Isovanhemman ja lapsenlapsen oikeudet

[ap]

Tarkoitin, että kannattaa tulla sen verran toimeen, että voi viedä lapsia tapaamaan mummoa, jättämättä heitä sinne keskenään, eli on itse paikalla.

Mitä mieltä olette, kuinka usein olisi syytä minimissään tavata, jotta suhde lapsenlapsiin säilyisi riittävänä. Siis tarkoitan lasten kannalta, että heille tulisi sellainen olo ettei heiltä ole riistetty mummoa.

 

[ap]

Kiitos kaikille vastauksista, on hyvä että täällä voi peilata omia ajatuksiaan ja saada mielipiteitä ihmisiltä jotka ovat kokeneet samaa, aina ystävistä ei sellaisia löydy. Kiitos!

 

[Hieman eri mieltä]

Vanhempamme ovat itse kasvaneet aikana, jolloin uhkailu ja selkäsaunat olivat ihan normaaleja ja hyväksyttyjä kasvatustapoja. Vähitellen nämä kasvatusnäkemykset ovat muuttuneet, mutta muutos on todella hidasta. Osoittaahan sen nyt lähiaikoina tehdyt tutkimuksetkin, joissa nuorista vanhemmista vielä aika iso prosentti piti fyysistä kurittamista ihan hyväksyttävänä joissain tilanteissa. Ja tämä on tulos vaikka lapsen fyysinen kurittaminen on ollut rangaistava teko jo monta vuotta Suomen lain mukaan.
Itse pidän sukupolvien erilaisia näkemyksiä pääsääntöisesti rikkautena. Olen varmasti monesta asiasta vanhempieni kanssa eri mieltä ja meillä tehdään eri tavoin asioita kuin lapsuuden kodissani, eikä se silti tarkoita meidän olevan parempia kasvattajia kuin omat vanhempani aikoinaa. Kukin vanhempi tekee omista lähtökohdistaan useimmiten vain parhaansa ja sen mihin kykenee sillä hetkellä. Olen jo 35-vuotias ja ikä on tuonut suvaitsevaisuutta suhteessa omien vanhempieni heikkouksiin. Samoin minä tiedän, etten aina toimi lapsiani kohtaan täysin oikein tai ratko tilanteita parhaalla mahdollisella tavalla. Olen myös joutunut opettelemaan anteeksiantoa siis itseäni kohtaan. Itse ap:n tilanteessa ottaisin yhteyden äitiini siten, että lapset eivät olisi läsnä ja keskustelisin näistä näkemyksistä. Tarvittaessa tätä pitäisi tehdä useita kertoja ja eri näkökulmista. Mikäli keskenään tämä ei onnistu, niin aina voi esim. psykologipalveluilta pyytää apua keskustelutilanteisiin. Lapsille on rikkaus saada eri sukupolvien näkemyksiä asioihin, mutta toki heitä suoranaiselta väkivallalta tulee suojella.

 

[suski]

