hyvää minulle ja itselleen, tervepäinen ja rehellinen, hellä ja hyvä keskustelija. Mutta ei se ilmaiseksi tule. Itse olen suhteessamme vastuussa siitä, että kunnioitan häntä ja itseäni ja haluan meille hyvän elämän.

 

[Ap]

Puhut järkeviä kyllä..juuri sitähän se on -tavallisia ihmisiä me kaikki kuitenkin ollaan..mitään ihmieden prinssiä ei ole eikä tule kuin saduissa. JOtenkin sitä kuvitteli hieman nuorempana parisuhteen ja elämän olevan toisenlaista..tietenkin ajatteli kaikkea hienoa ja pilvilinnojakin. Nyt on tullut mietittyä sitä että mitä tämä elämä on..mitä siitä haluaa ottaa irti ja se että kuka rinnallamme on kumppanina vaikuttaa isosti siihen miten minä elän. Haluan että onnellisuus on molemmilla..en missään nimessä siinä mielessä itsekkäästi. En halua hukata aikaa kummaltakaan siihen että pohtii ollako vai eikö olla jos todellakin kuvio olisi niin selvä.Tämä vaatii aikansa-tarkoitan itsetutkiskelua ja omia tunteitaan.

Mietin arkea-sen pitäisi toimia parisuhteessa, koska arki tulee aina ja joka suhteessa, kaipaan juuri sitä keskustelukumppania..mietinkin sanojasi""en itsekkään ollut sen parempi suhteessa, vaan odotin suuauki kuin pikkulintu että minulle olisi annettu""..tuo lause on kyllä osuva..löydän siitä osittain itseäni kieltämättä..vaadin paljon toiselta..ehkä enemmän kuin mitä itse sitten annankaan..se voi olla niinkin, mutta myöskin tietynlaista kipinää ja henkilökemiaa voi syyttää..eli niiden poissaoloa.

uskon siihen että toisilleen sopivampia kumppaneita voi olla..ja että se arki ei ole tylsää ainakaan aina kun se sopivampi siinä on. Mikä onkaan se sopivin on se ikuisuuskysymys taas? Puhuin parisuhteen elämänkaaresta-sillä tarkoitin juuri että aina on ihmisellä menossa ja käynnissä jonkinlainen prosessi, kasvuaika..ympäristö muuttuu ja sen vaikutukset kohdistuvat meihin yksilöinä..työ, globaalisuuntaus,elämisen peruskysymykset kaikki elävät ja jotenkin sitä on aina etsimässä asioille balanssia. Tämä on asia joka on syvempääkin syvempi jos siitä oikein rupeaisi keskustelemaan. Mutta tarkoitan näin lyhyesti sanottuna sitä että koko ajan yksilö muuttuu ja siihen vaikuttaa monet asiat yhtäaikaa, joten koskaan ei sopivampaa vaihetta ole kuin on..

Elämässä pitää elää eteenpäin ja käydä läpi asiat..jos jokin ei toimi niin ei toimi ja se on sitten niin ja siirrytään taas eteenpäin. Kohtuuttomia vaatimuksia ei pitäisi parisuhteelle asettaa varsinkaan ellei itse niihin kykene, mutta jälleen herää kysymys kuka sanoo mikä on kohtuutonta..kaikki on meissä itsessämme..

Tästä asiasta vois puhua niin laajasti ja paljon että menee pää pyörälle jos vielä jatkan. Mutta kiitos niille jotka tähän mennessä ovat jakaneet ajatuksiaan täällä ja puhutaan lisää..

 

[sitähän se]

Kuules AP, olen myös pohtinut tätä asiaa, ja nyt kun kirjoitit tuosta tuli vain mieleen seuraava asia. Siis tosiaankin joskus epäilyttää itseänikin, että kestääkö se suhde, jos ongelmia on jo heti parisuhteen alussa, puolen vuoden seurustelun jälkeen seurustelua jatkettiin yhteisen katon alla ja nyt elelty yhdessä kaksi vuotta.

Sellaista pientä sanaharkkaa ja erimielisyyttä erinäisistä asioista on ollut jo tämän kahden vuoden yhteiselon aikana, mutta kuitenkin meillä on säilynyt intohimo hyvin vahvasti avoliitossakin, ja tunne siitä että se oikea on löytynyt. Suhde on hyvin tyydyttävä minun mielestäni, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin ollaan erimieltä asioista. Aggressiivisuus ei ilmene fyysisenä väkivaltaisuutena kumpaakaan kohtaan, mutta nykyään menen itse ehkä liiallisuuksiin sanallisella puolella.

Tosiaankin AP:n kysymykseen, että voiko se olla niin tylsää, niin sanoisin, että ne henkilöt jotka ovat yhä yhdessä ja solmineet liittonsa jopa 30 vuotta sitten, ovat eläneet silloin omaa aikaansa ilman nykypäivän odotuksia, paineita ja stressiä. Nykynuoret eivät enää tee lapsia parin kympin ylityksen jälkeen (, mikä ei tarkoita etteivätkö he sitä haluaisi), vaan siirtävät sen realistisesti ajatellen myöhempään tulevaisuuteen, toisilla aika menee jopa huomaamattaan ohi. Ei kai se elämä silloin ennen vanhaan voinut olla tylsää, kun oli lapset, joista täytyi huolehtia, ja se piti perheen koossa ja puolisot toisissaan kiinni.

Nykyään ei ole suurempaa syytä olla pitkään nuorena yhdessä, kun ei ole niitä lapsiakaan sitomassa yhteen. Kyllä toiset ovat yhdessä ilman lapsiakin, mutta sanoisin yhä, että kyllä ne lapset ovat olleet perhettä koossa pitävä voima jo pitkään, ja olen itse nyt ollut näkemässä, kuinka liitot hajoavat, kun lapset alkavat tulla toimeen omillaan. Toisten perheestä on tietysti vaikea mennä sanomaan juuta eikä jaata, mutta...

Toivon, että oma parisuhteeni kestää näistä nykyajan paineista huolimatta, sillä tunnen itse olevani monien ristiriitaisten mielipiteiden ja ajatusten keskellä, enkä tiedä, miten se vaikuttaa myöhemmin, pysytäänkö me yhdessä vai ei. Osaltaan epävarmuutta lietsoo lapsuuden tapahtumat, eli se, että vanhempani eivät pysyneet yhtä sitkeästi yhdessä, vaan erosivat minun ja sisarusteni ollessa alle kouluikäisiä.

Olen käynyt terapiassa ennen kuin tapasin puolisoni, ja silloin ajattelin olevani paremmassa vaiheessa selvittelyissäni, en sitten tiedä. Ei se terapia kaikkea ratkaisekaan, eikä se tee myöskään elämästä sen täydellisempää ja parempaa, vaan asiat täytyy aina selvittää itse oman kumppaninsa kanssa, kysyä itseltään mitä elämässä haluaa. Ongelmathan ovat samat kaikilla ihmisillä. Epävarmuus on nykyaikaa, ja se on tämän päivän sana - ollut jo pitkän aikaa. Milloin pelotellaan työvoiman riittämättömyydestä ja puhutaan ettei koulutus vastaakaan työvoimatarvetta ja milloin on jotakin muuta pohdittavaa tai sitten tulee niitä yllättäviä irtisanomisia. Ikuinen ongelmako, vai vain nykypäivää?

 

[mm]

""mitään ihmieden prinssiä ei ole eikä tule kuin saduissa. JOtenkin sitä kuvitteli hieman nuorempana parisuhteen ja elämän olevan toisenlaista..tietenkin ajatteli kaikkea hienoa ja pilvilinnojakin.""

Olen myös miettinyt sitä että nuorempana on hyvin erilainen kuva parisuhteesta ja elämästä, oikeastaan kiukuttaa (!) että se kulttuurinen konteksti jossa tytötkin elävät on täynnänsä prinsessatarinoita ja kaikkea niin epätodellista että vähemmästäkin ihmetyttää kun siirtyy oikeasti aikuisten elämään.

Tässä mielessä tyttöjen odotukset parisuhteelle muodostuvat varmaan ihan eri tavalla kuin poikien, jotka kai harvemmin käsittääkseni kärsivät näistä tässä ketjussa keskusteltavista asioista koska heillä kai odotukset ym. pääsevät kehittymään vapaammin. Noista lähtökohdista syntyy tietysti vähän ristiriitaa kun naiset odottavat suuria tunteita, romantiikkaa ym. jatkuvalla syötöllä ja kas, kun se ei sitten menekään niin.

Joten todellakin, se onnellisuus pitää löytää itsestä. Vaikeita kysymyksiä nämä toki ovat, mutta itse omalla käytöksellä voi paljon vaikuttaa siihen miten toinen toimii suhteessa (kun kyse on siis näistä tavallisista, terveistä ihmisistä). Mikäli saa kumppanistaan hyvän irti ei kai ole syytä toiseen vaihtaa.

 

[voi olla]

Älä unohda unelmiasi! Minäkin elin huonoissa parisuhteissa pitkään (yli 20 vuotta), kunnes päätin, että enää en ala, jollen löydä oikeaa. Oikeastaan päätin lakata etsimästä onneani. Ja silloin se tuli eteen kutsumatta. Nyt on takana jo monta onnellista vuotta. Ei merkkiäkään riidoista, tylsyydestä... Aina vain olemme yhtä onnellisia toisistamme. Kehumme toisiamme päivittäin ja aina keksimme uusia asioita, jotka tekevät elämämme ihanan vaihtelevaksi. Arkipäiväkin on kuin yhtä juhlaa.

 

[Kain]

Unelmatko kantavat paria? Minä olen huomannut että huippuhyvällä muistolla paikkaa eroriidan. Te asetatte odotuksia ja tavoitteita, ei onnistu! Eläkää ja muistakaa kultaiset hetket... pääsette varmasti pidemmälle.