Isä kävi kylässä pitkästä aikaa ja heti ahdistaa

[vierailija]

En ala taustoja tarkemmin selittämään. Mutta ollu jo vuosia ristiriitoja omien vanhempien kanssa.
Nyt pitempään menny ihan ok. Ja välit kohtuu asialliset ja etäiset.

Isän käynti liittyy aina siihen että hänellä muita asioita paikkakunnalle missä asutaan. Nyt olo sitten useampi tunti odottelua asiointien välissä ja tuli siksi aikaa meille.

Keskustelut koski lähinnä isän työpaikan yt neuvotteluja mistä on ihan ressissä vaikkei edes koske häntä henk.koht. isän tuttavia ja väitöskirjoja mitä oli lukenut ja ihmisiä joille oli laittanut sähköpostia. Tutustunut valtavaan määrään ihmisiä kirjoittamalla heille sähköpostia heidän kirjoittamista kirjoista väitöskirjoista jne. Osan kanssa tavannutkin tai puhuvat puhelimessa.
Toimii vapaaehtoisena kriisiavussa, käy opettamassa vuorovaikutuksesta ihmisä jne. Toki liittyen ammattiin.

Hienoa toki. Mutta joka kerran kun yritin puhua omista asioista tai mitä lapsille kuuluu jne käänsi puheen sujuvasti taas johonkin tuttavaansa. Meilläkin ollut melko rankkaa osalla lapsista ja oireilevat edelleen. Mutta kertaakaan ei ole kysynyt että miten minä tai lapset jaksetaan tai miten menee. Ja jos jotain sain kerrottua niin ei oikein vastannut mitään vaan vaihtoi vaan aihetta.

Toki sujuvasti kuuntelin ja vastailin. Jälkeenpäin vaan alkoi ahdistaa koko tilanne. Ja joi tiedän anna olla jne. Ja niin annankin. Mutta ei näille omille tunteille oikein mitään voi.

 

[vierailija]

No tottakai tuollainen tuntuu pahalta. Suorastaan murskaavalta, koska onhan se sentään isäsi. Meillä on usein sellainen tarve saada avautua vanhemmille (vielä aikuisenain) kun on asioita joista ei oikein muiden kanssa välitä puhua. Yksinkertaisesti jo se että vanhemmat ovat kiinostuneita lapsestaan on hieno asia, ja hyvinkin vaikuttava.

Olen aina sanonut, että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan hylkääminen. Tässä tapauksessa se on enemmän henkistä hylkäämistä. Vaikka ihminen on kanssasi eikä ole läsnä, on varsin kylmää. Ymmärrän että tätä tapahtuu kaikille sillointällöin, ja eivät vanhemmatkaan aina jaksa. Mutta esimerkiksi sun tilanteessa ei varmasti ois paljon vaivaa maksanut olla hetken kiinnostunut sunkin elämästä ja asioista.

Mielenkiintoista ettei isäsi puhunut mitään oikein itsestään..? Onko hän ollut aina sellainen että "elää muiden ihmisten kautta?" Tai miten sen sanoisi.. No kuitenkin, puhuu vain muiden asioista ja kavereista muttei itsestään syvemmin?

 

[.....]

Vanha sanonta sanoo, että psykiatriaa ajautuvat lukemaan ne, joilla itsellään on eniten päässä vikaa. Isäsi varmaan vähän samantyyppinen tapaus. Osaa teoriassa opettaa toisille vuorovaikutustaitoja, mutta itse on tunne-elämänsä ja läheisten kanssakäymisen kanssa solmussa.

 

[vierailija]

En ala taustoja tarkemmin selittämään. Mutta ollu jo vuosia ristiriitoja omien vanhempien kanssa.
Nyt pitempään menny ihan ok. Ja välit kohtuu asialliset ja etäiset.

Isän käynti liittyy aina siihen että hänellä muita asioita paikkakunnalle missä asutaan. Nyt olo sitten useampi tunti odottelua asiointien välissä ja tuli siksi aikaa meille.

Keskustelut koski lähinnä isän työpaikan yt neuvotteluja mistä on ihan ressissä vaikkei edes koske häntä henk.koht. isän tuttavia ja väitöskirjoja mitä oli lukenut ja ihmisiä joille oli laittanut sähköpostia. Tutustunut valtavaan määrään ihmisiä kirjoittamalla heille sähköpostia heidän kirjoittamista kirjoista väitöskirjoista jne. Osan kanssa tavannutkin tai puhuvat puhelimessa.
Toimii vapaaehtoisena kriisiavussa, käy opettamassa vuorovaikutuksesta ihmisä jne. Toki liittyen ammattiin.

