istukkanäyte

[vaikea valinta]

Vammaisuuteen liittyy pelkoja ja epäonnistumisen tunteita synnyttäjänä. Ulkopuolelta aiheutuneet onnettomuudet mielletään paremmin kestettäväksi.
Vuosi sitten minulle tehtiin lääketieteellinen keskeytys. Pätös oli elämäni vaikein valinta. Lasta odotettiin ja tehtiin kolmen vuoden ajan, takana oli useita keskenmenoja. Lääkäri kertoi riskeistä; lapsi kuolee ennen syntymää kohtuun tai synnytyspöydälle. Parhaimmassa tapauksessa elää vain muutaman kuukauden. Oli tehtävä päätös ja synnytettävä kuollut lapsi alakautta tai annettava raskauden mennä loppuun saakka ja hyväksyttävä kuollut lapsi viimeiseksi, sillä kohtuni kestäisi vain yhden sektion.

Ulkopuolisten on helppo puhua mikä on oikein tai väärin. Näilläkin palstoilla törmää liiankin usein moralinvartijoihin, ihmisiin joila on vankkumaton oikea mielipide, mutta oma kokemus valitettavasti puuttuu. Kun oma tilanteeni oli akutti ajattelemattomat kommentit loukkasivat, uskovaisten kommentit olivat raadollisimpia. Onneksi sain ammattiapua ja kohtasin ammattitaitoista kätilöhenkilökuntaa. Sain apua Käpy ry:stä ja läheiseltä ystävältä, joka oli menettänyt lapsensa 18:sta viikolla. Minä selvisin
Odotan nyt pientä poikavauvaa ja minulla on huomenna rakenneultra. Uusi raskauteni on eheyttänyt uskoa onnistumiseen ja ylipäätänsä elämään.

 

[niinpä juu]

On hirvittävän helppo ymmärtää asiat täysin väärin näin nettikeskustelussa kun pohjimmiltaan ei tunne toista ihmistä eikä pelkkään kirjoitettuun tekstiin osaa laittaa sitä mitä todella tarkoittaa. Ja AINA on se, että toinen (haluaa) ymmärtää väärin asian, jonka näkee itse eri tavalla. Toisen asemaan ei edes haluta mennä. Asiaa ei siis haluta edes nähdä toisen kannalta, jos se kovasti poikkeaa omasta ajattelusta.

Kertokaa hyvät naiset ja äidit: mitä väärää on siinä, että toivoo ja haluaa synnyttää terveen lapsen????

Mitä ylevää ja ihmistä jalostavaa on siinä, että jollakin ihmisellä on vammainen lapsi?? Onko vammaisen lapsen lapsen vanhemmat jotenkin "enemmän vanhempia" kuin terveen lapsen vanhemmat? Onko vammaisen lapsen vanhemmilla jotenkin enemmän rakkautta ja suvaitsevaisuutta kuin terveiden lasten vanhemmilla?

Miksi vammaisuudesta ja vammaisesta lapsesta pitää puhua "hyssytttelmällä" ja korukielellä? Miksi ei saa laittaa sanoja samalla tavalla kuin mistä tahansa muusta arkisesta asiasta; asiasta joita on maailmassa ja ihmiselämässä? Tunteet käyvät kuumina.

Jos halutaan asiallista keskustelua, niin se ei ole sitä että "sun ei pitäs tehdä lapsii ollenkaan jos et oo valmis rakastamaan vammaista lasta"
"sä rakastat siis lastasi sellaisena kun se on jos se vaan täyttää sun toiveet ja unelmat"

Mielestäni asiallinen keskustelu on sitä, että huomioidaan myös eriävät mielipiteet, nekin mitkä menevät ihan toiseen ääripäähän omansa kanssa.

 

[mie]

\

onpas jänniä näkemyksiä tämän ikäisiltä ihmisiltä...onko kukaan ajatellut että lapsi voi vammautua vaikka heti syntymän jälkeenkin...esim.hapen puutteen vuoksi.tai sairastua johonkin virukseen ja saada vaikka aivovaurion...tai kaatua ja lyödä päänsä ja vammautua...tai ihan mitä muuta vain.miten sitten toimisitte jos ette ole kypsiä hoitamaan vammaista lasta?

Tähän on muuten vastaus tuolla ylempänä jos jaksaa selata.

 

[susa]

\

On hirvittävän helppo ymmärtää asiat täysin väärin näin nettikeskustelussa kun pohjimmiltaan ei tunne toista ihmistä eikä pelkkään kirjoitettuun tekstiin osaa laittaa sitä mitä todella tarkoittaa. Ja AINA on se, että toinen (haluaa) ymmärtää väärin asian, jonka näkee itse eri tavalla. Toisen asemaan ei edes haluta mennä. Asiaa ei siis haluta edes nähdä toisen kannalta, jos se kovasti poikkeaa omasta ajattelusta.

Kertokaa hyvät naiset ja äidit: mitä väärää on siinä, että toivoo ja haluaa synnyttää terveen lapsen????

