Q
qaiza
Vieras
Tapasin 6½ vuotta sitten 20 vuotiaan miehen, itse olin tuolloin kohta täyttämässä 16 vuotta. Hän oli ystäväni poikaystävän kaveri. Tämä mies oli aluksi kiinnostunut ystäväni toisesta kaverista, minä en niinkään miehestä siinä vaiheessa. Kunnes sitten tämä tyttö lemppasi miehen parin päivän jälkeen, mies rupesi soittelemaan minulle ja kyselemään tytöstä/hänen muista hoidoistaan. En edelleenkään tiedä, oliko mies kiinnostunut minusta vai muuten vain sydänsuruissaan soitteli oloaan helpottaakseen.
Viikko tämän jälkeen päädyimme sänkyyn, lähti neitsyys. Hän sanoi että voi odottaa, mutta minä halusin päästä siitä "eroon" impeydestäni vaikka oikeasti olin vähän ihastunut tähän mieheen. Siten me vaan tavallaan ajauduttiin yhteen, ei ollut mitään suurta ja huumaavaa rakkautta ensisilmäyksellä tai muuta vastaavaa ja nyt mietin ollaanko "tavallaan ajauduttu" erilleen, 6½ yhteisen vuoden jälkeen.. en tiedä.
Noh, puoli vuotta seukattiin ja mentiin teinikihloihin, voi että se oli ihanaa aikaa! Tuntui niin aikuiselta ja vakiintuneelta. Eihän me tiedetty mistään vielä mitään silloin =) Sängyssä oltiin kuin jänikset ja halittiin ja pussattiin kun kukaan ei nähnyt.
Ikinä näiden vuosien aikana ei olla kuljettu käsi kädessä, halittu tai pussattu jos joku näkee! Voitteko kuvitella.. Minun kotonani on aina halaltu ja annettu iltasuukot hyvänyöntoivotuksineen lapsille ja aikuisille. Mieheni kotona en ole nähnyt vanhempien ikinä edes halaavan! jotenkin kieroutuneella tavalla musta nyt tuntuu että olen muuttunut sulkeutuneemmaksi hieman sulkeutuneen mieheni mukana.
Asuimme siis vanhemmillamme 4 vuotta, vuoron perään "yökylä" vaihtui, onneksi he asuvat niin lähekkäin että se onnistui. Vihdoin koitti se autuus kun muutimme omaan kotiimme, puoli vuotta sujui seksi, mutta se läheisyys ja hellyys joka kokoajan oli hiipunut pois, lässähti kokonaan. Tuli arki ja mies ajatteli että tässä sitä ollaan koko loppu elämä. Lähes kaikki hänen kaverisuhteensa jäivät, minun säilyivät tai melkeimpä parantuivat entisestään. Hän enää vain makasi kotona töiden jälkeen eikä jaksanut lähteä minnekään, NIINKUIN AINA ENNEN oli tehty! En minä tällaista halunnut! Kaikki yhteinen jäi pois, enää oli vain koti ja kissat jotka hankimme. Enää jäi pelkkä seksi ja minusta alkoi tuntumaan että jokainen kosketus oli johdatus seksiin, rupesin kammoamaan sitä.
Aloin valvomaan myöhään ja odotin alitajuisesti ja välillä tietoisesti että toinen nukahtaa, ettei tarvinnut taas tapella asiasta. Sain kuulla tästä n vuoden-puolentoista vuoden päivät, enää edes muista ja välillä väkisin annoinkin. Loppuviimein se ahdisti ja ällötti niin paljon että en enää voinut, edes väkisin, eikä miehenikään väkisin panosta pitänyt.
Hän sanoo mulle aika-ajoin kulta, rakas ym, mutta minä en enää pysty sanomaan noita sanoja! Ahdistun kun en tunne enää samoin kuin ennen..
Minä jatkoin omia harrastuksiani ja hän omiaan, ollaan yritetty tehdä jotain yhdessä ja välillä ollaankin ajeltu jonnekin kauemmas katselemaan maisemia tms. Mutta vain harvoin ja puoli väkisin. Osaksi tämä yhteisen ajan puute johtuu vuorotyöstäni, mutta tuntuu että yritimme keksiä jotain yhteistä jo ennen nykyistä työtäni, tuskin se siitä paljoa johtuu. Ei vain ole mitään yhteistä, muuta kuin tämä kämppä ja ihanat kissat kylläkin. Se vaan ei riitä, kun ikää on 22 ja elämä edessä.
Lapset olivat suunnitelmissamme ainakin ennen, nyt ehkä vain hänen suunnitelmissaan enää. En osaa kuvitella näin näivettyneeseen suhteeseen mitään lapsia!
Silti mietin, että mitä jos tämän parempaa en saa, enhän ole edes kokenut muuta.
