Jaksamisesta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja sade
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

sade

Jäsen
03.06.2004
216
1
16
Kertokaa te, jotka ootte käyny läpi lapsettomuuden, että miten jaksoitte pysyä henkisesti kasassa sen ajan? Otitteko sairaslomaa töistä pahimpina aikoina? Muutitteko paikkakuntaa? Aloititteko jonkun uuden harrastuksen tai ammatin opiskelun?
Itse olen aivan hajalla. Töissä (kokopäivätyö 5* vko) olen vihainen, turhautunut ja itkuherkkä. Koitan pitää toki nuo kaikki kurissa ja esittää reipasta, kun kaikki muut samanikäiset raskautuu ympärillä, mutta pelkään, että repeän joku päivä jossain palaverissa huutamaan, ettei mua voisi vähääkään kiinnostaa tää #&%?$!* työ, kun elämässäni on suurempiakin asioita, joiden takia kärsin! En siis haluaisi tota hetkeä tapahtuvan...
Pelkään ottaa sairaslomaa, koska työtovereiden utelut ym. sen jälkeen lisää tuskaa entisestään.
Mieli tekisi sanoutua irti ja vetää peitto korville.
Olen todella loppu ja hajalla. Pinna kireällä ja silmät kosteina monta kertaa päivän aikana. Onko enää normaalia surua?? :'(
 
Minulle vuosien lapsettomuusprosessi "maksoi" mielenterveyden.
Rankat hormonihoidot ja jatkuvat pettymykset olivat minulle liikaa.
Olin aina reipas, enkä antanut edes lupaa surra lapsettomuuttamme.
Sitten tuli lopulta hetki kun voimat loppuivat. En jaksanut innostua mistään, itkeskelin, koin huonommuutta ja kärsin univaikeuksista. Välillä vihasin kaikkia raskaanaolevia ja pieniä lapsia. Olin niin katkera.

Pyysin lapsettomuusklinikalta lähetettä psykologille.
Diaganoosina lopulta reaktiivinen keskivaikea masennus.
Kuulemma täysin normaali tapa reagoida lapsettomuuskriisiin.
Itse selvisin 2 x kk lapsettomuuspsykologikäynneillä eteenpäin. Kävin muutaman kerran myös psykiatrilla ja jäin lopulta myös sairaslomalle muutamaksi kuukaudeksi.
3kk käytin lievää mielialalääkettä ja nukahtamislääkettä.

Sitten tulinkin hoidoilla raskaaksi, juuri kun kaikki tuntui epätoivoiselta.
Pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa.
Vaikka koko ajan pelkäsin keskenmenoa enkä voinut uskoa että vihdoin minua/meitä onnistaisi.
Lapsettomuuspsykologilla käynnit jatkuvat vielä synnytyksen jälkeenkin omasta toiveestani.
Nyt raskaus on ylittänyt puolivälin ja vihdoin alan nauttia olostani sekä uskoa onnistumiseenkin. Toistaiseksi kaikki on hyvin, mitä tulevaisuudessa tapahtuu - se jää nähtäväksi.

Suosittelen kaikille lämpimästi keskuteluapua aiheen asiantuntijan kanssa.
Ja voimia kaikille tuleviin koitoksiin !
:hug:
 
Meillä on melkein kahdeksan vuoden lapsettomuus takana niine kaikkine tuskineen ja turhautumisineen. Se oli hirveää! Edelleen tulee todella ahdistava olo, kun katson sen aikaisia kuvia. Aina se valtava tuska ja kaipuu kulki mukana. Me olimme silti koko ajan kaikkien ystävien ja sukulisten kanssa tekemisissä, vaikka heille syntyi koko ajan lapsia. Yritimme ajatella niin, ettei se ole heidän vika, että me ei saada lapsia. Ja ettei me ilman heitä pärjätä näinkään hyvin, koska olemme aika sosiaalisia ihmisiä. Vaikkakin yritimme saada myös sellaisia ystäviä, joilla ei ollut vielä lapsia. Mutta pettymys oli sitäkin suurempi, kun hekin ilmoitti saavansa lapsen. :'( Ei sitä lapsettomuutta karkuun pääse, sen kanssa on vain opittava elämään.

Meillä oli paljonkin keinoja sen kanssa selviytymiseen. Aloimme rakentamaan taloa yhdessä mieheni kanssa. olimme siellä aina yhdessä ja nautimme siitä. Keräsin voimia lapsettomuuteen sillä, että olin sisimmissäni vähän ylpeä siitä, että me saatiin rakentaa taloa miehen kanssa yhdessä ja meitä ei ns. lapset pidättäneet. Siis ymmärrättekö? Tietenki olisin halunnut niitä lapsia vaikka sitomaan minut yhteen penkkiin kiinni, mutta etsin sellaisia asioita, joita lapsekkaat ihmiset ei voi tehdä. Aloimme myös miehen kanssa harrastamaan asuntobisnestä. Ostimme asuntoja ja vuokrasimme niitä. Se oli sellainen meidän juttu. Minusta juuri sellaisia tarvii, josta voi olla sisäisesti ylpeä ja ajatella vaikka niin omassa mielessään, että nuopa ei pysty tekemään tällaista, kun niillä on iso perhe tms. Toivottavasti ette nyt saa väärää kuvaa, mitä tarkoitan. En siis todella edes noin ajattele, mutta oli pakko kerätä jotain meidän ekstraa, jotain mikä meillä oli paremmin, että jaksoi niiden erittäin tuskallisten vuosien yli.

Olen kuullu, että esim. yks nainen oli aivan hirvittävä käymään kuntosalilla, treenasi ja treenasi ja puhui aina kuin hän siellä käy. Kotiäideillä kävi kateeksi ja ärsytti, kun tämä vain aina treenasi ja heillä mahat roikkui. Mutta vihdon tämä treenaaja alkoi odottaa lasta monen lapsettoman vuoden jälkeen, eikä sitä kiinnostanut yhtään ne treenit ja oikein esitteli niitä lörpsähtäneitä mahanahkoja ihan innoissaan. =) Eli juuri tätä tarkoitan, että kannattais kaivaa vaikka kiven alta niitä keinoja ja asioita, millä jaksaa ja minkä kokee sellaiseksi omaksi (ylpeäksi) jutukseen. Se voi olla matkailu, urheilu, jokin tärkeä harrastus, taimikä vain omasta mielestä hieno juttu.

Oikein kovasti jaksamista teille kaikille! Tiedän sen tuskan tunteen. Toivon vain niin sydämestäni, että te kaikki saisitte vielä oman vauvan syliin!
 

Yhteistyössä