Mitä ylevää ja ihmistä jalostavaa on siinä, että jollakin ihmisellä on vammainen lapsi?? Onko vammaisen lapsen lapsen vanhemmat jotenkin "enemmän vanhempia" kuin terveen lapsen vanhemmat? Onko vammaisen lapsen vanhemmilla jotenkin enemmän rakkautta ja suvaitsevaisuutta kuin terveiden lasten vanhemmilla?

Miksi vammaisuudesta ja vammaisesta lapsesta pitää puhua "hyssytttelmällä" ja korukielellä? Miksi ei saa laittaa sanoja samalla tavalla kuin mistä tahansa muusta arkisesta asiasta; asiasta joita on maailmassa ja ihmiselämässä? Tunteet käyvät kuumina.

Jos halutaan asiallista keskustelua, niin se ei ole sitä että "sun ei pitäs tehdä lapsii ollenkaan jos et oo valmis rakastamaan vammaista lasta"
"sä rakastat siis lastasi sellaisena kun se on jos se vaan täyttää sun toiveet ja unelmat"

Mielestäni asiallinen keskustelu on sitä, että huomioidaan myös eriävät mielipiteet, nekin mitkä menevät ihan toiseen ääripäähän omansa kanssa.

Onko joku vammaisen lapsen vanhemmista sanonut ettei halua tervettä lasta? En minä ainakaan. Kyllä, toivoin todella tervettä lasta, mutta en sitä saanut.

Mikä minun äitiydessäni sitten on erilaista kun terveiden lasten äitiydessä? Olisin varmasti ikionnellinen terveestä lapsestani, jatkaisin elämääni juuri niin kuin olin etukäteen suunnitellut. Lapseni oppisi asioita, aivan kuin kuka tahansa lapsi, joskus ennen ikätovereitaan, toisinaan hieman jäljessä. Mutta oppisi joka tapauksessa, mitä pitäisin lähes itsestään selvyytenä.

Jokainen terveen lapsen vanhempi muistaa lapsensa ensimmäisen askeleen, ihana hetki. Tällainen se oli myös vanhemman tyttäreni kohdalla hänen ollessaan 11kk. Mutta kun nuorempi tyttäreni otti ensimmäiset askeleensa reilu 2v iässä, se oli aivan erilainen tunne. Sama kuin jos sinun terve vauvasi puoli vuotiaana nousisi yhtäkkiä jalaoilleen ja kävelisi kirjahyllylle, ottaisi kirjan ja rupeaisi ääneen lukemaan. Asia mitä ei tapahdu, ihme. Ehkä siksi me vammaisten lasten vanhemmat kerromme liikaa lastemme oppimista asioista, meille ne vaan ovat niin suuria edeitysaskeleita.

Mitä muuta vammainen lapsi antaa vanhemmilleen? Suhde vahvistuu... Nyt sanotte ettei teidän suhteenne kaipaa vahvistumista. Niin minäkin ajattelin ennen kuopuksen syntymää. Meillä oli täydellinen avoiliitto, suloinen pieni tyttö ja toinen tulossa. Omakotitalo, auto ja koira. Hyvät työpaikat molemmilla. Rakastimme miehemme kanssa toisiamme, enenmmän kuin ikinä olin kuvitellut mahdolliseksi.

Tieto lapsen vammasta, siitä ettei hän ikinä oppisi kävelemään tai puhumaan iski kovaa. Vielä kovempaa iski tieto että lapsemme makasi happihkaapissa kaikkien letkujen keskellä ja hänellä oli noin 40% mahdollisuus jäädä henkiin. Ei, se ei ollut yhtä ihana hetki kuin terveen tyttäremme syntymä 2 vuotta aiemmin. Me pelkäsimme, itkimme. Koko maailmamme oli murtunut, tuntui ettei huomista tulisi ikinä. Mutta kun päivät pikkuhijaa kulkivat, saimme kuulla tyttäremme jäävän henkiin. Letkuja poistettiin pikkuhiljaa, saimme hänet syliin ensimmäistä kertaa. Vannoin että mitätahansa maailmassa tapahtuisi, tekisin kaikkeni tämän pienen ihmisen eteen.

Mutta emme me tehneet hänelle mitään ihmeellistä, vaan hän teki meille. Hänen avullaan opimme ymmärtämään ettei mikään ole itsestään selvää, maailma voi rikkoutua hetkenä minä hyvänsä. Ja siitä huolimatta se on mahdollista kursia kokoon, ehkä jopa kauniimmaksi mitä se on ollut. Minulla on paljon ystäviä joiden kanssa olen nauranut, mutta vain muutama joiden kanssa olen itkenyt (en todellakaan itke helposti). Uskon että ne kyyneleet joita mieheni kanssa vuodatimme kuopuksen synnyttyä, loivat suhteeseemme sellaista vahvuutta mitä terveen lapsen syntymä ei olisi luonut.

Kun joku vieras/naapuri näkee meidät lapsiemme kanssa kaupungilla, voimme saada osaksemme sääliä. Ajattelet ehkä näin: "ovat parat loppuikänsä kiinni vammaisessa lapsessa", "tuo suloinen terve tyttökin joutuu kasvamaan vammaisen sisarensa varjossa", "mikseivät he päätyneet aborttiin, olisi ollut helpompaa kaikille", "eihän tuollainen ole elämä ole elämisen arvoista". Mutta sanon vielä kerran, en kaipaa kenenkään sääliä. Olen onnellisempi ja perheemme on vahvempi kuin ennen vammaisen lapsen syntymää. Niin, mikä ei tapa, se vahvistaa sanotaan. Surullisen moni täällä on valmis tappamaan sen pienen olennon, joka haluaisi vahvistaa teidän elämäänne...

