Mä oon tätä hoilannu viime aikoina. Immi Hellénin sanat, julkaistu 1930 jossain Suomen lasten runokirjassa tms.
Aikana jolloin ei ollu lasu-ilmoituksia ja psykologeja. Varoitus, sis.hengellistäkin sanomaa.
Jäi toiset aamulla nukkumaan,
kun otin konttini naulaltaan
ja kiiruhdin karjateille.
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa,
ne seurasi torveni toitantaa,
ja metsä soitteli meille.
Mä tunnen polkuja paljonkin,
jo kesän karjaani paimensin,
en konsaan eksynyt vielä.
Mä tiedän ruohoiset syöttömaat
ja ahonrintamat marjakkaat
ja rannat siintävät siellä.
Kun eilen rauhassa karja söi
ja pikku vuonaset leikkiä löi,
ma poimin muuranta suosta,
niin susi syöksähti laumahan,
se sieppasi suuhunsa karitsan
ja aikoi tiehensä juosta.
Sen kanssa ma silloin taistelin,
sen kidasta pienoisen pelastin
ja annoin sen äidillensä.
Se susi kättäni haavoitti,
vaan olkoon se sille anteeksi,
se oli kai nälissänsä.
On armas sunnuntaiaamu tää,
se mielessä muistot herättää –
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain –
hän on jo tallella siellä.
Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
Äiti kuollu, tenava pistetty lapsityövoiman merkeissä paimeneen ennen ku muut herää aamulla, tappelee suden kans.
Silti kiitollinen olo ja pitää metsässä omat kirkonmenot.
Ok, ehkä tuolle mäkin antaisin kriisiterapiaa, sit vähän keventäisin hommia ja maksaisin pientä tienestiä. Iskä (jos on kuvioissa) voisi hommata uuden muijan.
Mut nykyään tuommonen ois jo huostaanotettu, sitä pidettäisiin uskonnon aivopesemänä jne.
Mutta jollain lailla mulla on tunne että tuolla asenteella pärjättiin ennen vanhaan. Ja rakennettiin tää maa.
Aikana jolloin ei ollu lasu-ilmoituksia ja psykologeja. Varoitus, sis.hengellistäkin sanomaa.
Jäi toiset aamulla nukkumaan,
kun otin konttini naulaltaan
ja kiiruhdin karjateille.
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa,
ne seurasi torveni toitantaa,
ja metsä soitteli meille.
Mä tunnen polkuja paljonkin,
jo kesän karjaani paimensin,
en konsaan eksynyt vielä.
Mä tiedän ruohoiset syöttömaat
ja ahonrintamat marjakkaat
ja rannat siintävät siellä.
Kun eilen rauhassa karja söi
ja pikku vuonaset leikkiä löi,
ma poimin muuranta suosta,
niin susi syöksähti laumahan,
se sieppasi suuhunsa karitsan
ja aikoi tiehensä juosta.
Sen kanssa ma silloin taistelin,
sen kidasta pienoisen pelastin
ja annoin sen äidillensä.
Se susi kättäni haavoitti,
vaan olkoon se sille anteeksi,
se oli kai nälissänsä.
On armas sunnuntaiaamu tää,
se mielessä muistot herättää –
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain –
hän on jo tallella siellä.
Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
Äiti kuollu, tenava pistetty lapsityövoiman merkeissä paimeneen ennen ku muut herää aamulla, tappelee suden kans.
Silti kiitollinen olo ja pitää metsässä omat kirkonmenot.
Ok, ehkä tuolle mäkin antaisin kriisiterapiaa, sit vähän keventäisin hommia ja maksaisin pientä tienestiä. Iskä (jos on kuvioissa) voisi hommata uuden muijan.
Mut nykyään tuommonen ois jo huostaanotettu, sitä pidettäisiin uskonnon aivopesemänä jne.
Mutta jollain lailla mulla on tunne että tuolla asenteella pärjättiin ennen vanhaan. Ja rakennettiin tää maa.
Viimeksi muokattu:
. 
