[QUOTE="Maija";30252683]se on täällä kyllä niinpäin että mies ei halua erota vaikka kuin ollaan puhuttu ja mietitty...se onkin puntarissa että kummasta ne suuremmat arvet lapsiin jää,erosta vai kohtalaisen huonosta parisuhteesta..itse yritän ettei huono parisuhde heijastu lapsiin...tietty väkisinkin...[/QUOTE]
Miehesi taitaa rakastaa sinua "Maija"... Älä muuten opeta lapsillesi esimerkillä tätä arvostuksen puutetta ja "epähyväksyntää", se jättää arvet.
Olen mies. 26.v. parisuhteessa jo kahdeksan vuotta itseäni kuusi vuotta vanhemman kanssa. Minulla on luultavasti tämä sama raivotauti. Rikkoo suhteemme enkä voi itselleni mitään, se on impulsiivista. En kuitenkaan millään tavalla väkivaltainen, koskaan en ole ketään lyönyt. Minusta on pitkään tuntunut ettei avopuolisoni välitä minusta ja on tuominnut minut minuksi jo pitkän aikaa sitten. Raivoaminen on minulle tuskallista, en halua kokea inhoa ja vihaa toista kohtaan, varsinkin kun välitän tästä toisesta. Tuntuu olevan rajaton ja loputon kiukku kun se alkaa ja parempi puoliskoni on toivoton, kokee syyllisyyttä ja osaa myös minuakin syyllistää, minähän se raivoan.
Poimin itse tässä taas tappelun jäljiltä toivottomana syytä ja ratkaisua etsiessä "Maijan" tekstistä tämän arvostuksen. Taisi todeta, ettei koskaan ole miestään arvostanut. Voisikohan tässä olla syy? Miehesi kiukkuaa ja raivoaa toivotonta tilannetta jossa ilmeisimmiten elämän "normit" ovat naisella menneet persoonan edelle ja jo suhteen alkuvaiheessa arvostuksen puute olisi huipentunut tähän järjettömään raivoamiseen (Siis miehesi luuppaa raivollaan että miksi helvetissä annoit asioiden mennä tähän, miksi sanot rakastavasi vaikka et niin teekkään). En usko että ketään raivoaisi omille lapsilleen, ehkä vain heidän ollessa läsnä.
"herkkusuu"
" Miksi, MIKSI??? olet tehnyt vielä vauvankin miehen kanssa jota et ole arvostanut vuosiin, niin kuin itse sanot! Voit syyttää myös itseäsi siitä että lapset kärsivät! Miettisitte naiset vähän enemmän kenen kanssa lisäännytte."
Rakastan avopuolisoani, vaikka tämä rakkaus tuntuu unohtuvan kiukkukohtaukseni aikana. Yleensä kiukkuni muuten on turhaa ja viimeaikoina johtanut eropuheisiin. Tiedän että ongelma on minussa itsessäni ja minun se tulisi ratkaista omalla ajallani ja ajatuksellani, toiselle kun asian käsittely on raskasta. Toisaalta koen, että puolisoni myös ruokkii kiukkuani ja raivoamistani tavoilla josta olen kyllä suutuspäissäni maininnut. Molemmat toivovat muutosta mutta minä koen, että hänen silmissään ratkaisu ongelmaan löytyy vain minun käytökseni muuttumisesta. Ja tämäkös taas kiukkuhetkinä suututtaa. Kyllä minulla taitaa olla jotain patoutumia, mutta lähtökohtaisesti haluan vain mukavan päivärutiinin ja kivan kumppanin joka osaa jakaa tunteensa ja puhua avoimesti, tämä raivoaminen estää suhteemme palautumisen tälle paremmalle tasolle ja on itseään ruokkiva kierre.
Toivottavasti tyttöni ei halua "kävelyltä" palatessaan vieläkin erota, voisin ehkä tosissani mennä hänen kanssaan pariterapiaan tai ihan soolonankin jos välttämätöntä..
Koittakaan ymmärtää miehiänne, tosi harva meistä kuitenkaan on mikään ihmishirviö.
Takasin tuskan syövereihin......