Mutta jokainen tekee niin kuin omatunto sanoo, kenenkään muun kengissä en ole seisonut enkä toisten elämästä tiedä.

 

[huh]

\

\

Sinä epätoivoinen et tiedä odottavasi tervettä lasta. Sitä ei voi kukaan tietää. Lapsesi voi olla terve tai sitten ei. Hänellä voi olla vakava kromosomivirhe tai sitten ei. Mutta ei sitä tarvitsekaan tietää ja isompi mahdollisuus on että hän on täysin terve. Täytyy vaan muistaa, että millään tutkimuksella ei esim lapsen kromosomiston täydellisyyttä voi varmistaa.

Niin ja paljon on sellaisia sairauksia, mitä ei kromosomit näytä. Niin myös minun lapsellani. IStukkatutkimuksen mukaan minäkin odotin tervettä lasta mutta toisinpa kävi.

Niin, että meinasitkos olla hetken onnellinen ja luottavaisin mielinkö oikein meinasti raskauttasi jatkaa. Ei hätää, me kyllä tulemme ja nujerramme sinut, me naiset,me äidit jos ketkä tämän kyllä osaamme

 

[SAIRASTA]

\

Tuohon lentosuunnitelma-tarinaan viitaten. Olen yksi niistä joiden matkakohde muuttui yllättäin ja vasta perillä sain huomata olevani Hollannissa.

Haluan jo tässä vaiheessa korostaa sitä, ettei tarkoitukseni missään tapauksessa ole moralisoida niitä jotka kuultuaan lentosuunnitelman muutoksesta, eivät halua astua koneeseen. Jokainen meistä on oma yksilönsä ja meillä omat haaveemme. Varmasti jokainen unelmoi Italiasta (niin minäkin!) ja kun ennen koneeseen nousua saa kuulla joutuvansa jonnekin aivan muualle, on vaikean tilanteen edessä. Kaikille tulee varmasti hetkeksi tunne ettei voimat riitä matkaan. Joku päättää jättää matkan väliin, toinen lähtee epävarmana kokeilemaan millaista uudessa paikassa olisi.

Vaikeuksista joihin Hollannissa voi törmätä, saamme lukea joka paikasta. Lista on pitkä ja pelottava, tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä. Toivon että silti saan hieman kertoa omasta, toistaiseksi vielä lyhyestä kokemuksestani Hollannin elämänmenosta.

Kun kuulin määränpäästämme, en ehkä osannut olla tarpeeksi pettynyt. Olin unelmoinut matkasta jo pitkään ja kun olin aiemmin kokenut lennon peruutuksen, halusin lähteä matkaan vaikkei määränpäästä varmaa tietoa olisikaan. Jälkikäteen olen ollut onnellinen etten tiennyt lentosuunnitelman muutoksesta etukäteen, suotta olisin vaan pohtinut pärjäämistäni vieraassa maassa.

Itseasiassa lentokoneen laskeuduttua luulin hetken olevani Italiassa. Edessäni avautunut maisema oli kauneinta mitä ikinä olin nähnyt. =) Nautimme mieheni kanssa matkastamme täysin siemauksin, kunnes seuraavana päivänä matkanjohtaja tuli kertomaan epäilevänsä että olisimmekin saapuneet Hollantiin. Hetkeksi se pysähdytti. :\| Kun katselin ympärilleni, aloin huomata seikkoja jotka muistuttivat Hollantia. Matkanjohtaja korosti ettei ollut täysin varma mihin olimme päätyneet, mutta ymmärsin pian että olimme todella Hollannissa. Kun varmistus asiaan tuli seuraavana päivänä, se tuntui jo helpotukselta. tiesimme missä olimme ja koska emme muutakaan voi, aloimme tutustua Hollannin elämäntapaan.

Näiden vajaan viiden kuukauden aikana olemme joutuneet kohtaamaan Hollannissa asioita, jotka olisimme Italiassa välttäneet. Kuitenkaan en koe niitä negatiivisina, enemmänkin opettavaisina. Olemme saaneet ihanat oppaat mukaan matkallemme ja heille olen ikuisesti kiitollinen!!! :heart: Uskon että heidän avullaan tulemme pärjäämään mainiosti.

Kyllä, olen tietoinen että moni ihana Italialainen nähtävyys jää meiltä väliin. Joskus kirpaisee kun kuulee toisten kertovan matkoistaan. Mutta kun katson ympärilleni, ymmärrän saaneeni jopa enemmän kuin he. Sain mahdollisuuden tutustua tähän ihanaan maahan ja tänne päädyttyämme olen löytänyt paljon uusia, upeita piirteitä paitsi ympäristöstämme, myös miehestäni (johon olen rakastunut lukemattomia kertoja uudestaan :heart: ) sekä läheisistämme. Erityisesti läheistemme osallistuminen matkallemme on todella lämmittänyt sydäntäni!

