Imetys

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Hyi!
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

Hyi!

Vieras
Kertokaahan äidit kuinka helppoa tai vaikeaa on imetyksen aloittaminen? Tämä ei ole provo vaikka voi siltä kuulostaakin.

Itse en ole vielä äiti, eli hoiva-hormonit puuttuvat (mikä voi osittain selittää asian). Mutta minusta tuntuu aivan käsittämättömän inhottavalta ajatukselta, että lapsi imisi rintojani. Ne ovat aina kuuluneet seksiin ja vain mieheni imettäviksi.

Olenko outo, vai onko ihan normaalia ajatella näin, ennen kuin on ollut raskaana/synnyttänyt?
 
Itselläni oli vain ennen lapsia se tilanne, ettei edes mies saanut niihin koskea, ne oli vain omaa omaisuuttani! Kummasti vain lapsen syntymä muutti tilanteen, toista imetin puoli vuotta, toista yli vuoden, ja nykyään saa myös mies koskea;)
 
no ei se vaikeaa ollut, en kummemmin edes ajatellut asiaa, tai siis asennoidun että imetän jos onnistuu ja jos ei onnistu en ota siitäkään stressiä, en oikein tiennyt myös että pidänkö siitä että vauva imee vai en ja että onko muuten imetys mulle luonnollista.

Synnärillä en edes ajatellut muuta kuin että tietysti otin vauvan rinnalle ja kolmantena päivänä maito nousi rintoihin niin kovalla voimalla että toivoin että vauva heräisi nukkumasta aikaisemmin syömään...siis että kyllä alkuun pääsee mutta se jatkaminen ei ole aina helppoa. KUn epäilee että riitääkö maito vai ei, aluksi rinnat on kipeät kun vauva tarttuu niihin jne. No meillä kävi niin että tyttö ei lopulta huolinut pulloa ollenkaan (eikä tuttia) joten imetys jäi ainokasi keinoksi :)
 
Minä en sit taas koskaan tykänny koko sessiosta. Olen aika levoton ihminen ja mulla jalat jo vispas kun piti makoilla paikollaan. Luulen et siihen se maito sit jäi, riitti 2kk. Ei vaan ollu mun homma vaikka lapsen etu tuli kuitenkin ensisijalla.
 
Kyllä se ihan alkuun vähän hullulta tuntui, kun esikoinen nostettiin synnytyksen jälkeen rinnalle. Niin se vain tarrasi tissiin kiinni ja alkoi imeä, vaikkei siellä silloin vielä mitään ollutkaan.

Ennen odotusta ja odotuksena aikanakin imetys tuntui oudolta asialta, mutta hyvin tuo sujui. Minäkään en kokenut omaavani minkäänlaista hoivaviettiä, kyllä sitä vaan sitten kummasti löytyi kun lapsi oli syntynyt.

Tietenkin odotusaikanajo alkoi muutosta ilmentä, mutta mulle synnytyksen jälkeinen viikko oli molempien lapsien kohdalla sitä aikaa, jolloin lapseen tutustui ja sen omakseen otti. En syntyessä ja eka kertaa lapsen nähdessä kokenut vielä sellaista ylivoipaa rakkautta, mitä moni kertoo. Minulle rakkaus on aina tullut hiljaa hiipimällä.
 
Enpä ikinä ajatellut että se inhottavaa olisi, ajattelin että menee omalla painollaan, jos ei onnistu niin onhan niitä tutteleita. Imetyksen vaikeudesta puhutaan niin paljon ja se tekee ihmisille ennakkoasenteita, ne varmaan suurin syy siihen että moni epäonnistuu ja just se tutteli vaihtoehto (mun mielestä ei kyllä helppoa lämmitellä niitä).

Vauva nappasi heti kiinni ja se oli siinä. Ei ole ollut imetys vaikeaa, paitsi ekat 2kk maitoa tuli aivan sairaasti, vieläkin kastuu paidat jos väli on liian pitkä mutta ei enää sama meininki. Vastaus siis että hyvinki luonnollinen homma.
 
Mulla vauva kyllä nappas heti rinnasta kiinni, mutta mulla rinnapäät meni ihan verille. Imetys oli kuukauden päivät ihan kamalaa, rintakuminkin kanssa. Enpä olisi uskonut, että noin luonnollinen asia voi olla joillekin niin vaikeaa. Kukaan ei varoittanut, vasta jälkeenpäin kuulin etten olekaan harvinainen tapaus.

Mulla ei ole imetyspaitoja, mutta aattelin sellaisen hankkia, kun ja jos yleisellä paikalla täytyy imettää. Mulla on suuret rinnat ja kyllä se rinta näkyy, vaikka miten yrittää peittää. En oikein muutenkaan ole kiinnostunut yleisillä paikoilla imettään. Pienirintainen ystäväni imettelee joka paikassa, se on hänelle niin luonnollista. No, itselläni se on operaatio, kun täytyy laittaa rintakumi ja maidonkerääjä paikalleen.