Vanhempamme ovat itse kasvaneet aikana, jolloin uhkailu ja selkäsaunat olivat ihan normaaleja ja hyväksyttyjä kasvatustapoja. Vähitellen nämä kasvatusnäkemykset ovat muuttuneet, mutta muutos on todella hidasta. Osoittaahan sen nyt lähiaikoina tehdyt tutkimuksetkin, joissa nuorista vanhemmista vielä aika iso prosentti piti fyysistä kurittamista ihan hyväksyttävänä joissain tilanteissa. Ja tämä on tulos vaikka lapsen fyysinen kurittaminen on ollut rangaistava teko jo monta vuotta Suomen lain mukaan.
Itse pidän sukupolvien erilaisia näkemyksiä pääsääntöisesti rikkautena. Olen varmasti monesta asiasta vanhempieni kanssa eri mieltä ja meillä tehdään eri tavoin asioita kuin lapsuuden kodissani, eikä se silti tarkoita meidän olevan parempia kasvattajia kuin omat vanhempani aikoinaa. Kukin vanhempi tekee omista lähtökohdistaan useimmiten vain parhaansa ja sen mihin kykenee sillä hetkellä. Olen jo 35-vuotias ja ikä on tuonut suvaitsevaisuutta suhteessa omien vanhempieni heikkouksiin. Samoin minä tiedän, etten aina toimi lapsiani kohtaan täysin oikein tai ratko tilanteita parhaalla mahdollisella tavalla. Olen myös joutunut opettelemaan anteeksiantoa siis itseäni kohtaan. Itse ap:n tilanteessa ottaisin yhteyden äitiini siten, että lapset eivät olisi läsnä ja keskustelisin näistä näkemyksistä. Tarvittaessa tätä pitäisi tehdä useita kertoja ja eri näkökulmista. Mikäli keskenään tämä ei onnistu, niin aina voi esim. psykologipalveluilta pyytää apua keskustelutilanteisiin. Lapsille on rikkaus saada eri sukupolvien näkemyksiä asioihin, mutta toki heitä suoranaiselta väkivallalta tulee suojella.

Kasvatuskeinot ovat muuttuneet, sen filosofia ei niinkään. Ei vanhoina hyvinä päivinä kaikki vanhemmat pelotelleet ja uhkailleet, vaikka saattoivat antaa selkäsaunan. Ja nykyäänkin monet vanhemmat pelottelevat ja uhkailevat, vaikka eivät antaisikaan selkäsaunaa.

 

[ap]

Itse ap:n tilanteessa ottaisin yhteyden äitiini siten, että lapset eivät olisi läsnä ja keskustelisin näistä näkemyksistä. Tarvittaessa tätä pitäisi tehdä useita kertoja ja eri näkökulmista. Mikäli keskenään tämä ei onnistu, niin aina voi esim. psykologipalveluilta pyytää apua keskustelutilanteisiin. Lapsille on rikkaus saada eri sukupolvien näkemyksiä asioihin, mutta toki heitä suoranaiselta väkivallalta tulee suojella.

Olen puhunut asiasta äitini kanssa useasti, monella eri tavalla. Periaatteellisella tasolla ja käytännönläheisesti. En halua että lapseni löytävät itsensä miettimästä kun joku ihminen suuttuu että lyökö se minua kohta. Siis vaikka täysin itsensä hallitseva ihminen suuttuu minulle, minä pelkään väkivaltaa ja hyökkäystä. Tältä haluan suojella lapseni.

 

[suski]

Tosta kuritusväkivallan sallittavuudesta, se riippuu kysymyksen asettelusta. Aikoinaan tehdyssä kyselyssä 9. luokkalaisista 45%:a oli sitä mieltä, että joskus on "pakko" kurittaa. Mutta kun kysyttiin, että kuinka moni aikoo kurittaa lastaan, niin kyllä-vastaajia oli vain 5%:a. Kumpi on se "oikea" mielipide?

 

[Madicken04]