Olen ehkä lapsellinen ja sellaisena haluan pysyä. Minulta puuttuu se elämänkokemus joka sanoisi etten pärjää Hollannissa. Jos vielä seuraavan kerran matkaan pääsen, toivon tietysti päätyväni Italiaan. Mutta jos tälläkin kertaa joudun muualle, ei se minua enää samalla lailla pelota. Avoimemmin mielin olen valmis tutustumaan uuteen maahan ja ottamaan matkastani irti kaiken sen ilon ja kauneuden mitä ympäristö tarjoaa. Ja -uskokaa tai älkää- mutta kun löytää Hollannista joitain Italialaisia rakennuksia, niitä osaa varmasti arvostaa enemmäin kuin jos ne näkisi keskellä Roomaa!! =)

Pitkä tarina, mutta toivottavasti joku jaksoi sen lukea. Profiilissa pala kauneinta Hollantia... :heart: =)

Tuollainen p***n jauhaminen nimittäin! Varmasti kukaan ei usko että todella olisit lapsesi vammaisuudesta onnellinen (tai sitten olet todella sairas!). Yritetään vaan jotain kaunotekstiä kirjoittamalla kuulostaa niin fiksulta ja avarakatseiselta. Ainoa mitä tunnet, on varmasti katkeruus siitä ettei oman lapsesi vammaa huomattu ajoissa etkä päässyt aborttiin.

Nyt sitten ollaan kaikkitietäviä ja yritetään puhua muita samaan ansaan, mutta turha toivo! Lyödäänkö vetoa että seuraavassa raskaudessa juokset itse kaikki testit läpi jotta varmasti pääsisit "Italiaan".

 

[Ihmeissään]

Nimimerkille SAIRASTA:
Lueppa oma viestisi uudestaan ja mieti sitten mikä on sairasta!
Onko nykypäivän ihmiset todella noin kylmiä ja julmia toisiaan kohtaa. Jos sinä et kykenisi olemaan onnellinen sairaasta tai vammaisesta lapsesta, ei se tarkoita ettei kukaan mukaan voisi olla. Empatiakykyä voisit harjoitella!

 

[matkusteltu on]

Susa kertoi kauniisti vammaisen lapsen herättämistä tunteista. Muista en tiedä, mutta itse en yleensä tunne sääliä yhtään mitään kohtaan, sillä minusta sääli on turha tunne. Voi, älkää taas käsittäkö väärin!! Säälillä vaan ei saada aikaiseksi mitään, se ei auta ketään!!

Mutta ollaan matkakertomuksissa.
Minun matkani ei liity vammaiseen lapseen, menetyksiin ja uuden rakentamiseen kylläkin.

Kun olin nuori, ajattelin että kun aika on kypsä ja minulla ikää tarpeeksi, matkustan Amerikkaan. Uhitellen ja ovet paukkuen, näyttävästi isolla laivalla lähtisin.
En ennättänyt amerikan reissua kunnolla edes suunnitella, kun yllättäen minut nakattiin pakettiauton takakonttiin, jossa ei ollut ikkunoita. Kun minut päästettiin ulos, olinkin joutunut perheeni kanssa Neuvostoliittoon.
Olimme järkytyksestä mykkänä.
Asiasta nousi uutisotsikot valtakunnan lehtiin. Ihmiset kuhisivat, juorusivat, olettivat ja syyttivät meitä: oma vikanne, omaa aikaansaannostanne nyt tämä Neukku-matka. Siinähän nyt olette. Minulle tultiin sanomaan päin naamaakin selityksiä ja syitä siitä, miten ja miksi olemme siellä. Ne olivat ihan vääriä. En jaksanut selitellä, sanoin vain ettei se noin ole. Ihmisten kovuus, kylmyys löi kasvoille. Se oli jotain semmosta, mitä en ollut aiemmin tajunnut olevankaan. Ja siihen päälle se pakettiautomatka ja päätyminen neuvostoliitton.
Mutta uudessa maassa päätimme koko perheen kesken, että tästä on nyt jatkettava eteenpäin. Itku ei auta. Tässä ollaan ja tästä mennään vain eteenpäin.
Tämäkin oli väärin, minun rauhallisuuttani uudessa tilanteessa ihmeteltiin.
Sisältä olin aivan rikki, yksin, ja valtavan ahdistunut. Tilannetta oli mahdoton käsittää todeksi.
Aloin siis rakentamaan ja elämäänelämääni siellä Neuvostoliitossa. Kait siellä kaunista oli,kaiken pohjalla oli minulla ahdistus ja ikävä aikaan ennen pakettiautoon nakkaamista j ihmisten kylmyys tyrmistytti, en luottanut kehenkään.
Ehkä olisin sopeutunut paremmin, jos olisin kohdannut aitoa välittämistä, ymmärrystä, tukea ja empatiaa.

10 neuvostovuoden jälkeen tajusin, ettei sinne ole pakko jäädä, voin lähteä pois!!
Muutin Moskovaan. Mutta ei se oikein ollut minun paikkani. Tajusin, ettei Amerikka ole enää mahdollista, mutta muualle kyllä pääsisin, koko maapallo on periaatteessa valintoja täynnä.