Kyllähän imetys luonnollinen homma on, mutta iitsestäni ainakaan vielä ole siihen, että vetasen tisiin esiin missä vaan, kuten ystäväni. Hänelle taisi olla itselle siitä tissuttelusta enemmän iloa, kuin vauvalle joka söi jo kiinteitä, ja jolla ei ollut edes nälkä;)
 
Kiitos tiedoista ja kokemuksista vastanneille! Itseäni kyllä edelleen arveluttaa. Ei niinkään imetyksen onnistuminen vaan se, miltä se oikeasti tuntuu. Rintani ovat varmaan normaalia herkemmät. Kiihotun nopeasti jos mieheni koskee niihin ja saatan saada orgasmin jo pelkästään niiden imemisestä. Ja sen takia ajatus siitä, että vauva niitä imisi on kammottava.
 
se tuntuu oikeesti aivan aivan erilaiselta. et varmasti tunne mitään yhteyttä näillä kahdella imemisasialla. imetys on muuten kyllä vähän ällöä puuhaa... mtta kun näkee pienen rakkaansa nälkäilmeet ja itkut, ei kyllä tulisi mieleen rintojaan häneltä evätä.olen täysin varma että tunteesi muuttuvat.
 
tosiaankin, imetys tuntuu aivan erilaiselta, kuin että mies imis rintoja!!! Kyllä imetyskin tuntuu hyvältä, mut ei siitä mitään orgasmeja saa tai ees kiihotu seksuaalisesti, tai ainakaan mä en.
Seksiä harrastaessa kun mies hyväilee rintoja, ne alkaa valua maitoa... ite en enää tykkää, et mies imis rintoja, käsin hyväily on ok, mut jotenkin imeminen tuntuu nyt vain vauvan yksinoikeudelta!

 
Minulle se oli koko raskausajan itsestään selvyys, että vauva syö rintaa. Ja oikeastaan en ole koskaan kammoksunut asiaa. En tiedä mitään niin ihanaa kun oma vauva siinä vieressä. Ja on todellakin eriasia antaa vauvan syödä, hänhän saa ravintonsa siitä.
Ei se ole sama asia kun mies niintä imeskelee, silloin siinä on mukana intohimoa, mutta ei vauvani minulle intohimoa aiheuttanut syömällä tissiä. Imemisote on myös erilainen.

No...
 
Itse en jostain syystä edes ajatellut imetystä raskausaikana, mutta sitten kun käärö tuotiin viereen ja nappasi tissistä kiinni, niin vasta ""tajusin"", että tuohan on nyt sitten tuossa aika monta kuukautta. Näin on ollutkin ja imetys ei ole tuntunut epämiellyttävältä, vaan se on luonnollista touhuilua vaavin kanssa (=ruokaa). No, miehen kanssa touhuilut on sitten ihan eri juttu eikä mulla ainakaan ole ollut ongelmia erottaa mielessä miehen hyväilyt vs. vauvan syöttäminen. Ne on niin totaalisen eri tilanteet.
 
Kiitos edelleen vastauksista!

Yksi juttu jäi vielä mietityttämään. Moni sanoi että ""kun vauva nostetaan rinnalle, niin se tarttuu tissiin kiinni"". Siis oletteko oikeasti olleet synnytyksessä ihan ilman vaatteita? Mun hirvittää sekin, että aivan alasti siinä ponnistelisin ja pinnistelisin kaikkien katsottavana. Saako siellä pitää paitaa päällä?
 
Sairaalassa synnyttämään tuleville puetaan päälle ihanan muodikkaat puuvillatrikoomekot/paidat/paitulit (jorvissa on ainakin turkoosi ja pinkki värit).

Synnyttää ei voi housut jalassa, joten mekko on oivallinen. Valitusta asennosta riippuu kääritäänkö vaate mahan ylle vai kaulaan.

Itse muistan miettineeni kans tuota alapään paljastelua. Niissä tuskissa paikanpäällä ei nyt ensimmäisenä tullut mieleen, että hui kauheeta kätilö kattoo mun alapäätä kun vauva syntyy. Kunhan vain sain vauvan ponnistettua ulos. Niin tosiaan, mies oli koko toimituksen samassa huoneessa ja oli näkemässä kaiken mitä paikanpäällä alapäälle tehtiin.

Kätilö mittasi vauvan, punnitsi, putsasi ja kääräisi peittoon ja nosti vauvan rinnalle imuttelemaan sekä lepäilemään. Minut paikkailtiin, eikä sitäkään tehty pimennetyssä huoneessa verhojen alla... Mies oli edelleen paikalla ja ihmetteli enemmänkin tulokasta kuin paikkausoperaatiota.

Sitten meidät jätettiin kolmisin nauttimaan perheenä olosta.
 
