Jännä miten äitiyden alkuvaiheet on erilaisia esikoin kun kolmosen kanssa...

["melinda"]

Meillä on viidenpäivän ikäinen poika, kolmenvanha rinsessa ja 10-vuotias neiti.
Ihania kaikki yhtälailla.
Mut nää meidän ekat päivät on NIIN erilaisia, kuin esikoisen kanssa.
Baby blues
Esikko kun syntyi, niin mä koin, että olen liian keskinkertainen hoitamaan tota lasta joka nukkuu tossa. Se ei tuntunut omalta. Se oli keltainen, ja saattoi olla kuuro. KUURO. Se ei siis kuulisi mitään. En halua mitään kuuroa lasta.
Mun lapsihan piti olla ihan perfect.
Mummit ja papat, sekä serkkulikka, joka huijattiin sisään mun siskona.
Ihmiset tullessaan ihmetteli, miksi vauva on sängyssään, eikä vieressä. Mä tunsin vastenmielisyyttä koko vauvan syliin ottamiseen tai koskettamiseenkin. Imettämiseen eniten, mutta kätilö pakotti. Olin väsynyt vaipanvaihtoon. Huutoon.
Kakkosen kanssa meni huomattavasti paremmin.
Kolmannen kanssa on ihanaa. Vauva syö ihan kivasti. Keltainen tosin. Nukkuu. Huutaa. Ihana se on. Rakastan yli kaiken, ensi hetkestä saakka. Suloinen, ja on mun sylissäni paljon.
Synnytys
Esikoisen kanssa vauva ei ottanut tullakseen, synnytys kesti melkein vuorokauden. Ja oli vaikea.
Kakkosen kanssa meni ihan mukavasti. 7 tuntia noin.
Kolmosen kanssa 5 tuntia, ponnistusvaihe 3 minuuttia. Kevyt, sanoisinko.
Toipuminen
Esikoisen kanssa ei ollut jälkisuppareita. Paraneminen kesti kauan, sain paljon tikkejä.
Kakkosen kanssa muutama tikki. Vähän, kipeitä jälkisuppareita.
Kuopuksen kanssa pirun kipeitä supistuksia. Ei tikkejä, ja olen jo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan koskaan!
Ei musta huomaisi, että olen just synnyttämässä käynyt. Pirteä ja elinvoimainen itseni.
Mites muilla?

 

[..]

Esikoinen söi ja nukkui, ihan siinä mihin laitettiin nukkumaan oli se sitte sänky tai oma kainalo. Kuopus söi, söi, söi, nukkui tissi suussa, söi, söi, söi, nukkui tissi suussa.. jne.. nyt 1v ja omassa sängyssä nukutut tunnit edelleen yhden käden sormilla laskettavissa.. muuta eroa ei sitte ollutkaan, ja edelleen esikoinen on hyvä nukkumaan, kuopus nukkuu jos saa olla vieressä, iholla.

 

[hippiäitee]

Meillä on esikoisella ja kuopuksella 16 vuotta ja 5 kuukautta ikäeroa.

Ihan samalla kaavalla mennään kuopuksen kanssa mitä esikoisenkin kanssa aikoinaan, ainoa ero on että kuopus ei ole enää 15 kuukautisena rintaruokinnassa kuten esikoinen oli.

 

[Anatolia]

Kolmosta en oo vielä ehtinyt synnyttämään (tulossa on kyl) mutta esikoisen ja tämänhetkisen kuopuksen kanssa ensihetket oli kyllä kovin erilaisia.

Esikoinen;
Jaa, se syntyi. Kiva. Antakaa mun nyt nukkua. Mies hei, mitä sä siinä hössäät ja käsket katsoa vauvaa...mä näin sen jo ja ehdin katsoa sitä myöhemminkin, mutta nyt mä nukun. Olkaa hiljaa.
Alusta asti rakastin vauvaa mutta se varsinainen palava rakkauden tunne tuli vasta muutaman viikon päästä. Hoitamisen suhteen mentiin yritys ja erehdys- periaatteella, neuvolasta kysyin paljon ja esim. äidiltäni myös jos oli jotain mikä epäilytti.

Tämänhetkinen kuopus;
Jes, nyt se on ulkona. Näpit irti kätilö, se on MUN. Tule äidin syliin rakas kultamussukka. Mies, askel taaksepäin, tää on MUN.
Rakkaus syntyi samantien ja vauvanhoito sujui vaikka silmät sidottuna yhdellä kädellä. Rutiinilla.

 

[Madicken04]

Arki sinänsä on kaikkien kolmen kanssa alkanut omalla painollaan. En siis esikoisen kanssa kokenut sellaista epävarmuutta tai että pelkkä lapsen olemassaolo olisi titunut raskaalta. Päinvastoin, koin että vauva oli helppo ja nautin tämän hoitamisesta. Kakkonen taas oli haastava vauva ja se tietty vaikutti arkeen, kolmosen kohdalla taas nautti helposta vauvasta. Rakkaus kaikkiin syntyi heti.

Esikoinen oli tietty ensimmäisenä erityisasemassa. Lisäksi vuorakauden iässä saatiin kuulla down-epäilystä ja seuraavana päivänä tuo vahvistui. Minulle se vaan lisäsi tinnesidettä ja suojelunhalua, halusin kokoajan pitää vauvan sylissä ja vieressä.

 

[ap.]

Onhan se teillä muillakin ollut erilaista Meidän tyttö tosiaan oli kuulevainen sitten.

 

["nora"]

Mulla meni täysin toisinpäin....

