Jaksamisesta

[JONSERED Karhunkantaja]

Oho, ylläri että katastrofi-kortin vedit Tietysti vakava sairastuminen, läheisen kuolema tms. on asia erikseen ja horjuttaa koko elämää (omallekin kohdalle on sattunut ja tiedän mistä puhun).

Mutta miten joku elämän katastrofi liittyy yleiseen saamattomuuteen ja helpolla periksi antamiseen? Ihan jokaisen kohdalla se ei kuitenkaan selitä tyytyämättömyyttä omaan elämään, niitä kun ei joka kuukausi kuitenkaan kohdalle satu.

Eli et sittenkään puhu "jaksamisesta" sinänsä, vaan suorittamisesta ja saavuttamisesta.

 

["niinpä"]

Tuota tuota - ihmettelit miksi muut eivät jaksa yhtä hienosti ja kaikkea sitä mitä Sinä - melkoisen listan vielä latasit siitä, mitä mielestäsi meidän muidenkin tulisi jaksaa . Eikä valitella jaksamattomuutta.
Koetin Sinulle vastata miksi jaksamisen ja elämisen eväät ovat erilaiset - kuten myös elämänarvot.

Voisitko ajatella että ihan kaikki ei ole seurasta Sinun omasta 'hartiavoimin tehdystä laadukkaasta työstä' - vaan elämässä osansa on myös muilla tekijöillä ?
Ehkä jopa hyvällä onnella ?
Vastaavasti ei ehkä minunkaan kohdallani ole kyse pelkästä 'viitsimättömyydestä, lepsuudesta ja huonosta ihmisyydestä' sen paremmin sen toisen vanhemman puutteen kuin lähiverkoston puutteenkaan suhteen ?

Luulen että ainoana vanhempana - tai jopa kovin työkeskeisen tai paljon työnvuoksi reissuilevan - toisen vanhemman kanssakin eläessä - voimavarat ovat erilaiset.
Tähän tietysti voi todeta että ennenmuinoin naiset pyörittävät huushollin täysin yksin , miesten sotiessa tai metsästäessä.

Itsekenekin jaksamisessa on kyllä kyse myös karsimisesta ja olellisten asioiden säilyttämisestä , minullakin. Itsellekin kertyy helposti menoa, tekemistä yms liikaa ...

ennenmuinoin asuttiin usein kolmessa polvessa samassa taloudessa, ennen kun rakennettiin, tehtiin se talkoovoimin, lähdettiin naapuriin valamaan yhtenä päivänä perustuksia, seuraavana päivänä tehtiin toiselle kattoa, paljon tehtiin yhdessä, ei silloinkaan äidit yksin hoitaneet lapsia ja taloja, vaan hommissa oli anopit,apet,mummot ja papat. kun järjestettiin häitä,hautajaisia tai ristiäisiä, ei se kaatunut yksistään yhden ihmisen harteille vaan tässäkin oli koko kylä mukana, jokainen leipoi tai teki jotakin esim. häiden eteen. haettiin koivut metsästä, ommeltiin parille lakanoita, hääpukukin usein tehtiin kylän naisten kanssa yhdessä.. eli mitenkään tuotaq entisaikaa ei voi verrata nykyaikaan.

 

[Tallu -]

[QUOTE="vieras";24688231]No ei mun isovanhemmat ainakaan jaksaneet. Molemmat ukit kuoli sydänkohtaukseen, toinen jo hyvin nuorena. Iso-isovanhemmat tehneet itsemurhia. Varmaan on silloinkin valitettu ja purnattu vaikkei siitä kaksplussalle ole tallenteita jäänytkään. Puskettu on eteenpäin silloin kun on ollut pakko, tai sit ei oo jaksettu, silloin vaan ei ole ollut minkäänlaista turvaverkkoa näiden varalle, joilta on voimat loppuneet. Monessa suvussa tämän väkisin jaksamisen hintana (esim. sodan traumoja ei koskaan ole pystytty käsittelemään, kun kaikki voimat ovat menneet selviytymiseen äärirajoilla) ovat kolmanteen polveen periytyvät mielenterveysongelmat ja sukupolvia jatkunut henkinen kylmyys. Ihminen joka vaatii itseltään loputtomiin, vaatii sitä yleensä ankarasti muiltakin, kuten lapsiltaan, siinäkin tilanteessa kun se ei olisi enää välttämätöntä hengissä selviytymisen kannalta.[/QUOTE]

Tämä artikkeli kertoo paljon miesten jaksamisesta sodan aikana: Aamulehti

 

[1]

No joo, ilmeisesti se on hyväksyttävää sitten valittaa kaikesta, isosta ja pienestä, heitellä halihymiöitä ja ymmärtämystä netissä kuin ottaa oma elämä itsensä vastuulle.