Hienoa toki. Mutta joka kerran kun yritin puhua omista asioista tai mitä lapsille kuuluu jne käänsi puheen sujuvasti taas johonkin tuttavaansa. Meilläkin ollut melko rankkaa osalla lapsista ja oireilevat edelleen. Mutta kertaakaan ei ole kysynyt että miten minä tai lapset jaksetaan tai miten menee. Ja jos jotain sain kerrottua niin ei oikein vastannut mitään vaan vaihtoi vaan aihetta.

Toki sujuvasti kuuntelin ja vastailin. Jälkeenpäin vaan alkoi ahdistaa koko tilanne. Ja joi tiedän anna olla jne. Ja niin annankin. Mutta ei näille omille tunteille oikein mitään voi.

 

[isiä on monenlaisia]

Totta kai sulla on oikeus olettaa, että oma isä on lapsensa asioista kiinnostunut. Se on isäsi velvollisuus, onhan hän sentään sinut tänne tietoisesti tehnyt, omista itsekkäistä syistään. Isäsi laiminlyö tärkeimmän tehtävän elämässään jos ei ole kiinostunut lapsistana, tue ja auta heitä (ja huom. hän laiminlyö tehtävän jonka on itse valinnut, eli vastuu tästä on ehdoton eikä siihen mitkään selittelyt auta).

Isäsi kuulostaa narsistiselta, sellaiselta jolla on elämässä vain hän itse. Nämä ihmiset ovat työelämässä usein hyvin menestyneitä ja karismaattisia, mutta eivät useinkaan onnistu edes alkeellisesti muissa rooleissaan puolisona, vanhempana tai ystävänä. He ovat läheisissä ihmissuhteissaankin siinä roolissa, että muiden on oltava heitä varten, he eivät kykene olemaan muita varten. Aivan kuten he työelämässäkin hakeutuvat rooleihin joissa ovat auktoriteettiasemassa esimiehinä, johtajina, kouluttajina, opettajina tai pappeina, säilyttäen tietyn etäisyyden muihin ja nauttien aseman tuomasta huomiosta. He eivät kykene olemaan muita varten, eivät edes omia lapsiaan varten. Usein lapsillekin on narsistin perheessä varattu ihailijan ja yleisön rooli, jonka edessä käydään monologia joko omista urotöistä tai sitten tän vanhemman mahtavista ystävistä jotka ovat poikkeuksetta hänen mielestään erittäin lahjakkaita ja älykkäitä (= hän itsekin on erittäin lahjakas ja älykäs kuuluessaan tällaisten tuttavapiiriin). Lapsella voi olla tunne, että isälle/äidille on ihan sama kuka hänen edessään istuu, oli se oma lapsi tai täysin vieras ihminen tai vaikka koivuhalko, vuorovaikutus on yhtä lailla yksisuuntaista eikä keskustelun sisältö siitä muutu.

Sun isä on sellainen kuin on, hänellä on todennäköisesti siellä lapsuudessa joku trauma siitä ettei ole tullut nähdyksi eikä kuulluksi. En ihmettelisi yhtään jos isälläsi olisi monta sisarusta ja uskonnollinen tausta. Narsismi voi kuitenkin olla opittuakin, tavallaan se ainoa ihailtu ihmisen malli jonka lapsi on osannut matkia itselleen.

Sinulla on ihan oikeus olla pettynyt isääsi. Sinun ei tarvitse puolustella isääsi miettimällä että onhan hänessä sentään paljon hyviäkin puolia, eikähän hän sentään ole väkivaltainen juoppo ja pahemminkin voisi olla. Isäsi ei kohdannut sinua, ei lapsena eikä aikuisena ihmisenä josta olla aidosti kiinnostunut. Se loukkaa ja herättää aggressiivisuuden tunteita useimmissa ihmisissä. Vaikka isäsi ei muutu, voi olla hyväksi sinulle itsellesi tiedostaa, miten isäsi persoona on vaikuttanut sinuun itseesi, perhedynamiikkaan ja omiin ihmissuhteisiisi.