Laitoin hakemukset Ranskaan ja Englantiin. Ranskaa toivoin, Pisteet riittivät Englantiin ja minut lopulta valittiin sinne. Olin tohkeissani. Olin aivan varma että tulen viihtymään siellä, kaikki on minusta itsestäni kiinni.
Vastaanotto Englannissa oli tyly. Ihmiset eivät halunneetkaan minua sinne. Kulttuuri oli yllättävän toisenlainen. Enhän minä neuvostoliittolainen pohjimmiltani ollut, en oikeastaan edes moskovalainen, olin vain elänyt siinä, silti lähtökohta-kotimaahanikin verrattuna Englanti oli yllättävän vieras paikka. Mutta sielä nyt elettiin, asuttiin.
Ajan kanssa aloin viihtyä paremmin.
Kun tuli mahdollisuus muuttaa, tartuin tilaisuuteen. Paikka olisi ollut Luxemburg. Kävin siellä. Yllättäen se toi mieleen ajan ennen pakettiautoa. En halunnut sitä, se ahdisti liikaa. Matka peruttiin.

Mutta muutto Saksaan onnistui. Pääsin pois Englannista. Saksa näytti just siltä mitä olin sen aina ajatellut olevankin. Muisto neuvostoliitosta, pakettiautosta ja ajasta ennen sitä alkoi hälvetä ja ennenkaikkea ahdistus kokemasta.
Löysin Saksasta paljon semmosta mitä en Englannissa olisi uskaltanut etsiä.


En koskaan haaveillut Italiasta. Ihmiset siitä puhuivat paljon, luin artikkeleita, katsoin kuvia, mutta minä en ajatellut että Italiaan asti onnistuisin. Ei minulla olisi edellytyksiä sinne.
Hollannista olin lukenut, nähnyt, kuullut. Toivoin ettei koskaan tarvitsisi sitäkokea, en pystyisi enää tuon neuvostoliiton jälkeen, en jaksaisi millään enää. Englannissa ja Saksaan muutossakin jopa oli ollut ikäviä kokemuksia mukana, Hollantiin olisin kuollut.

Tuossa matkani varrella maailmaa kiertäessä, ja vielä Saksassakin minulla oli kyllä mahdollisuus kokea pieni kotimaanmatka (silloisessa kotimaassa, ensin neuvostoliitossa ja sitten saksassa) pieneen, keskivertokaupunkiin. Vasta Saksassa ymmärsin mitä ihmiset tarkoittavat kun puhuvat Italian-kokemuksistaan. Silti en tavoitellut Italiaa, vaan saksalaista pikkukaupunkia, semmosta keskivertokokoista.

Tämä ei ole yhtä kaunis matkakertomus kuin Italian ja Hollannin tarinat, tämä onkin heitetty ihan tästä vaan takataskusta.

Nyt asun Saksassa, ja osaan nauttia näistä keskivertokaupunki-kokemuksistani. Viihdyn täällä. Olen täällä ollessa kyllä joutunut purkutuomiotalon alta pakoon, mutta selvisin siitä. Päätin, että selviän, sillä selvisin siitä pakettiauto-ja neuvostomatkakokemuksestakin.

Toivon, etten ikinä niin omahyväiseksi tulisi, että alkaisin tuomitsemaan ihmisiä heidän valintojensa ja elämänsä ratkaisujen perusteella, koska kuitenkaan en tiedä tarpeeksi taustoja.

Ja aina kun luen isoja otsikoita, kun ihmiset kahvitauollaan juoruavat jonkin heille tuntemattoman perheen ja ihmisen kohtalosta, poistun paikalta sanoen, ettemme me tiedä taustoja. Muistan miltä se tuntui, ja vaikka asianosainen ei ole kuulemassa "miten se nyt sillä tavalla ja olikohan se nyt noin ja siinä on varmasti tommonen taustajuttu.." kauhisteluja, en osallistu niihin, minulla ei ole oikeutta.

Pakettiautomatka riitti.

Toivon, että omat lapseni voivat tehdä matkan amerikkaan, jos he niin haluavat. Neuvostoliittoa en toivo kellekään, en puolaa, en venäjää, en mitään vastaavaa.
Hollannissa voi selvitä, sillä rinnalla on myös, mutta neuvostoliitosta ei välttämättä selviä, sillä ihmiset ovat raadollisia.

 

[matkusteltu on]

Jäi sana välistä. Tässä : "Hollannissa voi selvitä, sillä rinnalla on myös, mutta neuvostoliitosta ei välttämättä selviä, sillä ihmiset ovat raadollisia. "
piti lukea: ".. sillä rinnalla on myös ILO... "

 

[vaikea valinta]

Minulla on vedet silmissä ja pala kurkussa, Susa kirjoituksesi oli koskettava liikautti sisintäni. Lapseni menetyksestä on kulunut jo vuosi. Muistot kuitenkin säilyvät ja surutyö jatkuu läpi elämän muuttaen muotoaan. Rakas perhe, uusi raskaus ja mielenkiintoinen työ ovat himmentäneet tuskaa, mutta näin vain asia vieläkin raapaisee ajoittain, kun lukee tai näkee liittymäkohtia menneeseen.