Mut hei, jatkakaa rauhassa tätä..ymmärrän että on helpompi elää vaatimatta itseltään mitään ja paheksua niitä jotka oman elämänsä eteen jaksaa duunata. Kun ainahan se sossu tai muut tahot sit loppupeleissä pelastaa?

 

[Tallu -]

No joo, ilmeisesti se on hyväksyttävää sitten valittaa kaikesta, isosta ja pienestä, heitellä halihymiöitä ja ymmärtämystä netissä kuin ottaa oma elämä itsensä vastuulle.

Mut hei, jatkakaa rauhassa tätä..ymmärrän että on helpompi elää vaatimatta itseltään mitään ja paheksua niitä jotka oman elämänsä eteen jaksaa duunata. Kun ainahan se sossu tai muut tahot sit loppupeleissä pelastaa?

Ei nyt ihan noinkaan, mutta toivon sulle ymmärrystä ihmisten ja elämäntilanteiden erilaisuutta kohtaan

 

[laiskak`?]

No joo, ilmeisesti se on hyväksyttävää sitten valittaa kaikesta, isosta ja pienestä, heitellä halihymiöitä ja ymmärtämystä netissä kuin ottaa oma elämä itsensä vastuulle.

Mut hei, jatkakaa rauhassa tätä..ymmärrän että on helpompi elää vaatimatta itseltään mitään ja paheksua niitä jotka oman elämänsä eteen jaksaa duunata. Kun ainahan se sossu tai muut tahot sit loppupeleissä pelastaa?

miksi sinun on vaikea hyväksyä sitä, että joku saa sosiaalitukea, jotain autetaan jossakin asiassa ja joku ei ehkä kykene töitä jostain syystä tekemään?

eikö jokaisen tulisi keskittyä siihen omaan hyvinvointiinsa tai iloita siitä, että että se ihminen jolla ei niin hyvin mene kuin sinulla, saa mahdollisesti apua? tarkoitatko, että jokaisen tulisi tilanteessa kuin tilanteessa vain lakata valittamasta ja tehdä aisat niinkuin haluaa´ja humps, kaikki onkin sitten kunnossa.. voi kun elämä menisikin oikeasti noin..


itse olen tehnyt aina työtä elämäni eteen, mutta kuinkas ollakkaan työpaikaltani vähennettiin yllättäen väkeä, jäin työttömäksi, ghain töitä tehden oman alani ulkopuolelta määräaikaisia pätkiä, koko ajan olen hakenut opiskelupaikkaa, sinne kuitenkaan pääsemättä, nyt yhden pätkätyösijaisuuden jälkeen jälleen työttömänä ja kymmeniä hakemuksia tuloksettomina laittaneenani voin rehellisesti sanoa, että vituttaa, väsyttää eikä mikään huvita, olen äärimmäisen ahdistunut siitä, että mulla ei ole työtä, ei kiiinnosta edes kotona siivota, koska suren sitä koko ajan kun mulla ei ole työtä, ehkäpä kaltaisesi ihmisen on vaikea tätä käsittää.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Minä en henk. koht. jaksa arvostella muiden ihmisten valintoja ja saavutuksia. tai tyrkyttää omia tapojani ainoina oikeina (vaikka tietenkin ne ovat parhaat :saint: ).

Että se jaksamisesta tältä erää. Ei jaksa.

 

["vieras"]

No joo, ilmeisesti se on hyväksyttävää sitten valittaa kaikesta, isosta ja pienestä, heitellä halihymiöitä ja ymmärtämystä netissä kuin ottaa oma elämä itsensä vastuulle.

Mut hei, jatkakaa rauhassa tätä..ymmärrän että on helpompi elää vaatimatta itseltään mitään ja paheksua niitä jotka oman elämänsä eteen jaksaa duunata. Kun ainahan se sossu tai muut tahot sit loppupeleissä pelastaa?

Mun elämässä pielessä olevat asiat eivät ainakaan ole sellaisia, mitkä millään "duunaamisella" muuttuisivat sen paremmiksi. Niiden muuttaminen niin että voisin elää sitä elämää mitä haluan, on ihan puhtaasta tuurista kiinni.

Oon mä koulut käynyt ja ihan itseni töissä elätän, tuossa sivussa nuo ovat minulle kertyneet, en niiden eteen koe kauheasti vaivaa nähneeni kun lukupäätä on siunattu. Eikä raha ole mulle niin tärkeää, että viitsisin hirveän kunnianhimoisesti suhtautua mihinkään töissä ylenemiseen tai muuhunkaan materian haalimiseen. Tykkään nykyisestä työstäni ihan riittävästi, mutta ei se yksin riitä elämän sisällöksi.