 

[vierailija]

Vaikuttaa kyllä siltä, ettei isäsi oikein osannut tuossa tilanteessa. Jos kiltisti haluat ajatella, voihan olla, että tämä tilaisuus oli juuri tuon pitkän eron jälkeen niin tärkeä, että hän pelkäsi sanovansa jotain väärin ja siksi keskittyi mitäänsanomattomiin aiheisiin, ettei ainakaan sanoisi mitään joka pahentaisi tilannetta... Eli mahdollisimman neutraali olisi Tässä paras tapa olla niin ainakin pysyy jonkinlaiset suhteet... Tai sitten isääsi ei kiinnostanut... Mutta veikkaisin kuitenkin jonkinverran tunnevammaista versiota tuosta ensimmäisestä.

Vanha sanonta sanoo, että psykiatriaa ajautuvat lukemaan ne, joilla itsellään on eniten päässä vikaa. Isäsi varmaan vähän samantyyppinen tapaus. Osaa teoriassa opettaa toisille vuorovaikutustaitoja, mutta itse on tunne-elämänsä ja läheisten kanssakäymisen kanssa solmussa.

 

[vierailija]

Kiitos vastauksista. Jossain vaiheessa vainntajusin että voin elää omaa elämääni välittämättä vanhempien reaktioista.
Mieheni sanoi siinä vaiheessa että on aina huomannut että olen erilainen vanhempieni seurassa kuin muiden kanssa. Eli en ole oma itseni.

Kuitenkin mulla on ollut ns normaali lapsuus ja nuoruus.
Yleensä osaan pitää tarpeeksi etäisyyttä ja tiedän mitä on odotettavissa. Ja en odota ns liikoja.
Välillä sit tulee näitä takapakkeja puskista. Ja sen oon huomannu että jos itellä vaikeaa niin silloin ei jaksa pitää "suojamuureja"pystyssä.

 

[VesperV]

Totta kai sulla on oikeus olettaa, että oma isä on lapsensa asioista kiinnostunut. Se on isäsi velvollisuus, onhan hän sentään sinut tänne tietoisesti tehnyt, omista itsekkäistä syistään. Isäsi laiminlyö tärkeimmän tehtävän elämässään jos ei ole kiinostunut lapsistana, tue ja auta heitä (ja huom. hän laiminlyö tehtävän jonka on itse valinnut, eli vastuu tästä on ehdoton eikä siihen mitkään selittelyt auta).

Isäsi kuulostaa narsistiselta, sellaiselta jolla on elämässä vain hän itse. Nämä ihmiset ovat työelämässä usein hyvin menestyneitä ja karismaattisia, mutta eivät useinkaan onnistu edes alkeellisesti muissa rooleissaan puolisona, vanhempana tai ystävänä. He ovat läheisissä ihmissuhteissaankin siinä roolissa, että muiden on oltava heitä varten, he eivät kykene olemaan muita varten. Aivan kuten he työelämässäkin hakeutuvat rooleihin joissa ovat auktoriteettiasemassa esimiehinä, johtajina, kouluttajina, opettajina tai pappeina, säilyttäen tietyn etäisyyden muihin ja nauttien aseman tuomasta huomiosta. He eivät kykene olemaan muita varten, eivät edes omia lapsiaan varten. Usein lapsillekin on narsistin perheessä varattu ihailijan ja yleisön rooli, jonka edessä käydään monologia joko omista urotöistä tai sitten tän vanhemman mahtavista ystävistä jotka ovat poikkeuksetta hänen mielestään erittäin lahjakkaita ja älykkäitä (= hän itsekin on erittäin lahjakas ja älykäs kuuluessaan tällaisten tuttavapiiriin). Lapsella voi olla tunne, että isälle/äidille on ihan sama kuka hänen edessään istuu, oli se oma lapsi tai täysin vieras ihminen tai vaikka koivuhalko, vuorovaikutus on yhtä lailla yksisuuntaista eikä keskustelun sisältö siitä muutu.

Sun isä on sellainen kuin on, hänellä on todennäköisesti siellä lapsuudessa joku trauma siitä ettei ole tullut nähdyksi eikä kuulluksi. En ihmettelisi yhtään jos isälläsi olisi monta sisarusta ja uskonnollinen tausta. Narsismi voi kuitenkin olla opittuakin, tavallaan se ainoa ihailtu ihmisen malli jonka lapsi on osannut matkia itselleen.

Sinulla on ihan oikeus olla pettynyt isääsi. Sinun ei tarvitse puolustella isääsi miettimällä että onhan hänessä sentään paljon hyviäkin puolia, eikähän hän sentään ole väkivaltainen juoppo ja pahemminkin voisi olla. Isäsi ei kohdannut sinua, ei lapsena eikä aikuisena ihmisenä josta olla aidosti kiinnostunut. Se loukkaa ja herättää aggressiivisuuden tunteita useimmissa ihmisissä. Vaikka isäsi ei muutu, voi olla hyväksi sinulle itsellesi tiedostaa, miten isäsi persoona on vaikuttanut sinuun itseesi, perhedynamiikkaan ja omiin ihmissuhteisiisi.

En ole ap., mutta tämä kuvaus on osuva omaan isääni. Välillä mietin miksen osaa rakastaa enkä arvostaa häntä, mutta kyllä hän on itse sen aiheuttanut.

En tule koskaan kertomaan hänelle näitä tunteita. En jaksa uskoa että ymmärtää tippaakaan.

 

[VesperV]

Kiitos vastauksista. Jossain vaiheessa vainntajusin että voin elää omaa elämääni välittämättä vanhempien reaktioista.
Mieheni sanoi siinä vaiheessa että on aina huomannut että olen erilainen vanhempieni seurassa kuin muiden kanssa. Eli en ole oma itseni.

Kuitenkin mulla on ollut ns normaali lapsuus ja nuoruus.
Yleensä osaan pitää tarpeeksi etäisyyttä ja tiedän mitä on odotettavissa. Ja en odota ns liikoja.
Välillä sit tulee näitä takapakkeja puskista. Ja sen oon huomannu että jos itellä vaikeaa niin silloin ei jaksa pitää "suojamuureja"pystyssä.

Meillä on paljon yhteistä tässä asiassa. Itse olen huomannut, että isän puhuessa itsestään tai jostain ihan random ihmisistä jotka ei mitenkään liity minuun eikä mihinkään mielenkiintoiseen, tuntuu kuin energia minusta valuisi pois. Lapsuudesta asti hänen itsekkyytensä on määritellyt perheen arkea, ja nyt kun sitä ei tarvitse sietää niin pelkkä puheen kuuntelu riittää väsyttämään minut.

 

[vierailija]

Meillä on paljon yhteistä tässä asiassa. Itse olen huomannut, että isän puhuessa itsestään tai jostain ihan random ihmisistä jotka ei mitenkään liity minuun eikä mihinkään mielenkiintoiseen, tuntuu kuin energia minusta valuisi pois. Lapsuudesta asti hänen itsekkyytensä on määritellyt perheen arkea, ja nyt kun sitä ei tarvitse sietää niin pelkkä puheen kuuntelu riittää väsyttämään minut.

On aika huojentavaa kuulla että on muitakin. Aina kuitenkin se tunne että itsessä jotain vikaa vaikka järki sanoi ettei ole. Isä lähti niin menin päivä unille vaikka harvemmin niitä nukun. Ja olo oli kyllä just tuo että kaikki energia lopussa vaikken ollut tehnyt muuta kuin kuunnellut.

 

[Nelda]

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

 

[VesperV]

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

?

 

[sairaanhoitajatar]

Tuttua juttua! Minun isä on loistanut poissaolollaan lapsuudessani ja nuoruudessani. Työ ja raha ovat asioita, joita hän arvostaa. Silloin harvoin kun hän käy tai soittaa, ei häntä kiinnosta minun tai lasteni kuulumiset. On vain omat ja jonkun toisen tekemiset ( yleensä ne pahat tai kohahduttavat). Uusi naisystävä on ihana, jaksava, osaava ja kaikkea hyvää, omat sairaudet ovat jotain ihmeellistä, joista pitää raportoida minulle, olenhan sairaanhoitaja. Isäni ajatuksissa ( isän naisystävä ja sisar ovat antaneet ymmärtää) minun pitäisi olla kiltti tyttö, joka käy ISIN luona säännölliseseti ( lasten kanssa, joiden pitää olla hipihiljaa ja osata käyttäytyä), vaikka isääni ei kiinnosta pätkääkään minun tai lasten elämä (ts. ei käy tai soita koskaan). Yritän pitää jonkinlaisia välejä, mutta vaikeaa se on kun toista ei (oikeasti) vaan kiinnosta. Enkä ole enää teini vaan ihan keski-ikäinen naisimmeinen.