Tuo shokkivaihe, josta mainitsit päättyi meillä raskauden loppumiseen ja pitkään surutyöhön. Tunne elämän hauraudesta tuli kongreettisesti tutuksi. Pelko, tunne elämän huonosta tuurista voimistui, se näkyi minussa kun mieheni lähti lennolle tai lapseni kouluun. Pelkäsin menettäväni taas jonkun läheisen rakkaan ihmisen, olinhan ollut jo kolmen vuoden ajan menetyksien synnyttäjä vielä kaikkinen keskenmenoineen.

Sinulla tapahtui sopeutuminen shokkivaiheen jälkeen ja olet kokenut suuria onnentunteita varttuvasta lapsestasi. Minä jäin niistä paitsi ja välillä kuvittelen millainen tyttäreni olisi yksi vuotiaana, kun asettelen kukkia haudalle. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen ja selittää asiat parhain päin.
Tämä oli meidän perheen sisäinen päätös. Jokainen perhe tekee valintansa ja elämä jatkuu.

Kiitos Susa kirjoituksestasi.

 

[taustalla]

Nyt raskaana ja täytyy sanoa, että tämän ketjun luettuani minäkin pelkään saavani vammaisen lapsen. En siis lapsen takia vaan tällaisten julmien mielipiteiden mitä täältäkin saa lukea. Pitäisikö teidän mielestänne vammaisten lasten vanhempien vaan pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja visusti varoa mitenkään tuomasta ilmi sitä iloa ja onnea jota jokainen vanhempi lapsistaan kokee. Kuinka joku kehtaa ruveta arvostelemaan toisten kirjoituksia syyttelemällä romantisoinnista yms. aivan hävettää puolestanne. Jokainen lapsi on lahja ja vaikka teidän elämäänne ei vammaista lasta tullutkaan voi se tulla esim. omille lapsillenne joten harkitkaa mitä kirjoitatte.

 

[Äiti Luna]

Vammaisen lapsen saamiseen liittyvä "romantisointii".
Mielestäni kyse kuitenkin on vanhempien jaksamisesta ja kuinka pienestä ne ilot täytyy saada. Vahemmille on suurta juhlaa kun lapsi vihdoin ja viimein oppii kävelemään 3 vuotiaana, vaikka sinun lapsesi on osannut sen jo 10 kk iässä, ilman terapioita.
He ovat pelänneet pahinta, ehkä he ovat ajatelleen ettei heidän vammainen lapsi kävele ikinä. Kävelemisestä kukaan ei ole antanut takuita, siitä ollaa syystäkin iloisia ja onnellisia. Jokainen pieni asia on ilon ja elämän lähde. Uusi mahdollisuus.
Tuskin kukaan vammaisten lasten vanhemmista on "valmistautunut" lapsen vammaisuuten. (toki joskus käy, että tiedetään etukäteen, yleensä ei).
Lapsen sairauden hyväksyminen on prosessi, ehkäpä jopa elämän mittainen.
Vanhemmuuten kasvetaan. :flower:

 

[maxium]

nimimerkille sairasta... sairasta tekstiä. kyllä sulla on kans joku kirja jääny lukematta tai ei ole "kaikki kamarit lämpöösenä"

 

[downin äiti]

Tuntuu menevän ääripäästä toiseen tämä keskustelu :/ . Haluaisin ottaa kuitenkin esille sen näkökulman, että on olemassa hyvin eri asteisia vammoja. Esimerkiksi down- tai lievästi cp-vammaisesta lapsesta voi tulla hyvinkin itsenäinen nuori/aikuinen. Hän saattaa opiskella, asua yksin sopivasti tuetussa asunnossa, käydä töissä, mennä naimisiin jne.

Joku lapsi on taas niin vaikeasti vammainen ettei ikinä kykene syömään, erittämään, kävelemään tai puhumaan. Pahimmassa tapauksessa lapsi kuolee jo raskauden aikana tai heti synnyttyään. Silloin voidaan pohtia, kuinka paljon lapsi kärsii -ja joku päätyy aborttiin koska kokee sen inhimillisimmäksi teoksi lasta kohtaan. Itse pidän sitä täysin ymmärrettävänä.

Mutta jos saa lapsivesipunktiossa kuulla odottavansa down-lasta ja tämän vuoksi päätyy aborttiin, en usko että kukaan tekee sitä lasta ajatellen. Silloin ihminen ajattelee ainoastaan itseään, omaa jaksamistaan ja sitä miten vammainen lapsi muuttaa MINUN elämääni. Tarvittavia voimia kyllä löytyy, kun niitä kaivataan, mutta jos äiti jo tässä vaiheessa toteaa ettei kykene rakastamaan lastaan tämän vamman takia on varmasti parempi tehdä abortti.

Kuten sanottu, jokainen tuntee itsensä parhaiten. Vammaisen lapsen elämä on aina haastavampaa kuin terveen ja tuen sekä ennen kaikkea rakkauden tarve on suuri. Jos tätä rakkautta ei ole tarjolla edes omilta vanhemmilta, onko elämä sitten elämisen arvoista tässä kylmässä maailmassa?

