isovanhempien suhde lapsenlapsiin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "minä"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

"minä"

Vieras
Minkälaisia teidän lasten ja lasten isovanhempien väliset suhteet ovat? Mielenkiinnolla utelen, koska meillä lasten suhde minun vanhempiin on ns. kulissisuhde. Tutuille ja naapureille esitetään auvoisia isovanhempia, jotka niin rakastavat lapsenlapsiaan ja haluavat viettää aikaa heidän kanssaan. Totuus on ihan muuta. Ei tule kyläilypyyntöjä, ei kysytä lasten kuulumisia, tavatessa ollaan äksyjä. Vanhempani odottavat, että lapset istuvat sohvalla kädet ristissä, eivät puhu kahvipöydässä, eivät puhu jos aikuiset puhuvat. Keskimmäinen lapsemme aloitti juuri koulun ja asia on hänelle (ja meille muillekin) iso ja tärkeä. Yhtään kertaa vanhempani eivät ole soittaneet ja kysyneet miten koulussa on mennyt tai pitääkö koulusta. Soitto on tullut vain siitä syystä, että mieheni apua tarvittiin. Mieheni päätti olla ottamatta lasten asioita esille ja halusi katsoa kysyvätkö vanhempani edes jotain lapsista. Mitään eivät kysyneet. Tämä on meille arkea ja osaamme jo olla välittämättä. Toki olisi kivaa jos omat vanhempani edes hiukan olisivat kiinnostuneita lapsista.
 
Tylsää. Meillä mummut ja papat ovat oikeasti kiinnostuneita lapsenlapsistaan, varsinkin oma äitini on aivan aarre, vaikka lapsenlapsia on jo kohta lähemmäs 20 niin huolehtii ja rakastaa jokaista.
 
[QUOTE="vieras";26935071]Tylsää. Meillä mummut ja papat ovat oikeasti kiinnostuneita lapsenlapsistaan, varsinkin oma äitini on aivan aarre, vaikka lapsenlapsia on jo kohta lähemmäs 20 niin huolehtii ja rakastaa jokaista.[/QUOTE]

Rakastavat isovanhemmat ovat aarre. Olisi kyllä mukavaa, jos meilläkin olisi sellaiset. Tai sitten, että ei pidettäisi yllä mitään kulissia vaan kerrottaisiin asioista rehellisesti.
 
Meillä on niin, että äitini pitää aktiivisesti yhteyttä, ollaan lomilla paljon yhdessä ja hoitaa lapsia aina tarvittaessa, ottaa yökylään jne... Miehen isä ei juurikaan pidä yhteyttä eikä näe lapsenlapsiaan (ainakaan poikansa lapsia) kovin usein, muutaman kerran vuodessa. Kyläilykutsuja ei tule, mutta ei hänkään tule käymään meillä kuin pyydettäessä, vaikka olen sanonut että meillä voi käydä ilman kutsumistakin, tervetuloa. Kertaakaan ei ole ottanut lapsia yökylään enkä tiedä tohtisiko lapset lähteäkään, koska nähdään niin harvoin.

Meillä molemmat isovanhemmat ovat leskiä, mutta miehen isä meni uusiin naimisiin parisen vuotta sitten. Ehkäpä juuri tämän uuden vaimon takia yhteydenpito on nihkeämpää ja eipä tuo appiukko ole tuttunut hoitamaan lapsia nuorempanakaan, joten ei sitten vanhanakaan tuo homma oikein luonnistu. Toivottavasti meidän sukupolvella on asiat toisin ja mieheni osaa lapsenlapsiaan hoitaa ja pitää yhetyttä, vaikka aika musta jättäisikin aikasemmin.
 
Eivät varmaan kehtaa sanoa, että eläisivät mielummin rauhassa. Apuahan ne isovanhemmat yleensä haluavat, mutta kannattaisi miettiä tarjoatteko sitä tällaisessa tilanteessa. Mulle tulee lähinnä mieleen narsistiset ihmiset.
 
Jos isovanhemmista ei ole muuta kuin avun ruinaajiksi, niin jättäisin heidät omaan arvoonsa. Ei lapset tarvitse ihmisiä jotka eivät heistä välitä. Mä sanoisin tutuille totuuden jos asia lapsiin kääntyisi.
 
Poika saadaan mutsin luokse hoitoon ehkä kerran kahdessa kuussa, kunhan ensin anelen, rukoilen ja melkein itken.
Ei koskaan kysele, miten pojalla sujuu, eikä tue minua ollenkaan.
Eikä soita ikinä oma-aloitteisesti minulle.
Etsi aina vaan epäkohtia ja virheitä, mitä olen tehnyt.
Fatsi asuu eri paikkakunnalla, paha juoppo, mutta muistaa aina kysyä, mitä meidän pojalle kuuluu.
Miehen äiti on huonossa kunnossa, kuitenkin kysyy aina pojasta ja haaveilee, että vielä sen hoitoon joskus ottaisi.
 
Isäni kenraalimainen kuri ja äitini tapa solvata ovat tehneet meidän välille kuilun. Toisella puolella vietetään onnellista elämää, toisella puolella itsekästä ja kireää.
 
esikoine non nyt yökylässä minun vanhempie ntykönä, kuopus oli viimeyön :) hyvät välit, aidosti kiinnostuneita mitä lapsen lapset touhuaa :)

miehen vanhempia eivät ole koskaan nähneet, eikä ne ole nähny lapsia. yrittävät otta yhteyttä. lähettävät synttäri ja joulupakettia. saavat lahjat mutta eivät tiiä keltä ne on.
 
Mun vanhempani asuvat lähes tuhannen kilometrin päässä, joten hoitoapua ei saada, mutta tykkäävät lapsenlapsistaan ja ovat kiinnostuneita näiden asioista, tavatessa sitten leikkivät ja puuhaavat lasten kanssa. Miehen vanhemmat asuvat lähellä ja tarjoavat satunnaisesti hoitoapua, jaksavat myös aikansa puuhastella ja leikkiä lasten kanssa (ovat huomattavasti vanhempia kuin toiset isovanhemmat) mutta eivät ole kovin luotettavia hoitajia.
 
Lapsilla läheinen suhde niin minun kuin miehenkin vanhempiin.
Ensimmäisen miehen vanhempiiin nykyään ehkä vähän kaukaisempi (famo pahoin dementoitunut eikä enää tunnista läheisiään ja fafa syövän loppumetreillä yksinkertaisesti uupunut eli ei kestä kuulumisia eikä jaksa omistaankaan aina jutella.)

Omiin lapsenlapsiin vielä toistaiseksi läheinen suhde ja vakaasti arjessaan läsnä. (Jokainen vähintään yhden yön viikossa luonani ja osaa hoitanut ihan täyspäiväisesti saikkuni aikana.)
Toivon saman jatkuvan vielä pitkään, mutta sitähän toki vaikea ennustaa jotta miten elämä menee...
 

Yhteistyössä