A
akku tyhjä
Vieras
Miehen mielestä ihan kaikki on perseestä. Aamuherätys, työajat, verotus, työkaverit, pomot, tv, harrastukset, joutenolo... Se vaan joko kiroilee tai huokailee. Ruoaksi pitäisi olla jotain muuta - mutta kun pyydän ehdotusta, suuttuu, kun "ei jaksa ajatella turhanpäiväisiä" Viikonloput on ihan hirveitä, mies herää pahalla päällä ja pahoittaa mun mielen jo ennen aamukymmentä. Miesten masennusoireet täsmäävät, mutta millä minä hänet lääkäriin pakotan? Sinne ei kuulemma viitsi "turhaan" mennä. Nytkin kuuluu huokailu yläkerrasta.
Mua rassaa, kun tiedän, miten ihana mies osaa olla ja näen, että hän kärsii, mutta kun en tosiaan voi muuttua lääkäriksi. Tulisi edes lunta ja vähän valoisampaa, ja pian jo kevätkin, jos edes hiukan helpottaisi.
Mies purkaa välillä mulle pahaa oloaan ja sitä vartenhan elämänkumppani on, että on tukena vaikeina aikoina, mutta mä en meinaa enää jaksaa, kun koskaan mikään ei ole hyvin. Mun omat voimavarat ei ehdi uusiutua sitä mukaa kun niitä jo taas pitää jakaa muille. Vauvan hoitamisesta ja koirasta ja noiden kahden kanssa ulkoilusta saan voimaa, vauva ei ole onneksi tullut taakaksi. Pikkuinen saa onneksi vielä hymyn isänsä kasvoille, noiden kummankin päivän parhaita hetkiä on ne, kun tekevät jotain kaksin. Eivät kylläkään tekisi, ellen veisi vauvaa tarkoituksella iskän syliin ainakin kerran päivässä.
Minä itse en ainakaan kyllä enää varmaan juuri helpota tuon miehen oloa, kun olen niin piipussa, että meinaan ärähdellä välillä, kun pitäisi jaksaa olla myötätuntoinen. Seksi on sitten asia erikseen, mies valittaa sen puutteesta, mutta ei tee kumminkaan aloitteita. Mua taas ei huvita kokeilla onneani, kun toinen on naamaltaan kuin sitruunan syönyt. En tosin ole koskaan tullut torjutuksikaan... Eli pitäisi vaan rohkeasti ehdottaa vaakamamboilua. Mutta millä energialla?
Kertokaa, millä mä jaksan kevään kajastukseen asti hajoamatta?
Mua rassaa, kun tiedän, miten ihana mies osaa olla ja näen, että hän kärsii, mutta kun en tosiaan voi muuttua lääkäriksi. Tulisi edes lunta ja vähän valoisampaa, ja pian jo kevätkin, jos edes hiukan helpottaisi.
Mies purkaa välillä mulle pahaa oloaan ja sitä vartenhan elämänkumppani on, että on tukena vaikeina aikoina, mutta mä en meinaa enää jaksaa, kun koskaan mikään ei ole hyvin. Mun omat voimavarat ei ehdi uusiutua sitä mukaa kun niitä jo taas pitää jakaa muille. Vauvan hoitamisesta ja koirasta ja noiden kahden kanssa ulkoilusta saan voimaa, vauva ei ole onneksi tullut taakaksi. Pikkuinen saa onneksi vielä hymyn isänsä kasvoille, noiden kummankin päivän parhaita hetkiä on ne, kun tekevät jotain kaksin. Eivät kylläkään tekisi, ellen veisi vauvaa tarkoituksella iskän syliin ainakin kerran päivässä.
Minä itse en ainakaan kyllä enää varmaan juuri helpota tuon miehen oloa, kun olen niin piipussa, että meinaan ärähdellä välillä, kun pitäisi jaksaa olla myötätuntoinen. Seksi on sitten asia erikseen, mies valittaa sen puutteesta, mutta ei tee kumminkaan aloitteita. Mua taas ei huvita kokeilla onneani, kun toinen on naamaltaan kuin sitruunan syönyt. En tosin ole koskaan tullut torjutuksikaan... Eli pitäisi vaan rohkeasti ehdottaa vaakamamboilua. Mutta millä energialla?
Kertokaa, millä mä jaksan kevään kajastukseen asti hajoamatta?