Onko tästä jatkettava yksin?

[päälle kolmekymppinen]

Asiasta toiseen, itse kun muistelen teiniaikojen rakkauksiani, niin täytyy sanoa, että olen hyvin onnellinen siitä, että en päätynyt lopullisesti yhteen kenenkään sen aikaisen kaverin kanssa, vaikka aikomusta olikin. No, minulla tosin oli taipumus ihastua kaikenmaailman hunsvotteihin ja pikkurikollisiin ja nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kun toisinaan kuulee jotakin näistä entisistä rakkauksista, niin samaa rataa aika monen elämä on mennyt, eli ei mitenkään kovin hyvin. Silloin sitä vaan oli niin idealistinen, että ajatteli rakkauden voittavan kaiken. Tuskin näin olisi kuitenkaan käynyt.

 

[njoopajoo]

Minä olen taas erimieltä. Parisuhde on kuin meren aalto, nousee välillä korkealle, välillä laskee miltein pohjaan asti. Se täytyy ymmärtää. Samanlaiset arkiset asiat on edessä jokasuhteessa. Muutenkin sellainen taivaanrannan maalailu kannattaa jättää muihin asioihin kuin parisuhteeseen.

Teitä on siinä kaksi ihmistä. Ettekö te osaa puhua, ettekö osaa korjata välejänne? Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa, että nousette aallon mukana taas korkeuksiin?

Joku neuvoo, että älkää nuorena sitoutuko, vaan menkää. Menkää minne? Ei sitoutuminen estä menemästä. Te voitte touhuilla yhdessä ja erikseen. Jos taas halutaan lennellä kukista kukkiin, niin jo se riittää eroon.

Jos tosiaan sellaisen asian nostaa ylemmäs kuin parisuhteen. Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Minä kehoittaisin odottamaan vielä, tekemään sen mitä tehtävissä on.

näinhän se on, mutta ei kyllä normaalissa suhteessa se pohja-aalto kestä paria vuotta... minä en ainakaan usko että jos ukko on jo noin pitkään ällöttänyt että se siitä enää alkas pahemmin kiinnostamaan/kiihottamaan.

 

[v. aitonainen]

Miten 1985 nyt noin otat tämän henk.kohtaisesti? Eihän tässä edes puhuta sinun elämästäsi. Ja selvennykseksi sanon, että olen itse ollut naimisissa 26 vuotta ja yhteistä taivalta miehen kanssa tulee muutama vuosi sen päällekin. Ikää minulla on 47v, joten näet, että minulla on kokemusta nuorena solmitusta liitosta. Tyttäreni on sinua vuoden nuorempi ja tunnistan hänessä samaa kirkasotsaisuutta ja ehdotonta suhtautumista parisuhteeseen. Joten kyllä sinä olet aika nuori ja kokematon kommentoimaan, vaikka et sitä myönnäkään.

Palataan asiaan parinkymmenen vuoden päästä!

Amen to that!

1985, minusta "älä vain sitoudu liian nuorena" on erittäin hyvä elämänohje. Olen itse kuullut sen äidiltäni ja aion kertoa sen aikanaan omalle tyttärelleni. Sitoutuminen nuorena tarkoittaa sitä, että elämäänsä koko ajan jonkun toisen "ehdoilla" tai ainakin siten, että ottaa huomioon jonkun toisen kaikessa, mitä tekee. Jos sitoudut tiiviisti jo 15-vuotiaana, et pysty koskaan elämään aikaa, jolloin kaikki riippuu sinusta itsestäsi ja voit tehdä ratkaisusi täysin omilla ehdoillasi. Kotona asuessasi olet ainakin moraalisessa vastuussa vanhemmillesi ja muille perheenjäsenillesi (alle 18-vuotiaana olet heille "vastuussa" laillisestikin, etkä ole muutenkaan täysivaltainen yksilö), parisuhteessa eläessäsi puolestaan olet vastuussa puolisollesi. Parisuhde voi olla harmoninen ja hyväksyvä, mutta itsenäisyyttä se ei voi korvata. Toivon, että sinun parisuhteesi tyydyttää sinua sekä nyt että jatkossa, mutta älä väheksy itsenäisyyden tarvetta. Se on yleisinhimillinen tunne, ja toivon todella, että teini-ikäisenä elämäsi "opiskelijaelämä" riittää siihen. Toivon myös, että se riittää kumppanillesi. Koettu itsenäisyys puolestaan tekee ihmisestä paremman puolison, sillä kun tiedät pystyväsi elämään omillasi etkä pelkää yksinäisyyttä, osaat myös pitää parisuhteesi toimivana ja tyydyttävänä (etkä esimerkiksi alistu kumppanisi tahtoon vain siksi, että pelkäät menettäväsi hänet).