Itse olen kaukana "täydellisestä äidistä", väsyn ja kiukuttelen kun voimat loppuvat. Kuitenkin nämä kuluneet neljä vuotta pienen downimme kanssa ovat olleet parasta aikaa elämässäni. En toki nykyisessä raskaudessani vammaista lasta toivo, mutta kun niitä joillekin perheille annetaan on varmasti parempi että annettaisiin meille kun joillekin näistä aiemmista kirjoittajista. Meillä lapsi saisi saman arvon ja rakkauden kuin tervekin, emmekä hetkeäkään epäilisi voimiemme riittämistä. :heart:

 

[D-mamma]

lyömpä vielä omankin lusikan "soppaan"..

meillä on molempia versioita 1 kappale.on terve tyttö ja down poika. se hirvittävä monsteri (jonka kuva on muuten profiilissa)
nyt haaveillaan kolmannesta,enkä meinaa mennä muuta kuin np ja rakenne ultraan.kun eipä se punktio voi varmistaa onko tuleva lapsi terve vai ei..toki se seuloo downin ja muutaman muun kromosomi hirviön pois,mutta kun kaikkea voi sattua..

pari vuotta sitten eräs puoli tuttuni menetti vauvansa kun istukka irtosi.puistossa yritin lohdutella ja "vähättelin" omaa poikaani "kun tuo meidän vemppakin on downi.."tyyliin.johon tämä äskettäin vauvansa menettänyt vastasi "ainakin hän elää" =)

 

[äiti minäkin]

Kaikki kunnia sinulle down:n äiti.

Mutta en usko, että voit tietää, ettei kukaan päädy down-sikiön abortointiin lapsen takia, vaan itsensä takia. Tai että kaikki aborttiin päätyvät eivät kykenisi rakastamaan lastaan.

Kovin itsekäs ja lyhytnäköinen kommentti. En oikein jaksa uskoa, että tunnet, tiedät, kaikkien tällaisten ihmisten ajatukset, tai paremminkin että tiedät heidän ajatuksensa heitä paremmin.

 

[ööpinen]

\

Kaikki kunnia sinulle down:n äiti.

Mutta en usko, että voit tietää, ettei kukaan päädy down-sikiön abortointiin lapsen takia, vaan itsensä takia. Tai että kaikki aborttiin päätyvät eivät kykenisi rakastamaan lastaan.

Kovin itsekäs ja lyhytnäköinen kommentti. En oikein jaksa uskoa, että tunnet, tiedät, kaikkien tällaisten ihmisten ajatukset, tai paremminkin että tiedät heidän ajatuksensa heitä paremmin.

kaikki varmaan kirjoittaa vain omasta näkemyksestään. Ja kenenkään ei tarvitse omaa näkökantaansa puolustella lynkkaamalla toista.

 

[downin äiti]

\

\

Kaikki kunnia sinulle down:n äiti.

Mutta en usko, että voit tietää, ettei kukaan päädy down-sikiön abortointiin lapsen takia, vaan itsensä takia. Tai että kaikki aborttiin päätyvät eivät kykenisi rakastamaan lastaan.

Kovin itsekäs ja lyhytnäköinen kommentti. En oikein jaksa uskoa, että tunnet, tiedät, kaikkien tällaisten ihmisten ajatukset, tai paremminkin että tiedät heidän ajatuksensa heitä paremmin.

kaikki varmaan kirjoittaa vain omasta näkemyksestään. Ja kenenkään ei tarvitse omaa näkökantaansa puolustella lynkkaamalla toista.

Aivan näin. Tarkoitin vaan, että ymmärrän vaikeavammaisen lapsen abortoinnin tuolla lapsen kärsimys-näkökulmalla. Mutta kun puhutaan down-lapsista (tarkoitan siis tässä pelkästään downia, paha sydänvika ym.ongelmat ovat sitten asia erikseen), katsoessani noita hymyileviä, iloisia pienokaisia, en osaa ajatella että näiden elämä olisi niin suurta kärsimystä että pelkästään siihen vedoten voisi aborttia puolustella. Tuntemani down-lapset ovat kyllä pääsääntöisesti iloisempia ja elämänmyönteisempiä kuin terveet ikätoverinsa, joten en pidä lapsen kärsimystä niin suurena tekijänä.

Tottakai jos ihminen kokee ettei jaksa down-lapsen hoitoa, kuntoutusta ja elämää "vammaisen äidiksi" leimattuna on hän oikeutettu aborttiin. Pahin kohtalo vammaiselle lapselle olisi joutua perheen taakaksi, jopa niin että häntä pidettäisiin jonkinlaisena rangaistuksena. Se, mitä tässä tarkoitin taisi siis olla lähinnä vaan, että aborttiin päätyvä myöntäisi edes itselleen että ratkaisu oli kiinni hänestä itsestään eikä lapsesta. Eli vanhemman kärsimysksestä eikä lapsen (ja yhä korostan puhuvani down-lapsesta yleensä, en vaikeavammaisesta).