Olenko saanut itsenäistyä vai roikunko vain tässä jostakin syystä? Tunteeni eivät ole kokonaan kuolleet, tuntuu vain kuin olisimme kämppiksiä. Kuuntelen hänen juttujaan ja myös osaan iloita hänen puolestaan. Olen silti välinpitämätön häntä kohtaan ja mielenkiintoni on kadonnut yrittää enää mitään. Tosi surullista, oliko tämä vaan yksi vaihe elämässäni? Sen kun osaisi sanoa! Pelottaa..
Viikko tämän jälkeen päädyimme sänkyyn, lähti neitsyys. Hän sanoi että voi odottaa, mutta minä halusin päästä siitä "eroon" impeydestäni vaikka oikeasti olin vähän ihastunut tähän mieheen. Siten me vaan tavallaan ajauduttiin yhteen, ei ollut mitään suurta ja huumaavaa rakkautta ensisilmäyksellä tai muuta vastaavaa ja nyt mietin ollaanko "tavallaan ajauduttu" erilleen, 6½ yhteisen vuoden jälkeen.. en tiedä.
Noh, puoli vuotta seukattiin ja mentiin teinikihloihin, voi että se oli ihanaa aikaa! Tuntui niin aikuiselta ja vakiintuneelta. Eihän me tiedetty mistään vielä mitään silloin =) Sängyssä oltiin kuin jänikset ja halittiin ja pussattiin kun kukaan ei nähnyt.
Ikinä näiden vuosien aikana ei olla kuljettu käsi kädessä, halittu tai pussattu jos joku näkee! Voitteko kuvitella.. Minun kotonani on aina halaltu ja annettu iltasuukot hyvänyöntoivotuksineen lapsille ja aikuisille. Mieheni kotona en ole nähnyt vanhempien ikinä edes halaavan! jotenkin kieroutuneella tavalla musta nyt tuntuu että olen muuttunut sulkeutuneemmaksi hieman sulkeutuneen mieheni mukana.
Asuimme siis vanhemmillamme 4 vuotta, vuoron perään "yökylä" vaihtui, onneksi he asuvat niin lähekkäin että se onnistui. Vihdoin koitti se autuus kun muutimme omaan kotiimme, puoli vuotta sujui seksi, mutta se läheisyys ja hellyys joka kokoajan oli hiipunut pois, lässähti kokonaan. Tuli arki ja mies ajatteli että tässä sitä ollaan koko loppu elämä. Lähes kaikki hänen kaverisuhteensa jäivät, minun säilyivät tai melkeimpä parantuivat entisestään. Hän enää vain makasi kotona töiden jälkeen eikä jaksanut lähteä minnekään, NIINKUIN AINA ENNEN oli tehty! En minä tällaista halunnut! Kaikki yhteinen jäi pois, enää oli vain koti ja kissat jotka hankimme. Enää jäi pelkkä seksi ja minusta alkoi tuntumaan että jokainen kosketus oli johdatus seksiin, rupesin kammoamaan sitä.
Aloin valvomaan myöhään ja odotin alitajuisesti ja välillä tietoisesti että toinen nukahtaa, ettei tarvinnut taas tapella asiasta. Sain kuulla tästä n vuoden-puolentoista vuoden päivät, enää edes muista ja välillä väkisin annoinkin. Loppuviimein se ahdisti ja ällötti niin paljon että en enää voinut, edes väkisin, eikä miehenikään väkisin panosta pitänyt.
Hän sanoo mulle aika-ajoin kulta, rakas ym, mutta minä en enää pysty sanomaan noita sanoja! Ahdistun kun en tunne enää samoin kuin ennen..
Minä jatkoin omia harrastuksiani ja hän omiaan, ollaan yritetty tehdä jotain yhdessä ja välillä ollaankin ajeltu jonnekin kauemmas katselemaan maisemia tms. Mutta vain harvoin ja puoli väkisin. Osaksi tämä yhteisen ajan puute johtuu vuorotyöstäni, mutta tuntuu että yritimme keksiä jotain yhteistä jo ennen nykyistä työtäni, tuskin se siitä paljoa johtuu. Ei vain ole mitään yhteistä, muuta kuin tämä kämppä ja ihanat kissat kylläkin. Se vaan ei riitä, kun ikää on 22 ja elämä edessä.
Lapset olivat suunnitelmissamme ainakin ennen, nyt ehkä vain hänen suunnitelmissaan enää. En osaa kuvitella näin näivettyneeseen suhteeseen mitään lapsia!
Silti mietin, että mitä jos tämän parempaa en saa, enhän ole edes kokenut muuta.
Olenko saanut itsenäistyä vai roikunko vain tässä jostakin syystä? Tunteeni eivät ole kokonaan kuolleet, tuntuu vain kuin olisimme kämppiksiä. Kuuntelen hänen juttujaan ja myös osaan iloita hänen puolestaan. Olen silti välinpitämätön häntä kohtaan ja mielenkiintoni on kadonnut yrittää enää mitään. Tosi surullista, oliko tämä vaan yksi vaihe elämässäni? Sen kun osaisi sanoa! Pelottaa..