Aloittajalle: Elämä on lyhyt ja nuoruus vielä lyhyempi. Haluatko katsoa kahdenkymmenen vuoden päästä taaksepäin ja todeta, että menetit nuoruusvuotesi haikailemalla jotakin, mitä ei todellisuudessa ollutkaan?
Kannatan tietynlaista tervettä fatalismia: jos suhteenne on tarkoitus kestää, se kestää myös miettimisvaiheen. Miettimisvaiheen te tarvitsette. Ota etäisyyttä ja kokeile elämää omillasi, omilla jaloillasi. Se voi pelottaa. Pelottaakin. Mutta se aika myös kertoo sinulle, millaisen elämän haluat ja kenen kanssa. Saman se tietysti kertoo myös poikaystävällesi. Mutta ethän halua tuhlata aikaasi onnettomassa suhteessa?

 

[alkup.]

Aloittajalle: Elämä on lyhyt ja nuoruus vielä lyhyempi. Haluatko katsoa kahdenkymmenen vuoden päästä taaksepäin ja todeta, että menetit nuoruusvuotesi haikailemalla jotakin, mitä ei todellisuudessa ollutkaan?
Kannatan tietynlaista tervettä fatalismia: jos suhteenne on tarkoitus kestää, se kestää myös miettimisvaiheen. Miettimisvaiheen te tarvitsette. Ota etäisyyttä ja kokeile elämää omillasi, omilla jaloillasi. Se voi pelottaa. Pelottaakin. Mutta se aika myös kertoo sinulle, millaisen elämän haluat ja kenen kanssa. Saman se tietysti kertoo myös poikaystävällesi. Mutta ethän halua tuhlata aikaasi onnettomassa suhteessa?

Niimpä, pelottavan totta!
Olen sen tyylinen ihminen että murehdin paljon etukäteen asioita =) Tässä tuli taas yksi mieleeni;
Haluaisin kokeilla yksin asumista, tuntuu kieltämättä siltä, että en ole saanut itsenäistyä.
Mutta haluaisin silti pitää yhteyttä tähän nyk. avopuolisooni, onko se häneltä liikaa vaadittu? Jos hän vaikkapa kuitenkin kokoajan ajattelisi mielessään (niinkuin minäkin tekisin) että palataanko me vielä yhteen. Se tuntuisi niin oudolta, että ensin oltu ja asuttu yhdessä, ehtisinkö yksin asuessani tajuamaan, että mitä haluan? pelkään että en tajua ja sitten vain ajautuisin takaisin turvalliseen yhteiselämään.

Puhuimme eilen miehen kanssa tästä, hän sanoi että olen muuttunut vuoden sisään paljon. Minusta on tullut paljon enemmän välinpitämättömämpi (vaikka sisimmässäni toivon pelkkää hyvää hänelle). Tosin mulle on tapahtunutkin vuoden sisään paljon; tupakoinnin lopetus ja uusi työ. Ja kysyin häneltä myös, että onko ajatellut ikinä, että jättäisi mut. Sanoi että kyllä, silloin noin vuosi sitten, mutta on vain odottanut, josko muuttuisin. Voi että tätä.. kiitos tuestanne!

 

[Tuota kehitystä sanotaan aikuistumiseksi]

Sitä prosessia sinä nyt käyt. On erinomainen asia, että opettelet pärjäämään itsesi varassa, asumaan itseksesi ja hoitamaan kaikki asiasi kyselemättä toiselta vahvistusta. Se vaihe pitää käydä läpi, ennenkuin voi sanoa aikuistuneensa.

