I
itken aina tätä
Vieras
KESÄSTÄ, JOKA EI KOSKAAN TULLUT
Tiedättekö, pikku palleroiset, mikä kesä se ei koskaan tullut? Kerronpa sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkä, ettei sitä jaksaisi kuunnella. Oli kerran poika, nimeltä Rafael. Hän oli terve ja reipas ja kukoistava kuin pieni pihlaja, joka kerran oli kasvava suureksi puuksi ja rehoittava kevään tullen täynnä valkoisia, tuoksuvia kukkia. Mutta Jumala näki, että pieni poika saisi suureksi tultuaan kokea paljon surua maailmassa ja joutuisi moneen kiusaukseen, jotka voisivat turmella hänen sydämensä ja vieroittaa sen syntiin. Sen tähden Jumala lähetti suuren loistavan enkelinsä Rafaelin, jonka mukaan poika oli saanut nimensä, ja sanoi enkelille:
-Tuo poika luokseni!
Silloin tapahtui, että terve ja reipas pieni poika sairastui ja alkoi kuihtua; se oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pikku siskonsa sanoivat:
-Kyllä Rafael paranee, kunhan kesä tulee.
Tuli sitten pitkä valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat laulaa puiden oksilla. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; he veivät sen eräänä aamuna mukanansa puistoon ja laskivat sen lentämään vapauteen muiden pikkulintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloissaan ja lentäessään se visersi yhtä ainoata säveltä, joka oli niin täynnä kiitollisuutta ja riemua, etteivät lapset muistaneet koskaan kuulleensa iloisempaa viserrystä.
Kun he tulivat kotiin makasi pieni Rafael yhä sairaana vuoteessaan, eikä hän ollut voinut tulla mukaan puistoon. Pikku siskot taputtivat häntä kalpeille poskille ja ruskeaan päähän ja sanoivat hänelle:
-Älä ole huolissasi, Rafael, kun kesä tulee, niin pääset mukaan ja saat kuulla hamppulinnun laulavan. Tuleehan sinullekin kesä ja silloin tulet terveeksi.
Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen vieressä ja levitti kauniit valkoiset siipensä hänen ylitseen, ikäänkuin suojellakseen häntä kaikkea maailman pahuutta vastaan. Ja kuta laajemmalle enkeli levitti siipensä hänen ylitseen, sitä kalpeammaksi kävi poikasen poski ja sitä heikommaksi hänen hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran enkeliin, jonka hän yksin näki; -sitten ne painuivat hiljaa umpeen, eikä pikku Rafael enää hengittänyt. Mutta hänen hennoilla, verettömillä huulillansa viipyi vielä rauhallinen onnen hymy, jonka usein näemme pienten lasten poskilla, kun he huomaavat enkelin vuoteensa vieressä.
-Katsokaa, sanoivat pojan vanhemmat pikku siskoille. -Nyt on Rafael onnellinen, hän on Jumalan luona. Niikuin hamppulintu lensi häkistään vapauteen, niin liiteli Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; emme tosin kuulleet hänen riemuansa niinkuin kuulimme linnun viserryksen, mutta näemmehän hänen lempeästä hymyilystään, että hän kiittää Jumalaa, joka on niin varhain suonut hänelle autuuden kruunun.
Silloin sanoi yksi sisarista:
-Mutta sitä kesää ei tullutkaan, joka olisi tehnyt Rafaelin terveeksi.
-Niin, sanoi toinen sisar. -Rafaelin kesä ei koskaan tullut.
Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja sanoivat:
-Kyllä se tuli. Jos voisimme luoda katseemme kauas siniseen taivaaseen, niin näkisimme Rafaelin par´aikaa leikkivän pienten enkelien kanssa Jumalan iankaikkisessa paratiisissa. Siellä se oikea kesä onkin, eikä sen kesän perästä tule koskaan syksyä eikä talvea enää!
Sitten he veivät pienen Rafaelin kirkkomaahan ja laskivat hänet pieneen hautaan, ja pappi luki kauniita rukouksia hänelle ja sanoi hänen saavan iankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudan partaalla, sanoi:
-Nyt olisi meidän veisattava virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi Rafelin haudalla.
Samassa alkoi pieni lintu visertää korkealla taivaan sinikaton alla keväisessä auringonpaisteessa. Silloin sanoi kuolleen pojan isä:
-Kuulkaa, lintunen kyllä tietää, kenelle hän laulaa! Hamppulintu laulaa Rafaelin haudalla.
Mutta suuri loistava enkeli otti pienen Rafaelin sielun ja lensi korkealle yli haudan mullan Jumalan paratiisiin iankaikkiseen kesään.