Vanhempamme ovat itse kasvaneet aikana, jolloin uhkailu ja selkäsaunat olivat ihan normaaleja ja hyväksyttyjä kasvatustapoja. Vähitellen nämä kasvatusnäkemykset ovat muuttuneet, mutta muutos on todella hidasta. Osoittaahan sen nyt lähiaikoina tehdyt tutkimuksetkin, joissa nuorista vanhemmista vielä aika iso prosentti piti fyysistä kurittamista ihan hyväksyttävänä joissain tilanteissa. Ja tämä on tulos vaikka lapsen fyysinen kurittaminen on ollut rangaistava teko jo monta vuotta Suomen lain mukaan.
Itse pidän sukupolvien erilaisia näkemyksiä pääsääntöisesti rikkautena. Olen varmasti monesta asiasta vanhempieni kanssa eri mieltä ja meillä tehdään eri tavoin asioita kuin lapsuuden kodissani, eikä se silti tarkoita meidän olevan parempia kasvattajia kuin omat vanhempani aikoinaa. Kukin vanhempi tekee omista lähtökohdistaan useimmiten vain parhaansa ja sen mihin kykenee sillä hetkellä. Olen jo 35-vuotias ja ikä on tuonut suvaitsevaisuutta suhteessa omien vanhempieni heikkouksiin. Samoin minä tiedän, etten aina toimi lapsiani kohtaan täysin oikein tai ratko tilanteita parhaalla mahdollisella tavalla. Olen myös joutunut opettelemaan anteeksiantoa siis itseäni kohtaan. Itse ap:n tilanteessa ottaisin yhteyden äitiini siten, että lapset eivät olisi läsnä ja keskustelisin näistä näkemyksistä. Tarvittaessa tätä pitäisi tehdä useita kertoja ja eri näkökulmista. Mikäli keskenään tämä ei onnistu, niin aina voi esim. psykologipalveluilta pyytää apua keskustelutilanteisiin. Lapsille on rikkaus saada eri sukupolvien näkemyksiä asioihin, mutta toki heitä suoranaiselta väkivallalta tulee suojella.

Toki kaikkea voi yrittää mitä vaan jaksaa, kunhan suojelee lapsia siltä väkivallalta. Mutta en näkisi sitä millään lailla velvollisuutena ja jos keskustelut eivät tuota tulosta niin antaisin olla. Lapset voivat sitten saada sitä eri sukupolvien näkemystä muiltakin kuin omilta isovanhemmilta.

Olen varmasti itsekin saanut suvaitsevaisuutta vuosien mittaan. Voin ymmärtää ihmisten erilaisia (ja suoraan sanottuna vääristyneitäkin) ajattelumalleja peilaamalla sitä heidän ikäänsä, lapsuudenkokemuksiinsa jne. Mutta jos ne eivät siitä muutu miksikään niin se ei enää ole minun ongelmani.

 

[ugui]

Väkivalta tai väkivalla uhkailu ei tee hyvää kellekkään, saati lapselle. Mielestäni isovanhemmilla ei ole oikeutta kurittaa lapsenlapsia, eikä vanhemmilla lapsiaan.

 

[ap]

Olen varmasti itsekin saanut suvaitsevaisuutta vuosien mittaan. Voin ymmärtää ihmisten erilaisia (ja suoraan sanottuna vääristyneitäkin) ajattelumalleja peilaamalla sitä heidän ikäänsä, lapsuudenkokemuksiinsa jne. Mutta jos ne eivät siitä muutu miksikään niin se ei enää ole minun ongelmani.

Itsekin koen olevani varsin suvaitsevainen. Raja kulkee siinä jos jonkun toiminta voi vahingoittaa toista. Tässä siis ei löydy suvaitsevaisuutta, koska tiedän että pelolla kasvattaminen vahingoittaa, vaikkei fyysistä väkivaltaa olisikaan.

 

[Huumekoira]

Tarkoitin, että kannattaa tulla sen verran toimeen, että voi viedä lapsia tapaamaan mummoa, jättämättä heitä sinne keskenään, eli on itse paikalla.

Mitä mieltä olette, kuinka usein olisi syytä minimissään tavata, jotta suhde lapsenlapsiin säilyisi riittävänä. Siis tarkoitan lasten kannalta, että heille tulisi sellainen olo ettei heiltä ole riistetty mummoa.

No mä itse näin mummoa pari kertaa vuodessa. Välit oli hyvät, mummo vaan asui kauempana.

Jossain vaiheessa lapset huomaa, että mummo on vaikea tyyppi. Ei ne silloin ala sua syyttämään, että riistit heiltä mummon. Eli mun mielestä sellaset aikavälit, kuin sä itse kestät sitä mummelia nähdä.

 

[ap]

Jossain vaiheessa lapset huomaa, että mummo on vaikea tyyppi. Ei ne silloin ala sua syyttämään, että riistit heiltä mummon. Eli mun mielestä sellaset aikavälit, kuin sä itse kestät sitä mummelia nähdä.