Kuntoilen pysyäkseni kunnossa ja elän terveellisesti, silti elämänlaatua ja jaksamista ajoittain rankasti syövä sairaus, johon itse pystyn vaikuttamaan vain tietyissä rajoissa. Suurin osa niistä asioista, mitä elämääni toivoisin terveyden lisäksi (hyvä parisuhde, lapset, koti - mulle asunto jossa asun vain yksin ei ole koti), onkin sitten kiinni siitä, käykö onni rakkaudessa. Vielä ei ole käynyt eikä sitä oikein käskemällä elämän miestä löydä.

 

["heh"]

Jokaisella on oma taustansa ja voimavarat, jotka mahdollistavat jaksamisen tiettyyn rajaan asti. Toisilla se raja tulee aikaisemmin vastaan ja sitä ei mielestäni pidä hävetä. Nyky-yhteiskunta syyllistää minusta liikaakin...

Itse ajattelisin, että nykyisin "mikään ei riitä", eli vaikka miten paljon tekisit ja jaksaisit, niin asiat eivät ole välttämättä koskaan "valmiita". Ennen asiat olivat yksinkertaisempia ja ihmiset ehkä näkivät selkeämmin omat saavutuksensa ja työnsä hedelmät. Nykyisin moni kokee riittämättömyyttä ja turhautuu paineiden alla.

 

[Tallu -]

No joo, ilmeisesti se on hyväksyttävää sitten valittaa kaikesta, isosta ja pienestä, heitellä halihymiöitä ja ymmärtämystä netissä kuin ottaa oma elämä itsensä vastuulle.

Mut hei, jatkakaa rauhassa tätä..ymmärrän että on helpompi elää vaatimatta itseltään mitään ja paheksua niitä jotka oman elämänsä eteen jaksaa duunata. Kun ainahan se sossu tai muut tahot sit loppupeleissä pelastaa?

Toisaalta tähän voisi kommentoida myös, että etkö sä nyt jaksanutkaan jatkaa keskustelua

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Toisaalta tähän voisi kommentoida myös, että etkö sä nyt jaksanutkaan jatkaa keskustelua

tai suorittaa sitä karvaaseen loppuun...

 

[Tallu -]

tai suorittaa sitä karvaaseen loppuun...

 

[Criminal Mind]

No sinä ehdit harrastamaan! Ja oletettavasti mies ottaa aika paljon vastuuta lapsenhoidossa ym. jos vain 10 pv lapsi on hoidossa. Mulla on kaksi lasta ja lähes nuo samat tekemiset mutta mies ei auta, yrittäjän töissä niin paljon eikä koe näitä kotitöitä omaksi hommakseen. VÄhemmästäkin vittuuntuu ja väsyy.

 

[juuh]

Ap:lle WOW, haluisin nähdä sun kalenterisi. En oikein ymmärrä, miten tuo on oikeasti mahdollista jos vuorokaudessa on 24h ja viikossa 7pv...
Ja pitääkö kaikkien jaksaa, mun mielestä ei. Jokainen saa tehdä sen verran kuin jaksaa, onneksi siihenkin on mahdollisuus.

 

[juuh]

Mut tähänkin voi taas todeta että näiden asioiden eteen olen tietoisesti tehnyt töitä, juuri sitä ajatellen että elämänlaatu kohenee ja paranee.

Kaikki tuo on vaatinut isoja uhrauksia, pitkäjänteisesti ajateltuna ne kaikki ovat kannattaneet. Tietoisesti olen valintani tehnyt ja niiden eteen työskennellyt, eihän kukaan mulle kotiin asti esimerkiksi työ- tai opiskelupaikkaa ole tullut tarjoamaan vaan ihan itse olen ne hankkinut.

Jännää... isoja uhrauksia? Mitä uhrauksia?
Itseasiassa kun ajattelee, niin pari vuotta sitten kävin minäkin töissä täyspäiväisesti, samoin mies. Me rakennettiin taloa ja lapsi oli hoidossa Mummolla, ei siis kellään ulkopuolisella. Harrastin muutaman kerran viikossa yhdistystoimintaa ja liikuntaa. En tehnyt lopputyötä, mutta täydensin opintoja. Enpä tullut ajatelleeksikaan, että se oli sankaruutta. Itseasiassa se oli aika kuluttavaa, enkä nähnyt sitä tavoittelemisen arvoisena, vaan pakollisena välivaiheena.
Jätin vähitellen omat harrastukset pois (lenkkeilen edelleen), halusin rauhoittaa arkea ja antaa enemmän aikaa perheelle ja yhdessäololle. Minun ei ole pakko harrastaa eikä ole pakko rakentaa, kun se yksi talo on valmiiksi saatu. Minulla on mahdollisuus parantaa elämänlaatuani lisäämällä kiireetöntä vapaa-aikaa.