Tiedättekö, pikku palleroiset, mikä kesä se ei koskaan tullut? Kerronpa sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkä, ettei sitä jaksaisi kuunnella. Oli kerran poika, nimeltä Rafael. Hän oli terve ja reipas ja kukoistava kuin pieni pihlaja, joka kerran oli kasvava suureksi puuksi ja rehoittava kevään tullen täynnä valkoisia, tuoksuvia kukkia. Mutta Jumala näki, että pieni poika saisi suureksi tultuaan kokea paljon surua maailmassa ja joutuisi moneen kiusaukseen, jotka voisivat turmella hänen sydämensä ja vieroittaa sen syntiin. Sen tähden Jumala lähetti suuren loistavan enkelinsä Rafaelin, jonka mukaan poika oli saanut nimensä, ja sanoi enkelille:
-Tuo poika luokseni!
Silloin tapahtui, että terve ja reipas pieni poika sairastui ja alkoi kuihtua; se oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pikku siskonsa sanoivat:
-Kyllä Rafael paranee, kunhan kesä tulee.
Tuli sitten pitkä valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat laulaa puiden oksilla. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; he veivät sen eräänä aamuna mukanansa puistoon ja laskivat sen lentämään vapauteen muiden pikkulintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloissaan ja lentäessään se visersi yhtä ainoata säveltä, joka oli niin täynnä kiitollisuutta ja riemua, etteivät lapset muistaneet koskaan kuulleensa iloisempaa viserrystä.
Kun he tulivat kotiin makasi pieni Rafael yhä sairaana vuoteessaan, eikä hän ollut voinut tulla mukaan puistoon. Pikku siskot taputtivat häntä kalpeille poskille ja ruskeaan päähän ja sanoivat hänelle:
-Älä ole huolissasi, Rafael, kun kesä tulee, niin pääset mukaan ja saat kuulla hamppulinnun laulavan. Tuleehan sinullekin kesä ja silloin tulet terveeksi.
Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen vieressä ja levitti kauniit valkoiset siipensä hänen ylitseen, ikäänkuin suojellakseen häntä kaikkea maailman pahuutta vastaan. Ja kuta laajemmalle enkeli levitti siipensä hänen ylitseen, sitä kalpeammaksi kävi poikasen poski ja sitä heikommaksi hänen hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran enkeliin, jonka hän yksin näki; -sitten ne painuivat hiljaa umpeen, eikä pikku Rafael enää hengittänyt. Mutta hänen hennoilla, verettömillä huulillansa viipyi vielä rauhallinen onnen hymy, jonka usein näemme pienten lasten poskilla, kun he huomaavat enkelin vuoteensa vieressä.
-Katsokaa, sanoivat pojan vanhemmat pikku siskoille. -Nyt on Rafael onnellinen, hän on Jumalan luona. Niikuin hamppulintu lensi häkistään vapauteen, niin liiteli Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; emme tosin kuulleet hänen riemuansa niinkuin kuulimme linnun viserryksen, mutta näemmehän hänen lempeästä hymyilystään, että hän kiittää Jumalaa, joka on niin varhain suonut hänelle autuuden kruunun.
Silloin sanoi yksi sisarista:
-Mutta sitä kesää ei tullutkaan, joka olisi tehnyt Rafaelin terveeksi.
-Niin, sanoi toinen sisar. -Rafaelin kesä ei koskaan tullut.
Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja sanoivat:
-Kyllä se tuli. Jos voisimme luoda katseemme kauas siniseen taivaaseen, niin näkisimme Rafaelin par´aikaa leikkivän pienten enkelien kanssa Jumalan iankaikkisessa paratiisissa. Siellä se oikea kesä onkin, eikä sen kesän perästä tule koskaan syksyä eikä talvea enää!
Sitten he veivät pienen Rafaelin kirkkomaahan ja laskivat hänet pieneen hautaan, ja pappi luki kauniita rukouksia hänelle ja sanoi hänen saavan iankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudan partaalla, sanoi:
-Nyt olisi meidän veisattava virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi Rafelin haudalla.
Samassa alkoi pieni lintu visertää korkealla taivaan sinikaton alla keväisessä auringonpaisteessa. Silloin sanoi kuolleen pojan isä:
-Kuulkaa, lintunen kyllä tietää, kenelle hän laulaa! Hamppulintu laulaa Rafaelin haudalla.
Mutta suuri loistava enkeli otti pienen Rafaelin sielun ja lensi korkealle yli haudan mullan Jumalan paratiisiin iankaikkiseen kesään.