Nämä olivat siis omia ajatuksiani, eivät sen enempää oikeita tai vääriä kuin muidenkaan mielipiteet. Onneksi saamme todella jokainen tehdä itse omat ratkaisumme, sillä tärkeäähän on että lapsi saa syntyä toivottuna ja rakastettuna! =)

 

[Leija]

\

Onneksi saamme todella jokainen tehdä itse omat ratkaisumme, sillä tärkeäähän on että lapsi saa syntyä toivottuna ja rakastettuna! =)

Tämän toivon kaikkien muistavan. Kaikki testit ovat vapaaehtoisia ja niiden hyödyllisyys tai hyödyttömyys on aivan perheen omasta arvomaailmasta ja elämäntilanteesta kiinni. Terveydenhoitajalla on omat mielipiteet, samoin isovanhemmilla ja kavereilla. Kenellekään ei tarvitse olla mieliksi vaan kysellä ja ottaa selvää testeistä ja näytteistä.

 

[äiti]

No olipa siinä jos minkälaista mielipidettä...
En jaksa sen enempää selitellä, mutta päällimmäisenä mulle tuli mieleen, enkai minäkään ollut valmis down lapsen äidiksi, ei minullakaan ollut mitään voimavaroja sellaiseen. En ollut valmistautunut . En millään lailla kypsä kohtaamaan lapseni
kehitysvammaisuutta.. Mutta niin vaan tässä elämässä voi käydä,
että annetaankin elämäntehtäväksi down lapsi. En tiedä ylistänkö kohtakoani, mutta elämä opettaa ja kasvan siinä mukana.
Eikö jokaisen, terveen tai vammaisen lapsen syntymä ole vanhemmilleen elämäntehtävä?

 

[taustalla]

mihinkään testeihin! Työssäni olen tekemisissä äitien ja vastasyntyneiden kanssa ja olen huomannut, miten epäluotettavia nuo kokeet ovat. Down-lapsi saattaa syntyä, vaikka biopsia näyttää muuta tai odotettu down saattaa olla ihan terve!

 

[taustalla]

\

mihinkään testeihin! Työssäni olen tekemisissä äitien ja vastasyntyneiden kanssa ja olen huomannut, miten epäluotettavia nuo kokeet ovat. Down-lapsi saattaa syntyä, vaikka biopsia näyttää muuta tai odotettu down saattaa olla ihan terve!

Jos hyvät keskustelupalstan lukiat kaipaatte todellista faktaa soittakaa 90-4711 ja pyytäkää sikiötutkimusyksikköön. Yli 95% Yli 40 vuotiaiden äitien lapsista syntyy terveinä.
Jos kerran työskentelet äitien ja vastasyntyneiden kanssa pitäisi sinulla olla tietoa myös eri testeistä, ei kaikkia voi niputtaa samaan. Voisit tiedoillasi täsmentää, mitkä noista testeistä ovat epäluotettavia.

Itselläni on vain kokemusta veren seerumista, niskapoimu-ultrasta istukka ja lapsivesi testistä. Niskapoimu-ultra on vain 50% osviittaa antava. Itselläni lapsi todettiin "terveeksi" ja odotin Down lasta, Lapsivesi punktio paljasti kromosomipoikkeavuuden. Myös veren seerumi on vain suuntaa antava antava tuloksessaan ja virheprosentti on aika suuri.

 

[taustalla]

en tarkoita, että testit ovat täysin epäluotettavia, mutta suuntaan ja toiseen tulee yllätyksiä. Ja puhuin ihan itsestäni ja siitä, miten mahdollisesti tekisin, jos vielä tulisin raskaaksi eli en menisi testeihin.

 

[Lapsen rakastaminen]

\

No olipa siinä jos minkälaista mielipidettä...
En jaksa sen enempää selitellä, mutta päällimmäisenä mulle tuli mieleen, enkai minäkään ollut valmis down lapsen äidiksi, ei minullakaan ollut mitään voimavaroja sellaiseen. En ollut valmistautunut . En millään lailla kypsä kohtaamaan lapseni
kehitysvammaisuutta.. Mutta niin vaan tässä elämässä voi käydä,
että annetaankin elämäntehtäväksi down lapsi. En tiedä ylistänkö kohtakoani, mutta elämä opettaa ja kasvan siinä mukana.
Eikö jokaisen, terveen tai vammaisen lapsen syntymä ole vanhemmilleen elämäntehtävä?

Kyllähän jokainen lapsi on vanhemmilleen elämäntehtävä, ne tehtävät ovat kaikki erilaisia mutta antoisia omalla tavallaan. =) Se, mikä vammaisesta lapsesta tekee erityisen (minun mielestäni, ei voida yleistää) on rakkaus lapseen. Ihminen joka päättää pitää vammaisen lapsensa, rakastaa lastaan eri lailla kuin se terveen lapsen äiti joka vastaavassa tilanteessa päätyisi aborttiin.

Vammaisen lapsen äiti rakastaa lastaan pyyteettömästi, vain koska tämä on lapsi. Edellä mainittu terveen lapsen äiti rakstaan lastaan koska tämä on terve lapsi. Siinä se pieni ero.

 

[taustalla]

Miksi aina jauhetaan vain down-lapsen saamisesta? Istukkabiopsiassa näkyy useita eri kromosomipoikkeavuuksia ei vain down. Tämän halusin sanoa ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen.