Pyydän jo etukäteen anteeksi pitkää vuodatusta... ihan näin pitkää ei ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta tämä jotenkin paisui.
Tilanne on nyt seuraavanlainen:
Olemme olleet naimisissa kohta vuoden, ennen häitä oltiin tunnettu pari vuotta. Liitto on molemmille toinen. Minulla ei ole lapsia, vaimolla on edellisestä liitosta kaksi lasta, toinen koulussa ja toinen kohta eskarilainen. Ihania lapsia, ja pääsen läheltä näkemään kuinka ihana äiti vaimoni on. Lasten isä on vahvasti kuvioissa, joten isäksi heille ei minusta ole. Se paikka ei nyt vaan ole vapaana. Joka toinen viikko lapset asuvat meillä, joka toinen viikko isänsä luona.
Sen viikon kun lapset ovat meillä, on meno luonnollisesti varsin erilaista kuin silloin kun olemme kahden. Sellaista normaalia perhe-elämää, paitsi sillä mausteella ettei mitään yhteistä voi sopia "ensi viikolle", kun se on iskäviikko. Eletään siis viikon sykleissä, jolloin niihin viikkoihin yritetään sitten sovittaa kaikenlaista niin paljon kuin mahdollista. Viikon ollessa ohi sydäntä raastaa kun lapset lähtevät toiseen kotiinsa, ja perhe-elämä on taas siltä erää ohi.
Onhan se kiva saada ihan kahdenkeskistä aikaa viikon joka toinen viikko, mutta kyllä se perhe-elämäkin jää ainakin minun tunnepuolellani myös puolittaiseksi.
Vauvakuume on minulla kova. Vaimolla... noh, se ei ole niin yksinkertaista.
Minun on hankala kuunnella läheisten ja tuttujen vauvajuttuja; tulee monesti oikein kyynel silmään, kun itsellä ei vauvaa ole, enkä koskaan ole kokenut elämää pienen lapsen kanssa ja nähnyt ihmisentaimen kasvavan päivä päivältä. Tuntuu pahalta, koska pelkään etten sitä saa koskaan kokeakaan. :'(
Kyllä vaimollakin on ollut aika ajoin vauvakuumetta, mutta hän epäilee (syystä) selkänsä ja päänsä kestävyyttä, eikä siksi uskalla hankkiutua raskaaksi. Hänen selkänsä alkoi reistailemaan seurustelumme alkuvaiheessa; masennus iski toisen lapsen odotusaikana kun edellinen avioliitto oli hajoamassa alta, ja hajosikin sitten nuoremman ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Masennus pysyy nykyään lääkkeillä kurissa. Vaikka kylläkin minun mielestäni tuo kuulostaa enemmänkin tukahdutetulta vihalta ja pettymykseltä exää ja elämää itseään kohtaan, kun aika pahan tempun hänelle teki.
Lapsen tai lasten hankinnasta olemme puhuneet ja puhumme tietysti vieläkin, varsinkin kosintani jälkeen kävimme isot keskustelut aiheesta ennen kuin hän vastasi myöntävästi. Hän kysyi olenko varma, että haluan hänet vaimokseni, koska hän ei ole varma, pystyykö hän koskaan hankkimaan lisää lapsia selkänsä ja masennuksensa takia, mutta tietää miten suuri asia lasten saaminen on minulle. Minä vastasin, että kyllä haluan juuri hänet - hän on minulle se tärkein, enkä ilman häntä edes voisi kuvitella hankkivani lapsia. Pyysin vain häntä lupaamaan, että hän yrittäisi parhaansa saadakseen selkänsä ja päänsä sellaiseen kuntoon, että voisimme yrittää saada lapsia. Jos se ei onnistuisi, niin sitten sitä ei ollut tarkoitettu tapahtuvaksi, ja minä voisin hyväksyä sen. Ja hän lupasi. Lupasi yrittää parhaansa, ja minä lupasin pysyä hänen rinnallaan niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, saimme lapsia tai emme.:heart::heart::heart:
Mentiin kihloihin, ostettiin yhteinen, isompi asunto (kummallekin lapselle omat huoneet, ja vielä laajennustilaakin johon voisi rakentaa yhden huoneen lisää jos joskus tarvetta tulee...). Suunniteltiin keittiöremonttia ja häitä, mentiin naimisiin, ollaan naimisissa, ja eletään sitä kuuluisaa arkea, paitsi mitä nyt aina välillä tehdään siitä arjesta juhlaa
Rouva ei ole paljon selkäjumppaa tehnyt. Silloin muistaa, ehtii, jaksaa ja viitsii tehdä, kun selkää särkee niin paljon ettei kestä olla jumppaamatta. Joskus se on kerran viikossa, joskus kerran kahdessa viikossa, joskus joka toinen päivä. Keskimäärin taitaa olla tuossa yhdessä puolen tunnin videojumpassa viikossa. Eipä tuolla jumppamäärällä selkää sellaiseen kuntoon saa, että sen voisi edes kuvitella kestävän odotusaikaa, imetysajasta puhumattakaan. Joululahjaksi jo antamani vuoden Elixian jäsenyydenkin hän peruutti katumusaikana - ei hänen kuulemma tulisi siellä käytyä sen arvosta joten turha mun on siihen rahojani tuhlata.