No johan... Synnytyksessä on päällä sairaalan vaatteet (pyjama tai pitkä paita), jossa saatkin viihtyä päivin öin, jollet omia vaatteita halua mukana raahata sairaalaan. Paidoissa on napit, joten ei tarvitse päältään kokonaan riisua imetyksen ajaksi ;)
 
No ei mua se alapään paljaana olo niin ahdista. olenhan käynyt gynekologilla useasti, eikä se ole haitannut. Ja olenhan kotonakin vähän väliä alasti mieheni edessä. Mutta se, että makaisin valtavana valaana ilkosillani jalat levällään... tuntuu jotenkin kaamean alentavalta. Jospa se mies vaikka pysyttelisi siellä mun pää-päässä. Ja voisin pitää sen mekon yläkropan suojana, niin ainakin ajatuksena tuntuu paremmalta.
 
etkä tainnut edes saada epäasiallisia vastauksia, vaikka olisi voinut niin käydä! Itse olen ennen synnytyksia, tai siis ennen ekaa sellaista, ajatellut ihan samoja asioita. Ja helpotus oli kyllä suuri, un sairaalaan mennessä sain kaavun päälle eikä kukaan tullut sitä pois ottamaan. Vauva kun oli syntynyt, avasin vain nappeja ja laitoin vauvan rinnalle ja sitä kaapua peitoksi reppanalle päälle. Minusta kun on aina niin kauhean pahalta tuntunut pienen puolesta, kun se syntyy tuolta lämpimästä niin sitten pitäisi ilkosillaan köllötellä äidin päällä.
Meillä mies ekassa synnytyksessä kurkkasi alapäähän, kun vauva oli jo syntynyt, sen jälkeen ei ole kurkannut samassa tilanteessa. Oli kuulemma aika kauhea näky.
 
Joo kiitoksia vaan kovasti siitä, ettei kukaan käynyt haukkumaan! Taitaa äidit olla paljon ymmärtäväisempää porukkaa kuin muut.

Olen ihan tosissani nimittäin autuaan tietämätön lapsista ja niiden maailmaan saattamisesta! Sen kyllä tiedän miten niitä saatetaan alulle :) mutta loppu on mulle ihan tuiki tuntematonta touhua.

On vain tässä kolmenkympin hujakoilla ruvennut asia kiinnostamaan ja ajattelin selvitellä asioita. Tuntuu helpottavalta kuulla, että muillakin (osalla teistä) on ollut samanlaisia pelkoja. Jatkan selvittelyjäni.
 
Kun tulin raskaaksi tajusin, että se yhdeksän kuukautta tarvitaan paitsi vauvan, myös äidin kehitystä varten. En ollenkaan tuntenut olevani valmis selviytymään vauvan hoidosta raskauden alkuvaiheessa, mutta kun yhdeksän kuukautta olin kuulostellut vauvan kehitystä kohdussa ja totutellut ajatukseen äidiksi tulosta, niin sitten olinkin jo ihan valmis synnyttämään ja imettämään kun laskettu aika lähestyi. Ja imettäminen oli ihan helppoa ja luonnollista. Onneksi ei tarvinnut alkaa pelata pullojen kanssa, se olisi tuntunut niin hankalalta. Imetys oli helppoa ja hygieenistä ja vauva kasvoi hyvin :)
 
Olet selvästi herkistymässä äitiyden mahdollisuuteen :)

Minä mietiskelin aikanaan samansuuntaisia asioita ja niin vaan rohkenin ottaa ison ja pelottavan tuntuisen askeleen ja annoimme lapselle mahdollisuuden tulla elämäämme. Ne odotusajan 9kk todella olivat hyvää kypsymisaikaa, siinä tapahtui kuin ""varkain"" sellaista muutosta että valmistautui luopumaan omasta itsekkyydestään ja itsensä etusijalle asettamisesta.

Äitiys on ollut minulle suuri nautinto (lapsi nyt jo yli vuoden) ja vaikka rankkojakin aikoja on ollut, olen silti saanut huomata, että ainakin minun tapauksessani lapsi on suuri siunaus ja yksi hienoimpia asioita ihmisen elinkaaressa.

Selvittele rauhassa asioita ja mahdollisia pelkojasi. Luultavasti jonain päivänä huomaat, ettei ajatus enää tunnu kovin etäiseltä. Eikä sekään silti mikään rikos ole, jos päätyy lapsettomaan elämään. Mielestäni on todella hyvä, että asioita miettii kunnolla!

Onnea matkaan!
 
Kiitos Saana! Melkein tuli tippa linssiin kun luin vastaustasi!

Olen aina ollut hyvin itsekäs ihminen ja tähän saakka lähes murrosikäisen tasolla omien tahtomisteni ja menemisteni kanssa. Luulen kuitenkin että joku asia minussa on nyt muuttumassa. Olenkohan kasvamassa aikuiseksi? Pelottavaa ;)

Jatkan asian pohtimista ja itsetutkiskelua. Mutta luen silti edelleen mielelläni teidän kokemuksianne. Ne ovat minulle arvokkaita!
 
Mä olen tunnistavinani itseni sinussa ;) Enkä varmaan ole ainut, joka samoin kokee.

Kyllä kai sitä aikuistuu. Ja muuttuu matkan varrella. Olisi oikeastaan aika kamalaa jos säilyisi ikänsä 17 vuotiaana. Oli jyrkkiä mielipiteitä silloin. Enää ei ihan niin moni asia saa näppylöitä nousemaan.
 

Yhteistyössä