Ehkäpä tuo välinpitämättömyydeksi sanottu asia onkin sitä, että olet herännyt huomaamaan, että maailmaa on teidän kahden ulkopuolellakin? Teille kummallekin on hyväksi itsenäistyä juuri nyt, ennekuin mitään lujempia sitoumuksia teette. Tuon prosessin päätyttyä olette ehkä kumpikin omilla tahoillanne tai sitten kypsyneenä jatkatte siitä, mihin nyt jäitte. Joka tapauksessa, nyt on eriytymisen aika. Symbioosissa ei voi elää muuta kuin teininä ja suhteen alussa.

 

[Blääh]

Minusta ei missään tapauksessa kannata ainakaan lapsia alkaa väsäämään sellaiseen suhteeseen, jossa ei ole varma, mitä elämältään haluaa.

Olen itse ollut täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin AP, jossa puolivahingossa ajauduin seurustelusuhteeseen. Mies halusi nopeasti tiivistä seurustelua, kun itse vasta mietin, että olenko nyt edes kunnolla ihastunut mieheen. Alussa yhdessäolo oli pitsalla käyntiä, elokuvia, opiskelua, kavereiden kanssa hengailua jne.

Omalla kohdallani olisi pitänyt edetä hitaammin. Olisi pitänyt ottaa taukoa suhteesta ENNEN lasten tekoa, koska epäröin AP:n lailla sitä, että tätäkö tämä yhdessä eläminen on ja miksi seksi, yhdessä olo ja kaikki ei tunnu oikein miltään miehen kanssa. Luulin, että kyse on vain siitä, että minä haluan liikaa. En oikein tajunnut sitä, että en voi muuttaa miestä, jollei hän itse halua muuttua. Mies oli tyytyväinen suhteeseemme; minä en. Ajattelin, että tahdon avulla saan suhteen toimimaan ja että ei minun tarvitse olla umpirakastunut voidakseni tehdä lapsia. Lasten syntymä kuitenkin tarkoitti sitä, että asiat menivät huonompaan suuntaan.

Sinnittelin omassa suhteessani väkisin yli 10 vuotta. Tein virheitä ja otin virheistä opikseni. Sen olen ainakin oppinut, että sinkkuna ymmärrän, mitä eläminen on yksin ja millaista se on. Parisuhteessa nimittäin haikailin koko ajan sinkkuelämää, kun en ollut sellaista koskaan kokenut. Olen äärettömän ylpeä itsestäni, että pärjään omillani. Rehellisestä sinkkuelämästä oli niin helppo ponnistaa sitten kohti uutta suhdetta. Nyt osaan sanoa mitä haluan ja ymmärrän sen, että minun ei tarvitse tyytyä sinnittelemään sellaisen miehen kanssa, joka ei tarjoa minulle niitä asioita, joita parisuhteessa kaipaan.

Nyt parin vuoden sinkkuelämän jälkeen elämässäni on vihdoin mies, joka näyttää pystyvän täydentämään minua. Hän haluaa minun parastani ihan kuten minäkin hänen. Meillä on yhteisiä mielenkiinnon aiheita. Ruoanlaittokin tuntuu kivalta, kun teemme sen yhdessä. Jos elämä tuntuu tylsältä, niin sitten jompi kumpi keksii jotakin pientä irtiottoa arjesta.

Ei kannata olla liian riippuvainen miehestä. On helppoa aloittaa suhde, kun on itsenäinen ja itseään kunnioittava. Silloin ymmärtää sen, että onnellisuus lähtee omasta itsestä. Kun on itsensä kanssa tasapainossa, niin siinä tilanteessa on ihanaa rakentaa suhdetta toisen aikuisen ihmisen kanssa. Kaveripiirini ja oman tilanteeni taustoja tietäen monet nuoruuden suhteet ovat ehkä liiankin tiiviitä, joissa ei ole tilaa hengittää, poikkeuksiakin toki on.

Mieti rauhassa mitä haluat suhteelta ja mitä itse haluat. Et voi kuitenkaan ajatella, että ottaisitte pysyvää tai väliaikaista eroa ja samalla olisit mustasukkaisena vahtimassa poikaystäväsi elämää. Et voi siis haluta itsellesi vapautta antamatta sitä myös miehellesi.