Hän kyllä kävelee ja ulkoilee paljon, mutta ei sillä selkää kuntoon saa. Tanssi kuulemma kelpaisi liikunnaksi, mutta varoitin jo suhteen alkuvaiheessa että minusta saa korkeintaan satunnaisen tanssikaverin. Ja on saanutkin aina välillä. :heart:
En voi olla tuntematta, että mulle ratkaisevassa asiassa annettu lupaus on petetty. Että mua on kusetettu ihan yhtä rankasti kuin vaimon ex-mies kusetti häntä jättäessään kertomatta niin itselleen kuin puolisolleenkin, että pitääkin miehistä. Kertoi vasta lasten hankinnan jälkeen.:O
Haluaisin saada lapsia, ihan omia, jotka ovat kotona joka viikko, eikä kiertolaisia jotka tulevat ja menevät kuin viikottaiset muuttolinnut. Haluaisin saada normaalin perhe-elämän (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan), ja haluaisin saada vaimoni vierelleni. Haluaisin, etten olisi katkera vaimolleni, jonka selkä on rikki ja jolle on jäänyt edellisestä raskausajastaan traumoja yksin jäämisestä ja kumppanin välinpitämättömyydestä, jopa vihamielisyydestä.
Vaimoni on monesti - sekä kahdenkeskisissä että julkisissa keskusteluissa - sanonut, että hän voisi olla tällä kertaa isä, "Voisitko sinä odottaa, synnyttää ja imettää?". Tämä kommentti sattuu kerta toisensa jälkeen yhtä paljon, minä kun en voi sukupuolelleni mitään. Jos mies voisi odottaa, synnyttää ja imettää, niin minä tekisin sen. Pelkäisin varsinkin synnytystä niin hitosti mutta tekisin silti.
Kaiken muun minä voin tehdä, paitsi juurikin noita kolmea asiaa jotka hän haluaisi minun tekevän. Voin kylvettää, vaihtaa vaippoja, olla kotona lapsen kanssa, käydä lääkärissä jos lapsi on kipeä. Nukkua neljän tunnin yöunia, jos vauva syystä tai toisesta valvottaa. Odotusaikana voin hieroa vaimon jalkoja, hoitaa kotityöt ja kipaista puolenyön aikaan kauppaan jos tulee jonkin ruuan himo, jota kotoa ei juuri sillä hetkellä löydy.
Yhtenä tekijänä tässä yhtälössä on myös ikä. Molemmat olemme jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Jos tässä vielä viisikin vuotta odotellaan ja ihmetellään, niin sitten on myöhäistä yrittää saada perheenlisäystä.
Pelkään, että vaimolla on trauma edellisestä raskaudestaan, ja SE on suurin syy miksi hän ei halua lasta minunkaan kanssani eikä yritäkään tosissaan saada itseänsä kuntoon. Silloinen mies mm. suihkutteli keskellä eteistä hiuslakkaa, josta tiesi että vaimo saa raskauspahoinvointikohtauksen, mutta ei vaan välittänyt asiasta tarpeeksi että olisi jättänyt sen tekemättä.
Pelkään eniten sitä, että tämä katkonainen perhe-elämä ja lupauksen pettämiseksi kokemani asia ajaa kiilaa väliimme, ja sen seurauksena en voi olla katkeroitumatta vaimolleni, niin ihana ja lämmin ihminen kuin hän onkin. Olen jo nyt huomannut, että kotityöt joskus jäävät, koska ajattelen että "Miksi minä tuohon näkisin vaivaa, kun ei hän näe vaivaa minun takiani? Tehköön sitten edes kotitöitä, kun ei kerran kuitenkaan niitä selkäjumppiansakaan tee, paskaaks mä näkisin työpäiväni jälkeen vielä just tuonkin työn vaivaa sillä aikaa kun rouva ottaa päivätorkkuja sohvalla."
Tällaiset ajatukset eivät tietenkään ole hedelmällisiä, mutta sitkeästi ne kuitenkin tulevat pintaan vaikka niitä yrittäisi häätää pois.
Ja sitten vielä selvennyksenä, että ensisijaisesti toivoisin vaimon selän tulevan kuntoon hänen itsensä takia, ja vasta toissijaisesti lastenhankinnan takia. Ja kaiken kaikkiaan kotityöt jakautuvat (tai siis ovat jakautuneet) meillä varsin tasan.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Katkeroitua? Laittaa rouva tilille lupauksestaan? Lähteä kävelemään koko suhteesta? Yrittää saada rouva laittamaan selkänsä kuntoon, ja kannustaa häntä pääsemään yli raskaustraumoista (oma diagnoosi)? Positiivinen kannustus ei siihen riitä, kokeiltu on parisen vuotta ja tulos on rouvan koko ajan vähentyvät yritykset ja alistuminen olemassaolevaan tilanteeseen. Allekirjoittaneella tuloksena on vain koko ajan lisääntyvä vääjäämätön tietoisuus siitä, että katkotonta perhe-elämää en ilmeisesti koskaan tule saamaan, ja sen aiheuttama kasvava ahdistus.
Olisiko jotain keinoja, joilla pystyisi vielä motivoimaan vaimoa? Miten minä pystyisin välttämään syyllistämistä? Ihan mitä tahansa muuta, mitä kannattaisi miettiä?
Tilanne on nyt seuraavanlainen:
Olemme olleet naimisissa kohta vuoden, ennen häitä oltiin tunnettu pari vuotta. Liitto on molemmille toinen. Minulla ei ole lapsia, vaimolla on edellisestä liitosta kaksi lasta, toinen koulussa ja toinen kohta eskarilainen. Ihania lapsia, ja pääsen läheltä näkemään kuinka ihana äiti vaimoni on. Lasten isä on vahvasti kuvioissa, joten isäksi heille ei minusta ole. Se paikka ei nyt vaan ole vapaana. Joka toinen viikko lapset asuvat meillä, joka toinen viikko isänsä luona.
Sen viikon kun lapset ovat meillä, on meno luonnollisesti varsin erilaista kuin silloin kun olemme kahden. Sellaista normaalia perhe-elämää, paitsi sillä mausteella ettei mitään yhteistä voi sopia "ensi viikolle", kun se on iskäviikko. Eletään siis viikon sykleissä, jolloin niihin viikkoihin yritetään sitten sovittaa kaikenlaista niin paljon kuin mahdollista. Viikon ollessa ohi sydäntä raastaa kun lapset lähtevät toiseen kotiinsa, ja perhe-elämä on taas siltä erää ohi.
Onhan se kiva saada ihan kahdenkeskistä aikaa viikon joka toinen viikko, mutta kyllä se perhe-elämäkin jää ainakin minun tunnepuolellani myös puolittaiseksi.
Vauvakuume on minulla kova. Vaimolla... noh, se ei ole niin yksinkertaista.
Minun on hankala kuunnella läheisten ja tuttujen vauvajuttuja; tulee monesti oikein kyynel silmään, kun itsellä ei vauvaa ole, enkä koskaan ole kokenut elämää pienen lapsen kanssa ja nähnyt ihmisentaimen kasvavan päivä päivältä. Tuntuu pahalta, koska pelkään etten sitä saa koskaan kokeakaan. :'(
Kyllä vaimollakin on ollut aika ajoin vauvakuumetta, mutta hän epäilee (syystä) selkänsä ja päänsä kestävyyttä, eikä siksi uskalla hankkiutua raskaaksi. Hänen selkänsä alkoi reistailemaan seurustelumme alkuvaiheessa; masennus iski toisen lapsen odotusaikana kun edellinen avioliitto oli hajoamassa alta, ja hajosikin sitten nuoremman ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Masennus pysyy nykyään lääkkeillä kurissa. Vaikka kylläkin minun mielestäni tuo kuulostaa enemmänkin tukahdutetulta vihalta ja pettymykseltä exää ja elämää itseään kohtaan, kun aika pahan tempun hänelle teki.