 

[turuust]

Kolmosta en oo vielä ehtinyt synnyttämään (tulossa on kyl) mutta esikoisen ja tämänhetkisen kuopuksen kanssa ensihetket oli kyllä kovin erilaisia.

Esikoinen;
Jaa, se syntyi. Kiva. Antakaa mun nyt nukkua. Mies hei, mitä sä siinä hössäät ja käsket katsoa vauvaa...mä näin sen jo ja ehdin katsoa sitä myöhemminkin, mutta nyt mä nukun. Olkaa hiljaa.
Alusta asti rakastin vauvaa mutta se varsinainen palava rakkauden tunne tuli vasta muutaman viikon päästä. Hoitamisen suhteen mentiin yritys ja erehdys- periaatteella, neuvolasta kysyin paljon ja esim. äidiltäni myös jos oli jotain mikä epäilytti.

Tämänhetkinen kuopus;
Jes, nyt se on ulkona. Näpit irti kätilö, se on MUN. Tule äidin syliin rakas kultamussukka. Mies, askel taaksepäin, tää on MUN.
Rakkaus syntyi samantien ja vauvanhoito sujui vaikka silmät sidottuna yhdellä kädellä. Rutiinilla.

Minullakin kutakuinkin näin, tosin ekan kanssa rakkaus syttyi kunnolla vasta kun vauva oli n 6 kk. Sitä ennen tunsin itseni kovin epävarmaksi äitiyteen, en osannut hoitaa tai tulkita tarpeeksi vauvaani ja koin hänet vaativaksi vauvaksi. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ei hän koskaan vaativainen ollutkaan, en vain itse osannut/jaksanut hoitaa kunnolla lasta. Jonkin asteista Baby Bluesiakin oli.

Tokaa rakastin ensi hetkestä ja hän oli helppo vauva. Ja on edelleenkin helppo lapsi.

Nyt odotan kolmatta syntyväksi kesällä, joten samoissa mennään Anatolia!

 

[Pahvikannu]

Ensimmäisen kanssa olin ihan onnesta soikeana ensi hetkestä alkaen. Purskahdin itkuun melkein aina kun katsoin pientä, olin niin onnellinen ja ihmeissäni siitä miten olin saanut jotain niin hienoa. Toisaalta tunsin hirveää avuttomuutta siitä miten en osannut hoitaa häntä(mulla ei ollut ollenkaan kokemusta vauvoista) niin hyvin kun pieni mielestäni ansaitsisi. Synnytyksen jälkeen olin aika väsynyt ja halusin nukkua jonkin aikaa, olinkin kyllä valvonut kaksi yötä synnytyksen takia. Olo oli hyvä, mutta istuminen teki vähän kipeää ekana päivänä peräpukamien takia.

Toisen synnytyksen jälkeen olin jotenkin ihmeissäni, kun lapsi ei näyttänytkään samalta kuin esikoinen! Kun oli jo yksi lapsi, niin oli vaikeaa kuvitella että oma lapsi voisi olla muunlainen... Ehkä lapsi tuntui jotenkin vieraammalta alkuun, vaikka kuitenkin rakkaalta jo heti alusta alkaen.

Toisella kerralla en kokenut samanlaista tunnemyrskyä, ehkä siksi kun kaikki oli jo tutumpaa, ja olin osannut varautua paremmin tulevaan. Itketti jonkin verran lähinnä siksi kun oli niin kova ikävä esikoista ja olisin halunnut heti kotiin muun perheen luo. Synnytys oli nopea ja synnytyksen jälkeen mulla oli aivan superenerginen olo kaiken erittyneen adrenaliinin takia. Olisi tehnyt mieli jäädä heittämään läppää kätilöiden kanssa ja soitella kaikki tutut läpi(keskellä yötä) ja hehkuttaa hyvin sujunutta synnytystä ja suloista vauvaa. Harmitti kun piti mennä osastolle nukkumaan, en tosin saanut nukuttua enää loppuyönä vaan väsymys iski vasta päivällä. Fyysisesti olo oli kuin ei olisi synnyttänytkään, edes jälkisupistukset eivät vaivanneet.

Kakkosen vauva-aika on ollut raskaampaa, hän on ollut vaativampi, jo pelkästään korvatulehduskierteen ja atooppisen ihon takia. Ne epävarmuuden tunteet ovat hänen kanssaan tulleet vasta sitten paljon myöhemmin.

 

[Neljän äiti]

Mua säälittää kaikki jotka päättää olla hankkimatta enempää lapsia kuin yhden siitä syystä että synnytys oli niin kamala tai vauvanhoito oli vaikeaa. Kun lapsia tulee lisää, kumpikin on aina vain helpompaa! Tai ei aina poikkeuksetta, mutta voi käydä niinkin, että vaikka tulisikin myöhempien synnytysten/vauvojen kanssa ongelmia, osaakin kokeneena vanhempana suhtautua niihin eri tavalla. Esimerkiksi koliikkivauvan kanssa tietää, että kyllä tämä joskus loppuu, kyllä vielä pääsen joskus nukkumaan kunnolla, ehkä yllättävän piankin.

Vaipanvaihdot, olalle nostot yms. tulevat nuorempien kanssa ihan selkäytimestä ja ihmettelee, mikä silloin esikoisen kanssa olikin niin vaikeaa.

Neljäs synnytykseni meni niin, että kätilöt kielsivät vielä ponnistamasta, mutta sieltä se vain ihan itsestään liukui. Ei mitään pitkää puhellusta kuten aiemmin, tietämättä edes edistyykö homma yhtään...