Lapsen tai lasten hankinnasta olemme puhuneet ja puhumme tietysti vieläkin, varsinkin kosintani jälkeen kävimme isot keskustelut aiheesta ennen kuin hän vastasi myöntävästi. Hän kysyi olenko varma, että haluan hänet vaimokseni, koska hän ei ole varma, pystyykö hän koskaan hankkimaan lisää lapsia selkänsä ja masennuksensa takia, mutta tietää miten suuri asia lasten saaminen on minulle. Minä vastasin, että kyllä haluan juuri hänet - hän on minulle se tärkein, enkä ilman häntä edes voisi kuvitella hankkivani lapsia. Pyysin vain häntä lupaamaan, että hän yrittäisi parhaansa saadakseen selkänsä ja päänsä sellaiseen kuntoon, että voisimme yrittää saada lapsia. Jos se ei onnistuisi, niin sitten sitä ei ollut tarkoitettu tapahtuvaksi, ja minä voisin hyväksyä sen. Ja hän lupasi. Lupasi yrittää parhaansa, ja minä lupasin pysyä hänen rinnallaan niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, saimme lapsia tai emme.:heart::heart::heart:
Mentiin kihloihin, ostettiin yhteinen, isompi asunto (kummallekin lapselle omat huoneet, ja vielä laajennustilaakin johon voisi rakentaa yhden huoneen lisää jos joskus tarvetta tulee...). Suunniteltiin keittiöremonttia ja häitä, mentiin naimisiin, ollaan naimisissa, ja eletään sitä kuuluisaa arkea, paitsi mitä nyt aina välillä tehdään siitä arjesta juhlaa
Rouva ei ole paljon selkäjumppaa tehnyt. Silloin muistaa, ehtii, jaksaa ja viitsii tehdä, kun selkää särkee niin paljon ettei kestä olla jumppaamatta. Joskus se on kerran viikossa, joskus kerran kahdessa viikossa, joskus joka toinen päivä. Keskimäärin taitaa olla tuossa yhdessä puolen tunnin videojumpassa viikossa. Eipä tuolla jumppamäärällä selkää sellaiseen kuntoon saa, että sen voisi edes kuvitella kestävän odotusaikaa, imetysajasta puhumattakaan. Joululahjaksi jo antamani vuoden Elixian jäsenyydenkin hän peruutti katumusaikana - ei hänen kuulemma tulisi siellä käytyä sen arvosta joten turha mun on siihen rahojani tuhlata.
Hän kyllä kävelee ja ulkoilee paljon, mutta ei sillä selkää kuntoon saa. Tanssi kuulemma kelpaisi liikunnaksi, mutta varoitin jo suhteen alkuvaiheessa että minusta saa korkeintaan satunnaisen tanssikaverin. Ja on saanutkin aina välillä. :heart:
En voi olla tuntematta, että mulle ratkaisevassa asiassa annettu lupaus on petetty. Että mua on kusetettu ihan yhtä rankasti kuin vaimon ex-mies kusetti häntä jättäessään kertomatta niin itselleen kuin puolisolleenkin, että pitääkin miehistä. Kertoi vasta lasten hankinnan jälkeen.:O
Haluaisin saada lapsia, ihan omia, jotka ovat kotona joka viikko, eikä kiertolaisia jotka tulevat ja menevät kuin viikottaiset muuttolinnut. Haluaisin saada normaalin perhe-elämän (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan), ja haluaisin saada vaimoni vierelleni. Haluaisin, etten olisi katkera vaimolleni, jonka selkä on rikki ja jolle on jäänyt edellisestä raskausajastaan traumoja yksin jäämisestä ja kumppanin välinpitämättömyydestä, jopa vihamielisyydestä.
Vaimoni on monesti - sekä kahdenkeskisissä että julkisissa keskusteluissa - sanonut, että hän voisi olla tällä kertaa isä, "Voisitko sinä odottaa, synnyttää ja imettää?". Tämä kommentti sattuu kerta toisensa jälkeen yhtä paljon, minä kun en voi sukupuolelleni mitään. Jos mies voisi odottaa, synnyttää ja imettää, niin minä tekisin sen. Pelkäisin varsinkin synnytystä niin hitosti mutta tekisin silti.
Kaiken muun minä voin tehdä, paitsi juurikin noita kolmea asiaa jotka hän haluaisi minun tekevän. Voin kylvettää, vaihtaa vaippoja, olla kotona lapsen kanssa, käydä lääkärissä jos lapsi on kipeä. Nukkua neljän tunnin yöunia, jos vauva syystä tai toisesta valvottaa. Odotusaikana voin hieroa vaimon jalkoja, hoitaa kotityöt ja kipaista puolenyön aikaan kauppaan jos tulee jonkin ruuan himo, jota kotoa ei juuri sillä hetkellä löydy.
Yhtenä tekijänä tässä yhtälössä on myös ikä. Molemmat olemme jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Jos tässä vielä viisikin vuotta odotellaan ja ihmetellään, niin sitten on myöhäistä yrittää saada perheenlisäystä.
Pelkään, että vaimolla on trauma edellisestä raskaudestaan, ja SE on suurin syy miksi hän ei halua lasta minunkaan kanssani eikä yritäkään tosissaan saada itseänsä kuntoon. Silloinen mies mm. suihkutteli keskellä eteistä hiuslakkaa, josta tiesi että vaimo saa raskauspahoinvointikohtauksen, mutta ei vaan välittänyt asiasta tarpeeksi että olisi jättänyt sen tekemättä.
Pelkään eniten sitä, että tämä katkonainen perhe-elämä ja lupauksen pettämiseksi kokemani asia ajaa kiilaa väliimme, ja sen seurauksena en voi olla katkeroitumatta vaimolleni, niin ihana ja lämmin ihminen kuin hän onkin. Olen jo nyt huomannut, että kotityöt joskus jäävät, koska ajattelen että "Miksi minä tuohon näkisin vaivaa, kun ei hän näe vaivaa minun takiani? Tehköön sitten edes kotitöitä, kun ei kerran kuitenkaan niitä selkäjumppiansakaan tee, paskaaks mä näkisin työpäiväni jälkeen vielä just tuonkin työn vaivaa sillä aikaa kun rouva ottaa päivätorkkuja sohvalla."
Tällaiset ajatukset eivät tietenkään ole hedelmällisiä, mutta sitkeästi ne kuitenkin tulevat pintaan vaikka niitä yrittäisi häätää pois.
Ja sitten vielä selvennyksenä, että ensisijaisesti toivoisin vaimon selän tulevan kuntoon hänen itsensä takia, ja vasta toissijaisesti lastenhankinnan takia. Ja kaiken kaikkiaan kotityöt jakautuvat (tai siis ovat jakautuneet) meillä varsin tasan.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Katkeroitua? Laittaa rouva tilille lupauksestaan? Lähteä kävelemään koko suhteesta? Yrittää saada rouva laittamaan selkänsä kuntoon, ja kannustaa häntä pääsemään yli raskaustraumoista (oma diagnoosi)? Positiivinen kannustus ei siihen riitä, kokeiltu on parisen vuotta ja tulos on rouvan koko ajan vähentyvät yritykset ja alistuminen olemassaolevaan tilanteeseen. Allekirjoittaneella tuloksena on vain koko ajan lisääntyvä vääjäämätön tietoisuus siitä, että katkotonta perhe-elämää en ilmeisesti koskaan tule saamaan, ja sen aiheuttama kasvava ahdistus.
Olisiko jotain keinoja, joilla pystyisi vielä motivoimaan vaimoa? Miten minä pystyisin välttämään syyllistämistä? Ihan mitä tahansa muuta, mitä kannattaisi miettiä?
Jos siis tuollainen pyhiinvaellus Espanjassa olisi juttunne. Vahvistatte teitä/vahvistutte yhdessä ja vauva tulee bonuksena jos näin on tarkoitettu. Tsemppiä!